Ossi Nyman: Häpeärauha

Poukkoilevaa autofiktiota arkisista asioista

 

Ossi Nyman: Häpeärauha (Teos, 2022. 351 s.)

 

Ossi Nyman on näköjään palannut autofiktion pariin. Uusin romaani Häpeärauha (Teos, 2022) jatkaa esikoisromaanin Röyhkeys (2017) linjalla. Nyt kuitenkin päähenkilön elämäntilanne on täysin toisenlainen, sillä tämä on nyt kaksi romaania julkaissut ihka oikea kirjailija, joka koettaa totutella tavalliseen perhearkielämään. Työhaluttoman työttömän päivät ovat taakse jäänyttä aikaa.

Viiteen osaan jaettu Häpeärauha alkaa kuvauksella, jossa kertoja on eroamassa nykyisestä vaimostaan Riikasta, muuttamassa kimppakämppään ja virittelemässä uutta suhdetta Hanna-nimiseen naiseen. Hannalla on omakotitalo ja tytär, Valma. Kertoja haluaa todistaa Hannalle kykenevänsä elämään niin kuin tavallinen keskiluokkainen mies. Hän jopa pyrkii siivoojaksi L&T:lle. Tästä muodostuukin romaanin johtomotiivi, jossa entinen kapinoitsija, ideologisesti työtön, pyrkii ahtautumaan perheenisän perinteiseen roolimalliin. 

Kauaa miehen ei tarvitse asua kimppakämpässä, sillä asiat etenevät nopeasti. Pian perheeseen tulla tupsahtaa vauva. Se todellakin tupsahtaa, sillä odotusaikaa ja synnytystä ei romaanissa kuvata sanallakaan. Sivulla 84 kertoja näkee vauvan ryömivän keittiön lattialla, kun vasta pari sivua sitten oli ilmoitettu isäoletetun äidille, että "meille tulee vauva."

Muistan lukeneeni Röyhkeyden syksyllä 2018 bussimatkalla Helsingistä Tampereelle. Romaani itsessään ei tehnyt minuun suurta vaikutusta, mutta sen virittämää yhteiskunnallista keskustelua oli kiinnostava seurata. Ihmettelin Nymanin ulostulon aiheuttamaa moraalipaniikkia, sitä ylenkatseen läpäisemään kohtelua, johon hän julkisuudessa joutui. En henkilökohtaisesti näe suurena yhteiskunnallisena ongelmana sitä, että joku kieltäytyy työnteosta ja nostaa sosiaalietuuksia kattaakseen elämän peruskulut. "Rangaistus" tuonkaltaisesta elämäntyylistä on usein yhteiskunnallinen sivullisuus ja ulkopuolisuus, joka pitkään jatkuessaan helposti sairastuttaa. Täysin sivullisena ja ulkopuolisena on vaikea pysyä terveenä, hyvinvoivana ja onnellisena. Juuri työttömän ulkopuolisuuden kokemuksia Röyhkeydessä kuvattiin. Häpeärauhassa sivut täyttää sen sijaan arkisten asioiden ja toiminnan kuvailu. Mistään perinteisintä "avautumisautofiktiota" ei tosiaan ole kysymys, sillä päähenkilö ei reflektoi jokaista mielenliikahdustaan. Valikoituja avautumisia sentään kuulemme:

"Yritin kertoa, että olin ammentanut voimaa inhostani omaa tavallisuuttani ja keskinkertaisuuttani kohtaan ja että minun oli kerta kaikkiaan pakko tulla erityiseksi keinolla millä hyvänsä. Haastattelija tuntui silloin kiusaantuvan minun vastauksestani ja keskeytti minut siirtymällä seuraavaan kysymykseen. Minä olisin halunnut kertoa olleeni ennen julkisuuteen pääsyäni niin turhautunut ja vihainen, että olisin tilaisuuden tulle osallistunut vaikka Big Brotheriin tai tehnyt poliittisen murhan tullakseni nähdyksi."

Nykyisestä, melko seesteisen keskiluokkaisista puitteista huolimatta miehen elämän perusasenteessa ja tavassa katsoa maailmaa painaa tietty ulkopuolisuus. Paikoin tämä  purkautuu vihana myös muihin ihmisiin: "Vitun idiootit", tiuskii mies useammalla sivulla. Lipsahtaa huulilta se n-sanakin, kun moottoritiellä tällä menee hermo erääseen kaahailijaan. 

Romaanin puolivälin jälkeen päähenkilö saa Kulttuurisäätiöltä 26 000 euron apurahan uuden romaanin kirjoittamista varten. Vihdoin mies pääsee osallistumaan kunnolla kuluttamisen aktiin. Hän ostaa mm. uuden puvun, IPodin, laadukkaat kuulokkeet ja Bruce Bringsteenin litografikuvan, jonka kehystyksestä pulittaa reilun satasen. Kyllä nyt kelpaa!

Yhteiskunnallinen aktivisti

"Häpeärauha" (saks. Schandfrieden), romaanin nimi, viittaa ensimmäisen maailmansodan Versailles’n rauhansopimukseen, jossa Saksaa nöyryytettiin sodan aloittamisesta oikein kunnolla. Myöhemmin eräs herra Adolf Hitler käytti tuota nöyryytystä valtaannousun polttoaineena. Ihmettelen, miksi siitä on tullut autofiktiivisen romaanin nimi. Ehkä se tarkoittaa myös häpeästä vapaata elämää eli häpeärauhaa?

Kapitalistisessa yhteiskunnassa vallitsee kauttaaltaan kasva tai tyydy -mentaliteetti. Mitään ei saa ilmaiseksi, vaan jokaisen täytyy tehdä työtä saadakseen enemmän. Se, mitä tuo enemmän on, määritelköön jokainen omien prioriteettien mukaan. 

Markkinatalous itsessään perustuu kasvuun, ei tyytymiseen. Nyman on niin julkisissa ulostuloissaan kuin myös romaanien minäkertojan kautta pyrkinyt tekemään kunnianhimottomuudesta ja tyytymisestä ihanteen. Myös hänen proosatyylissään korostuu tietty minimalismi, tyytyminen vähään. Uskon kyllä, että työmäärän suhteen hän sentään on hyvin kunnianhimoinen ja kurinalainen kirjoittaja.

Ennen kirjaan tarttumista en tiennyt, että Ossi Nyman oli feministisen puolueen (FP) kunnallisvaaliehdokkaan. Nytpä tiedän tämänkin. Kesän 2021 kunnallisvaaleissa Nyman sai 53 ääntä. Mediahuomion perusteella olisi voinut odottaa parempaakin vaalimenestystä.   

Lopuksi

Nyman on luonut oman, tunnistettavan kirjoitustyylin, jota on miellyttävä lukea. Moni kriitikko ja bloggari on maininnut Nymanin tyylissä yhteyksiä Antti Hyryn proosaan. Myös Häpeärauhassa Hanna lukee Hyryn Aittaa päähenkilön suosituksesta. 

Röyhkeys, Patriarkaatti ja Häpeärauha ovat jokainen omalla tavallaan poliittisia romaaneja. Käsittääkseni Antti Hyry oli tässä mielessä täysin päinvastainen kirjailija. On kiinnostavaa nähdä, jatkuuko kantaaottavien romaanien rustaaminen myös tulevaisuudessa vai kariseeko suorien mielipiteiden sanomisen tarve iän myötä. Onkohan Ossi asettumassa tulevana keväänä eduskuntavaaliehdokkaaksi? 

Jään odottamaan... Kuulemiin.

Juha Siltala: Pandemia Kiihdytysajon: äkkijarrutuksesta uuteen normaaliin

Pandemiavuosien ja taloushistorian summaamista siltalamaiseen tyyliin

Huhtikuussa 2022 julkaistiin paksu, lähdeviitteineen yli 900-sivuinen Pandemia. Sain sen käsiini heti kesäkuun alussa, mutta vasta pari viikkoa sitten taitoin viimeiset sivut ja palautin kirjan kirjastoon. Ensimmäisenä "vapauden kesänä" oli ilmeisesti muutakin tekemistä kuin verestää pandemiamuistoja. Hiukan hullunkurista tässä tosin on se, ettei koronapandemia ole vieläkään varsinaisesti päättynyt, ainoastaan enemmistön usko taudin vaarallisuuteen on hiipunut.  

Tähän nykytilanteeseen johtaneet tapahtumakulut historian professori Juha Siltala (s. 1957) selittää juurta jaksaen.

Eikä Pandemia ole pelkkä laaja koronahistoriikki. Kirjassa keskiössä on talous ja sen lähihistoria. Tartuntaluvut ja maiden koronapolitiikka ovat ikään kuin sivujuonne, johon talouden muutoksia peilataan. Näiden lisäksi Siltala ruotii psykohistorioitsijan pätevyydellään syvemmin sitä, mitä koronapandemia on merkinnyt erityisesti länsimaalaisille ihmisille, kun etäännytetty kuolema tuli lähelle: ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin jouduttiin myöntämään, että kuolema voi tulla ennenaikaisesti myös omalle kohdalle. Täydellisen hallinnan illuusio särkyi. 

Pidän Juha Siltalaa yhtenä maamme kiinnostavimmista aikalaiskriitikoista, jolla on taito kirjoittaa mieleenpainuvia lauseita. Tokaisut "ihmisiä jauhavasta turbokapitalismista", hyperkilpailusta ja CV:stä, "joka lyö kaikki laudalta", kelpaisivat hyvin Wikisitaatit-sivustolle. Tässäkin teoksessa nuo samat aiheet saavat kyytiä useamman sadan sivun verran.

Korona-aika ei ole tylsyttänyt Siltalan poleemista kynää. Pandemia sisältääkin lukuisia jopa nauruhermoa hiveleviä sutkauksia kuten: ”Yksilö pelkää tilaisuuksien hyödyntämättä jäämistä, olipa kyseessä uran edistäminen tai kesäpäivien tulostehoinen nauttiminen hetkellistä itsetyytyväisyyttä suovaan suoritusvarastoon. Asenne on sama kuin torin lokilla, joka saa napattua pullan suuhunsa ja kiirehtii lentämään sen kanssa merelle, ennen kuin takaa-ajavat kilpailijat pääsevät saalista jakamaan.” (s. 467-468)

Vaikka kirjan sävy on pessimistinen, jopa masentunut (kansikuvaa ei olisi voinut paremmin valita ks. Albrecht Dürer: Melankolia I), niin hiukan valoa ja toivoa Siltala näkee vihreään siirtymään liittyvissä investoinneissa ja innovaatioissa. Näistä hän kirjoittaa kirjan viimeisessä luvussa "Sitten kun: talousalgoritmin luonnolliset rajat". Vahva lukusuositus. 

                                                                ***

Julkaisija: Kustannusosakeyhtiö Otava [2022], Helsinki

Ulkoasu: 907 sivua ; 25 cm

Mistä: kirjastolta

Kalle Päätalo: Tammettu virta

Niin pitkä ja verkkainen on virta

Kalle Päätalo: Tammettu virta Gummerus 1972, uudistettu painos 2014, 631 s. 

Iijoki-sarja taittaminen jatkuu!

Kalle Päätalon omaelämäkerrallisten teosten lukemisessa on se hyvä puoli, että lukemisen voi keskeyttää pidemmäksi ajaksi ja jatkaa silti samasta kohdasta, johon edellisellä kerralla oli jäänyt - sen verta verkkaisesti aika tuolla etenee, että muistissa säilyy kutakuinkin tapahtumien kulut.

Sarjan toinen osa alkaa iloisissa merkeissä. Päätalolaisten elämää värittää vahva eteenpäin menemisen eetos: perheenlisäystä tulee, uuden pirtin rakentaminen alkaa, vaikka Herkko suhtautuukin koko projektiin penseästi.

Pelkkää auringon paistetta elo ei kuitenkaan ole, sillä surua ja alakuloa elämään tuo Arvi-sedän jatkuva sairastelu, Herkon äidin, ämmin, kuolema sekä lähimmän naapurin eli Lahtelan emännän menehtyminen. Kallen lähteminen korttipirun kelkkaan rassaa, jos ei vielä perheen taloutta, niin ainakin pojan omatuntoa. 

On lukuisia seikkoja, joita kirjasta voisi halutessaan nostaa esille. Mieleeni tulee esimerkiksi se, kuinka mestarillisesti Päätalo kuvaa pojan maailmaa ja sitä, kuinka kertojan oma perhe vertautuu muihin taivalkoskelaisiin perheisiin. Lukiessa mieleeni nousi monia omia muistoja ajalta, jolloin itse olin noin 9-11-vuotias. Tuossa iässä lapsen viaton, puhdas käsitys maailmasta on vielä tallella. 

Ei nyt pelkkää suitsutusta silti. Ärsyttävin piirre Päätalon kirjoissa on eräänlaisten profetioiden pakonomainen kirjoittaminen rivien väliin tyyliin: "kyllä sinusta vielä kasvaa oikkein hyvä työmies" tai "minulla on semmonen tunne, että en kuole pöllintekkiänä." Myös jatkuva miehisyyden todisteleminen risoo ainakin minua, kun Kalle pyrkii vakuuttamaan toiset siitä, ettei tämä ole mikään "terviisipoika" joksi tuolla seudulla naismaisia miehiä nimiteltiin. Nämä esittämäni "assiit" eivät tietenkään poista sitä tosiasiaa, etteikö Iijoki-sarja olisi mielenkiintoista luettavaa, vaikka matka pitkäveteiseltä paikka paikoin tuntuukin.  

Tammetun virran lopussa Päätalojen onni kääntyy Herkon sairastumisen myötä. Iijoki-sarjan seuraava osa,  (Kunnan jauhot) ei nimeä myöten lupaa hyvää. Jään odottamaan jännityksellä, kuinka perheen käy. 

Alla vielä tekemäni "sisällysluettelo":

• ENSIMMÄINEN LUKU: Uuden pirtin hirret (s. 7)
• Ensimmäisen koulutalveni kevät (s. 29)
• Taljakosken sahalla (s. 45)
• Jokijärven alapää (s. 70)
• TOINEN LUKU: Yhteistalous (s. 87)
• ”Pensiinihevonen” valloittaa maantien (s. 100)
• Korttipirun kelkkaan (s. 102)
• Änskällä sahatavaraa (s. 114)
• Lemunaatipyhä (s. 141)
• Konnuntekoaikana (s. 155)
• Ämmiä saattamassa (s. 170)
• KOLMAS LUKU: Nuljuksennaula (s. 181)
• Sorkanporinaa (s. 189)
• Järkyttävien tapahtumien syksy (s. 194)
• Kuusijuhla (s. 207)
• Raskaitten tuntojen joulunseutu (s. 229)
• NELJÄS LUKU: Selkoseen vangittu nero (s. 288)
• Liina luokissa Jaamantietä (s. 299)
• Pidätettynä (s. 316)
• Loukkoon hätääntynyt kortteerimies (s. 342)
• Isojen toiveitten kevät (s. 368)
• VIIDES LUKU: Pelkojen kesä (s. 407)
• Karjalan sivistysseuran kirjasto N:O 5 (s. 420)
• Polkupyörä tulee härilleen (s. 425)
• Salakähmäisiä matkalaisia (s. 439)
• Pää-Ukkeli (s. 462)
• Iso Ruuna (s. 473)
• KUUDES LUKU: Kurinpalautusta (s. 502)
• Nuori tukinajuri (s. 512)
• Uusi pirtti kehille (s. 519)
• Kotiselkosten ulkopuolella (s. 530)
• Ylpeilyn kesä (s. 586)
• Isän pitkä syksy (s. 596)
• Leikittömiä miehiä (s. 610)
• Huonon tuurin pirtti (s. 612)

(Nämä ovat kuvassa näkyvän uuden (2014) painoksen sivunumeroita)

Maria Katajavuori: Valas lasimaljassa: miten vangitsemme itsemme ympäristötuhon ansaan

Ihmisen toimintaa selittämässä

Don Dellillon "Hiljaisuuden" jälkeen luin kuvassa näkyvän kirjan. 

Katariina E. M. Vuorinen eli Maria Katajavuori (s. 1993) on suomalainen ekologi, tutkija ja kirjailija. Katajavuori astui julkisuuteen vuonna 2019 kirjalla Kuoleman ja elämän kysymys. Miten yksilöt, lajit ja yhteiskunnat altistavat itsensä tuholle. Teos palkittiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla ja se herätti runsaasti keskustelua mm. Hesarin sivuilla. 

Nyt Katajavuori jatkaa tieteen yleistajuistajan työtä teoksella Valas lasimaljassa (Atena, 2022). Siinä Katajavuori pyrkii ennen kaikkea löytämään syitä sille, miksi ympäristökriisit etenevät, vaikka ihmisillä on tietoa niiden syy–seuraussuhteista jo riittämiin. Kirjoittajan äänestä puskee läpi turhautuminen ja tuohtumus. Kyytiä saavat mm. ihmisen lyhytnäköisyys, välinpitämättömyys, taipumus itsepetokseen sekä perimmäinen ahneus. 

"Olemme taitavia syyttämään olosuhteita, kieltämään ongelmia ja vaihtamaan identiteettiä, koska nämä kyvyt ovat auttaneet meitä oikeuttamaan energiaa säästäneen lusmuilun. Samasta syystä taidamme selitellä ylikuluttamisen hyväksytyksi, etäännyttää itsemme ympäristöongelmista ja uskotella itsellemme pienten ekotekojen kompensoivan isoja ekosyntejä. Evolutiivisen perintömme ansiosta vaihdamme tänäkin päivänä epämiellyttävät faktat miellyttäviin valheisiin." Hienosti kiteytetty.

Katajavuori on teräväsanainen kirjoittaja, ja hän olisi vieläkin parempi, ellei hän viljelisi niin kosolti kansantajuistetuista tietokirjoista tuttuja me-muotoisia passiivilauseita tyyliin: 

"Janoamme meriittejä, koska ne ovat auttaneet meitä hurmaamaan laatukumppaneita evolutiivisessa historiassamme. Siinä missä arvostusta sai entisaikaan laulutaidolla, puukeihäillä ja metsästysstrategioilla, nykyään päitä kääntävät kitarakyvyt, pörssivoitot ja tiedepalkinnot. Etsimme haasteita ja riskejä, koska hyvällä tuurilla ne voivat paitsi kasvattaa meriittilistaa myös osoittaa seksikästä uskallusta ja uhmaa - mikä tuottaa kaikenlaisia lieveilmiöitä pikkurikollisuudesta benjihyppäämiseen. Pidämme sosiaalisista aktiviteeteista..."  

Myös sinä-passiivin runsas käyttö ärsyttää:  

"Jälkeläisten saaminen ei tietenkään fyysisesti vaadi, että olisit sijoitushai tai seurapiiriperhonen, että kykenisit voittamaan Nobelin tai soittamaan Paranoidin."

Tällä hetkellä ihmiskunnan tulevaisuuden edistysusko nojaa kahteen pilariin: koulutukseen ja teknologiaan. Uskotaan yleisesti siihen, että kouluttamalla ihmisistä tulee vastuullisempia, parempia kuluttajia, ja uuden huipputeknologian avulla sopeudutaan muuttuvaan elinympäristöön sekä vähennetään kasvihuonepäästöjä. Katajavuori kuitenkin uskaltaa rohkeasti kyseenalaistaa nämä "myytit". Tutun kapitalisimin tilalle hän tosin ehdottaa jonkinasteista suunnitelmataloutta, jonka soveltamisesta on historiassa toistaiseksi vain huonoja kokemuksia. 

Eräs toinen teema, jota Katajavuori käsittelee kirjan esseessä "Valaan kokoinen häpeä", koskee lajimme prososiaalisuutta eli altruistista toimintaa toisten hyväksi. Tutkimusten mukaan ihmiset käyttävät prososiaalisesti ystävien, tuttavien ja perheenjäsenten kesken, mutta prososiaalinen käytös vähenee sitä mukaa, kun ihmiset eivät enää tunne toisiaan. Ihmisen käytös- ja kulutustapojen muuttamisessa vastaan taitaa tulla kuuluisa Dunbarin luku, jonka mukaan yksilöt voivat tuntea riittävän hyvin ainoastaan noin 150 ihmistä. Tällöin sosiaalinen kontrolli ja sitä kautta ekotekojen valvonta hankaloituu. 

Mihin sitten toivo kannattaisi ankkuroida, mikäli haluaa olla (inho)realisti? Uusiutuvaan energiaan ja ihmisten kulutuskäyttäytymisen muutoksiin?

Ehkä ei mihinkään näistä. Lakonisen kuluneen argumentin mukaan ihmisiä (kuluttajia) on yksinkertaisesti liikaa (hetki sitten uutisoitiin, että maapallolla on marraskuussa 2022 huikeat 8 miljardia ihmistä) ja siten kauneimmatkin ympäristöteot eivät suuressa kuvassa merkitse mitään. Tämä lienee fakta, jonka pyrin kieltämään ja unohtamaan jok'ikinen päivä.

Elää silti kannattaa reippain mielin ja tulevaisuuteen uskoen - vaikka sitten itseään hiukan huijaten. Kuudennen joukkosukupuuton ja ilmastokriisin keskellä on lohdullista on ajatella, että moni muu eliölaji tästä ihmisen ajasta kyllä selviää ja jatkaa elämää. Suuria tappiota tulee, mutta se kuuluu joukkosukupuuttojen luonteeseen. Eihän se muuten mikään joukkosukupuutto olisi...

Lopuksi

Yleistajuistettujen tietokirjojen genreen kuuluu vahvasti "matkan tekeminen jonkin eläimen, ihmisen tai esineen matkassa", mutta tässä kirjassa se ei oikein toimi. Esseitä olisi paljon mukavampi lukea itsenäisinä ilman, että kirjoittaja yrittää liittää niitä yhteen kömpelöin aasinsilloin. Toivoisin seuraavasta kirjasta vähemmän kansantajuista. Kiitos.

                                                                ***

Tekijä: Maria Katajavuori

Julkaisija: Jyväskylä : Atena [2022]

Ulkoasu: 262 sivua ; 22 cm

Mistä: lainattu kirjastosta

Don Dellillo: Hiljaisuus

Tekniikan pettämisen jälkeen hiljaisuus

”Mitä pitemmälle kehittynyttä, sitä haavoittuvampaa. Tarkkailujärjestelmämme, kasvojentunnistuslaitteet, kuvien resoluutio. Mistä tiedämme keitä me olemme? Tiedämme, että tulee kylmä. Mitä tapahtuu, kun meidän on pakko lähteä? Ei valoja, ei lämmitystä. Kotimatka kun asuu siellä missä minä asun, Truth and Beauty -nimisen ravintolan yläpuolella, jos metro ja bussit eivät kulje, jos taksia ei saa, jos rakennuksen hissi ei toimi ja jos ja jos ja jos. Rakastan kopperoani, mutta en halua kuolla tänne ”

Ensin ajattelin, että nyt ei toimi yhtään: ikääntynyt Don DeLillo (synt. 1936) ei ole enää entisessä vedossaan. Miehen uusin romaani Hiljaisuus (2020, suom. 2022) on kuin huono parodia hänen aiemmista teoksistaan. Kuitenkin toisella lukukerralla kirja ei tuntunut enää niin huonolta. Päinvastoin, alle satasivuinen pienoisromaani onnistuu tavoittamaan hyvin sen avuttomuuden ytimen, johon ihminen vajoaa, kun ympäröivä tekniikka pettää. Juuri tämän muutoksen kuvaajana Don DeLillo on aina ollut haka. Mainittakoon esimerkiksi Valkoisen kohinan ”myrkkytapahtuma”, jota Jack Gladney perheineen pakenee.

Hiljaisuudessa katastrofi tapahtuu kahdella näyttämöllä samanaikaisesti. Pariskunta, Jim Kripps ja Tessa Barens, ovat lentokoneessa palaamassa Pariisista, toinen porukka, pariskunta, Martin ja Dianne sekä heidän ystävänsä Max valmistautuvat New Yorkin kotikatsomossa vuoden 2022 Super Bowliin, kun jotakin kummaa tapahtuu. Sähköt katoavat, mihinkään verkkoon ei saada yhteyttä. Lentokone joutuu tekemään hätälaskun, TV-ruutu sammuu. Palaako kaikki vielä normaaliksi vai onko tämä nyt sitten menoa? miettivät romaanin henkilöt. 

Hiljaisuutta on vaikea hyväksyä. T.S Elliot kirjoitti Autio maassa (1922, suom. Kai Mäkinen) "Tällä tavoin maailma loppuu ei paukahtaen vaan kitisten." (Tiedän, että tätä jaksetaan siteerata usein.) Ehkä "kitinän" jälkeen tuulee todella kuolemanhiljaisuus. 

Kuluneiden vuosien aikana olemme saaneet lukea paljon median tuottamia apokalyptisia uutisia. Milloin kyseessä ovat olleet metsäpalot Australiassa, milloin Kaliforniassa. Kesällä 2022 Etelä,- Keski- ja Länsi-Euroopassa sekä Brittien saarilla kärsitään hirmuhelteistä, ja Pohjois-Italiaa vaivaa ”ennennäkemätön kuivuus”. Eilen 19.7 MTV:n uutissivuilla kirjoitettiin, kuinka Ranskaa ja Britanniaa riivaa ”apokalyptisen raivokas kuumuus”. Kuulostaa aika pahalta...

Vaikuttaa siltä, että maapallon ekosysteemien romahdus on jo alkanut – ainakin jos uutisiin on uskominen. Myös IPCC:n edustajat ja erinäiset aktivistit rummuttavat siitä, kuinka aika on loppumassa tai se on jo peräti loppunut. 

Sitten ruutu pimeni. Max painoi virtanappulaa. Päälle, pois, päälle. Hän ja Diane tarkistivat puhelimensa. Sammuneet. Diane meni huoneen poikki kokeilemaan kotipuhelinta, lankapuhelinta, sentimentaalista muinaismuistoa. Ei väliääntä. Kannettava tietokone oli hengetön. Diane meni viereisen huoneen tietokoneen luo ja paineli näppäimiä, mutta näyttö pysyi harmaana. (s. 28)

Tätä on hiljaisuus: ihmiset huulet pyöreinä katselemassa heidän tuntemansa maailman sortumista. Koska yhteiskuntia, ihmisten elin- ja elämäntapoja ei kyetä muuttamaan kyllin merkittävästi (vapaaehtoisesti siis), on otettava vastaan kaikki se, mitä on tulossa. Tällä hetkellä suuri enemmistö tekee juurikin näin: katsoo sivusta ja pyrkii sopeutumaan muutokseen niin hyvin kuin mahdollista. Juurisyille, eli fossiilisen energian ja luonnonvarojen ylikulutukselle ei kuitenkaan tehdä mitään. 

Näin tekevät myös Hiljaisuuden henkilöt. Apokalypsin tullessa he pyrkivät tarttumaan johonkin tuttuun, kuten viinapulloon tai toisiinsa, sillä puhelimet, tietokoneet ja teeveet eivät toimi. Alkaa viimeisten elintuntien ja -päivien laskeminen. Väkeä kerääntyy kaduille, jossa liikenne on pysähtynyt ja mainosvalot sammuneet.

"Meidän jälkeemme hiljaisuus", laulaa folk-yhtye Viitasen Piia. Samaan lopputulemaan päätyy Don DeLillo, mikäli tämä jää menestyneen kirjailijan viimeiseksi romaaniksi.

	*** Tekijä: Don DeLillo (The Silence, 2020). Suomentanut Helene Bützow.  Julkaisija: Helsinki : Tammi [2022] Ulkoasu: 99 sivua ; 21 cm Mistä: lainattu kirjastosta

Juha Rautio: Random-karaoke

Parodinen tyylikokeilu kompastuu omaan "nokkeluuteensa"' Juha Raution romaanissa Random-Karaoke

"Elämän algoritmien pitäisi olla sellaisia, että ne eivät veisi suosittujen kappaleiden soittolistalle vaan aina kauemmas tunnetusta."

Juha Raution (s. 1980) esikoisromaani Random-karaoke (2022) on erikoinen genrehybridi. Siinä perinteinen dekkari yhdistyy post-modernille kaunokirjallisuudelle tyypilliseen "kikkailuun", jossa tyylejä ja lajeja sekoitetaan häpeilemättä. Runoilijana ja esiintyvänä artistina tunnettu Rautio debytoi proosan saralla novellikokoelmalla Sunnuntain rajat (Enostone, 2020). Kokoelma oli myös Savonia-kirjallisuuspalkintoehdokkaana. 

Vaikka toisinaan kuulee kirjallisuuspalkintoja kritisoitavan (erityisesti sitä Finlandia-palkintoa), on kuitenkin hyvä muistaa, kuinka hyödyllistä julkisuutta ja uutta lukijakuntaa kirjailijalle jo pelkkä palkintoehdokkuus usein tarjoaa. Ne ovat hyviä ponnahduslautoja suuremman lukijakunnan tietoisuuteen (jos nyt taiteilija ylipäätänsä on sellaisen tarpeessa?). Tuskin olisin itsekään tutustunut Raution tuotantoon, mikäli en olisi sattunut lukemaan paikallislehdestä ehdokkuuteen liittynyttä kirja-arvostelua. 

Romaanissa Honkkonen – kulttuuripiireihin kyllästynyt runoilija – värväytyy S&D -nimisen firman yksityisetsiväksi eli kirjan slangikielellä "mäkikotkaksi". Vuoteen 2022 tultaessa Suomi on muuttunut semi-dystooppiseksi: valtio ostaa vakoilupalveluita informaatioalalla operoivalta S&D:ltä saadakseen kiinni työmarkkinatuen väärinkäyttäjiä sekä harmaan talouden harjoittajia. Kauhu vain lisääntyy, kun S&D:n työntekijöitä löydetään elottomina erään halpahotelliketjun huoneistoista. Näitä murhia tutkimaan ryhtyy rikoskonstaapeli Nykkänen. Juttuun liittyy todennäköisesti salaperäinen Multa, joka on jonkin sortin esoteerinen ääriliike.

Rautio tyyli on niukkaa kuin Raymond Carverilla kuunaan. Henkilöhahmoja ei juurikaan kuvailla nimeä enempää. Esimerkiksi Nykkäsestä tiedetään vain se, että hän asuu hyvin keskiluokkaisella alueella, harrastaa ultrajuoksua ja on yksinhuoltaja. Toinen päähenkilö, Honkkonen, entinen runoilija, käy kuntosalilla, kuuntelee erikoista FEXITUS-podcastia ja on koukussa kipulääkkeisiin. Loput jäävätkin sitten lukijan mielikuvituksen varaan.

Kirjan puolivälin paikkeilla mukaan tulee uusi henkilöhahmo, freelancer-toimittaja Hernesaari, joka koettaa kirjoittaa juttua työttömyydestä. Samalla hän tulee vedetyksi mukaan osaksi murhakeissien kiemuroita.

Nykyaikainen työelämä ja työttömyys ovat 2010- ja 2020-luvuilla kaunokirjallisuudessa usein esille nouseva teema. Random-karaokessa maailmankuva, paikoin myös tekstin tyyli, on hyvin samanlainen kuin Johannes Ekholmin romaaneissa. Rautio ei kuitenkaan keskity pelkässä pessimismissä, synkkyydessä ja kyynisyydessä piehtaroimiseen, vaan kuljettaa tarinaa päättäväisesti eteenpäin. Kyyninen asenne jää pikemminkin rivien väliin, joka toisaalta haihtuu ilmaan heti, kun ryhdytään laulamaan karaokea. Karaoken veivaaminen toimii siis vastapainona kovalle työelämälle. Ohessa mukava katkelma karaokebaarin tunnelmasta: 

"Ajan ja paikan taju alkoivat hapertua. Poissa olivat hehkeät prinsessat ja karismaattiset lauluveteraanit, tilalla kolisevat luut, kumarat asennot ja alamielinen katsanto. Kossuvichyt tilattiin tuplana ja piristeiden käyttö oli karkaamassa lapasesta. Toksisessa limbossa vallitsevat olosuhteet rajoittuivat pieneen näyttöön ja käskyn kaltaisina tipahteleviin keltaisiin, sinisiin ja vihreisiin kuulutuksiin. Saikulta paluuta ei uskaltanut edes ajatella."

Sunnuntain rajat oli erinomainen kokonaisuus, Random-karaokea sen sijaan vaivaa tietty sisäpiirivitsimäisyys: romaanissa virnuillaan kulttuuripiirien rinkirunkkaukselle, apurahojen väärinkäytölle ja ties mille "Ratsastajapatsas-palkinnoille". On myös helppo kuvitella taiteilijaporukan lähtevän jonkin kännisen illan päätteeksi laulamaan ironisesti karaokea tekemällä siitä oma random-versio. (Random-karaoken viralliset säännöt s. 36-43). Ilman tätä piirrettä romaani olisi ollut parempi.

Veikkaan, että tällä romaanilla Rautio vahvistaa omaa asemaansa kaunokirjallisuutemme marginaalissa. Romaanin hokemaa (ylhäällä kuvan alla) mukaillen: "Elämän algoritmien pitäisi olla sellaisia, että ne eivät veisi kirjailijaa suosittujen myyntilistalle vaan aina kauemmas tunnetusta." Jos jossakin viihtyy, niin miksipä sitä yrittäisi sieltä poiskaan kampeutua. Joka tapauksessa jään odottamaan innolla uusia teoksia häneltä.

                                                                           ***

Tekijä:             Rautio Juha

Ulkoasu:         249 sivua

Julkaisija:     Enostone, 2022.

Mistä:            lainasin kirjastosta.

Veikko Huovinen: Lampaansyöjät – ”suomalainen reippailutarina”

 

Klassinen veijaritarina

Hips, sattuipa Kampin aseman kirjanvaihtopisteellä vastaan Veikko Huovisen romaani Lampaansyöjät (1970). Paluumatka sujuikin sitten mukavasti Sepen ja Valtterin toilailuille ja suunpieksennälle hohotellessa. Myönnän kyllä, että paikoin miesten jutut myös vaivaannuttivat naurun sijaan. Toisaalta uskon, että Huovinen on nimenomaan halunnut osoittaa alatyylisillä dialogeilla sen, millaisia velikultia suomalaiset ”koirasihmiset” ovat kun pääsevät reissun päälle vetämään viinaa ja nautiskelemaan elämästä arkiympäristön ulkopuolella. Jokainen joka on ollut miesporukan mukana reippailemassa tietänee, mitä tarkoitan. 

"Operaatio lampaansyöjät alkaa maanantaina. Hio puukko ja valkosipulinkynnet teräväksi. Liitto Kalajoen matkailumajalla sunnuntai-illalla."

Niin: kirje on lähtölaukauksena tässäkin Huovisen tarinassa, aivan kuin myös Koirankynnenleikkaajassa ja Havukka-ahon ajattelijassa. Eletään elokuuta. Syksyn merkit näkyvät jo. Tästä Sepe päättelee, että nyt on paras hetki ottaa pieni breikki arjen velvollisuuksista, lakata juoksemasta oravanpyörässä ja lähteäpä salametsästämään lampaita hyvän kaverin, Valtterin kanssa.

Oletan, että suurelle osalle suomalaisista Sepen ja Valtterin tarina on jossakin määrin tuttu. Joko on katsottu Seppo Huunosen ohjaama elokuva, luettu kirja tai sitten nähty teatterissa näytelmä. Lampaansyöjät on läheistä sukua Arto Paasilinnan veijaritarinoille. Paljon löytyy yhtymäkohtia vaikkapa legendaariseen Jäniksen vuosi -romaaniin, jossa toimittaja Vatanen jättää ahdistavan kaupunkielämän ja suuntaa jäniksen kanssa maakuntamatkoille. Molemmista teoksista on tullut klassikoita ja niitä luetaan yhä peruskouluissa ja lukioissa.

Kun kirja julkaistiin vuonna 1970, kirjoitti Pekka Tarkka Helsingin Sanomiin, että kyseessä on yksi Huovisen hauskimmista teoksista, mutta silti teoksen peruselämys on epätoivo. Huovinen itse kuulemma vastusti tällaisia tulkintoja romaanista. Hänen mukaansa kyseessä "on kahden hyväntuulisen miehen aurinkoinen reippailukertomus". Tämä käy ilmi Panu Rajalan kirjasta Hirmuinen humoristi (2012). Kallistun itse Tarkan tulkinnan puolelle. Itse näen romaanissa paljon salaivaa hedonistiseksi muuttunutta ja alati muuttuvaa ihmiselämää kohtaan. Onko sitten kirjailijan edellä siteerattu lausunta Huovisen harjoittamaa lukijakunnan tietoista hämäämistä?

Paljon mahdollista...

Itse pidän eniten Huovisen vakavimmista teoksista, eikä tämä kirja lukeudu omiin suosikkeihini. Olen koettanut lukea Huoviselta myös niin kutsuttuja "lyhyitä erikoisia", mutta usein ne ovat jääneet kesken. Joko vika on kirjoittajan taidoissa tai sitten vain ajan hammas on syönyt parhaimman terän pois. Epäilen enemmän jälkimmäistä.

Mitään suurta ja maata mullistavaa romaanissa ei tapahdu. Ainoastaan lahdataan pari lammasta (yksi jää vahingossa auton alle), kokataan, juodaan viinaa, kalastetaan ja keskustellaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Välillä jutut ovat hyvinkin lennokkaita. Esimerkiksi keskustelu säätykierrosta yhteiskunnassa on erittäin hauska ja mielenkiintoinen. Läsnä on myös tälläkin hetkellä valitettavan ajankohtainen suurvaltapolitiikka. Jo Havukka-ahon ajattelijasta tutut teemat siis jatkuvat tässäkin mielessä.

Lopussa lukuisien kommelluksien jälkeen ympyrä sulkeutuu kauniisti: reissu tuli tehtyä, viinat juotua ja lampaat käristettyä. Nyt on hyvä hetki palata omaan arkeen. Lukija voi tyytyväisenä päästää irti kirjasta ja uskoa, että Sepen ja Valtterin elämä jatkui onnellisena heidän elämänsä loppuun saakka.

                                                                             ***

Tekijä:             Huovinen, Veikko ; Polameri, Seppo

Ulkoasu:         198 s. : kuv

Julkaisija:     Suuri suomalainen kirjakerho 1971.

Mistä:            kirjanvaihtopisteeltä