Noora Vallinkoski: Koneen pelko

Globalisaation häviäjät luokkakuvassa

Jatkan Noora Vallinkosken (s. 1981) parissa. Nyt bloggausvuorossa on hänen syksyllä 2022 julkaistu romaani Koneen pelko (Atena 2022). 

Noora Vallinkoski: Koneen pelko, (Atena 2022) 300 s.

Aivan aluksi täytyy todeta, että Koneen pelko on hyvin kirjoitettu, itseäni kovasti kiinnostanut romaani. Se kertoo työstä ja sen muutoksesta, yhteiskuntaluokista ja luokkiin liittyvistä eroavaisuuksista. Yhden perheen kautta se piirtää kuvan vuosituhannen taitteen Suomesta, jossa monet asiat muuttuvat ripeällä aikataululla: Tietoverkkoja rakennetaan, tietokoneita tulee kiihtyvällä tahdilla niin koteihin kuin työpaikoille. Lankapuhelimien johdot revitään töpseleistä, ja Suomi liittyy EU:hun 1995.

Yhdessä nämä kaikki aiheuttavat muutoksia - joko suoraan tai välillisesti - tapaan tehdä työtä. 

Syntyy sekä voittajia että häviäjiä. Koneen pelko käsittelee lähinnä jälkimmäisiä. 

Kun Vallinkosken esikoisromaanissa Perno Mega Cityssä maailmaa tarkkailtiin nuoren tytön, Hannan, näkökulmasta, ottaa tässä romaanissa Hannan paikan Johanna. Johanna on kirjan preesensissä abiturientti-ikäinen nuori nainen. Hän on varttunut duunariperheessä, Aukko-nimisessä teollisuuslähiössä, jossa asukkaat ovat lannistuneita. Hänen perheeseensä kuuluu isä, äiti ja Jere-veli. Perheen äiti on jättänyt ankean turkulaislähiön taakseen ja muuttanut mukavammille seuduille lähemmäksi keskustaa. Isä ja Jere sen sijaan asuvat yhä Aukossa eikä heillä ole muuttohaaveita.

Johanna seuraa äidin perässä. 

Kirjan alussa kuvataan, kuinka Johanna lähtee Aukosta, hankkii itselleen oman vuokra-asunnon ja aloittaa itsenäisemmän elämän. Hän elättää itsensä työskentelemällä Turun kauppahallissa sijaitsevassa "Lounaskahvila Sapuskassa". Hän ei pidä työstään, mutta kykenee tekemään siinä sivussa teräviä havaintoja ihmisistä ja yhteiskunnasta. Näistä hän kirjoittaa lukijalle. 

Romaanissa liikutaan kahdella tasolla. Yksi luku koskee nykyhetkeä, seuraavat taas ovat takaumia pääasiassa 1990-luvulta. Kerrontaratkaisu on hyvä ja tukee tarinan eteenpäin viemistä. Poissaolollaan loistaa runsas sarkasmin ja ironian käyttö, jota kritisoin edellisessä postauksessani. Tilalla on runollinen kieli, josta irtoaa kauniita kielikuvia ja kuulaita lauseita. Ajankuva puolestaan välittyy myös hahmojen tekemisen kautta: Jere pelaa pleikkarilla Grand Theft Auto -peliä, äiti katsoo torstai-iltaisin Kotikatua teeveestä, ja Johanna pitää kädessään Game Boyta. Näin 2000-luvulla lapsuuttaan viettäneen lukijan nostalgiahermoa hyväillään.  

Vaikka Johanna menestyy erinomaisesti ylioppilaskirjoituksissa ja on matkalla kohti yliopistoa ja eräänlaista luokkanousua, vaikuttaa silti kotoa omaksutut asenteet ja mielipiteet hänessä epäilystä herättävällä tavalla. Ne nousevat pinnalle arkisissa tilanteissa: "Isän mielestä yhteisistä asioista päättää lauma tikkaa heittäviä apinoita." ja "että yliopistoon menijöissä on jotakin petollista." Johanna pitää yhteyttä perheeseensä sekä muutamiin ystäviinsä. Ei hän kuitenkaan halua kaikkia siteitä Aukkoon katkaista, vaan ottaa ainoastaan tervettä etäisyyttä tuohon elämänpiiriin.

Kirjan sivuhenkilöt ovat loistavia hahmoja. Johannan perheystävä, virolaissuomalainen Olev, antaa kasvot - sanoisinko työvoiman globaalille liikkuvuudelle. Itä-Saksasta Suomeen 7-vuotiaana muuttaneelle Tatulle sopeutuminen niukkuustaloudesta yltäkylläiseen kulutusyhteiskuntaan tuottaa vaikeuksia. Hän säilyttää yhä muistona isänsä amputoitua sääriluuta. Se symboloinee elämän keskeneräisyyttä, rikkinäisyyttä ja haurautta. 

Suski ja tämän poika Jaxon kuvaavat nimiään myöten lähiöiden alaluokan olemassaoloa. Johannan kanssa säätävä Mika edustaa valkokauluskeskiluokka. Ylemmän keskiluokan roolia kirjassa näyttelee "Ekonomi ja "Arkkitehti", joiden lapsia Johanna vahtii lukion alkuaikoina. Aukon ostarilla Mammutti-nimistä kebab-ravintolaa perheineen pitävä Ibu tuo yhden näkökulman pakolaisena Suomeen tulleiden elämään.

Suurimman roolin kirjassa saa kuitenkin isän ja Jeren hahmot. Heidän kauttaan Vallinkoski tarkastelee "valkoisten työläismiesten ominaisuuksia", äijäkulttuuria ja miehen roolin muutosta yhteiskunnassa - niin kuin Helsingin Sanomien jutussa (11.9.22) todettiin.

Juuri tässä hyvä kirja eksyy sivuraiteille. Ensinnäkin taustalla on oletus aikakaudesta, jolloin "mies oli tuotannon perusyksikkö" ja että "nykyään mies ei ole enää mitään, nykyään on tietoyhteiskunta ja palvelusektori". Ehkä Yhdysvalloissa näin on ollutkin, mutta Suomessa tehtaissa työskenteli 1900-luvulla paljon naisia (osa tehtaista oli naisvaltaisia) - tosin räikeän epätasa-arvoisella palkalla suhteessa miehiin. On myös loukkaavaa väittää, että Suomen jälleenrakennuksen olisivat suorittaneet pelkästään miehet niin kuin kirjassa kuvataan. 

Osa totuus ei ole koko totuus. Ihmiset kaipaavat ja janoavat maailmanselityksiä, ja medialla on tapana nostaa esille kirjailija, joka selittää yleisölle mistä mikäkin ilmiö johtuu. Kirjan markkinoinnin kannalta se on varmasti järkevä veto, mutta voisi olla silti parempi antaa itse teoksen puhua puolestaan. Koneen pelkoa on markkinoitu selityksenä Donald Trump -ilmiöön, Brexitiin, keltaliivien protesteihin ja Perussuomalaisten jytkyyn. "Kun duunarimiehet voivat huonosti, ne äänestävät typerien asioiden puolesta", voisi tiivistää viestin.

Ei väite täysin ole tuulesta temmattu, sillä esimerkiksi Yhdysvalloissa valkoisten työläismiesten keski-ikä on kääntynyt järkyttävään laskuun 2010-luvulla. Taustalla on tietenkin teollisten työpaikkojen katoaminen. 

Suomalaisen miehen ahdistusta ja kriisiä on käsitelty mieskirjailijoiden (esim. Hotakainen, Tervo, Seppälä, Raittila) toimesta koko 1990-luvun ja 2000-luvun ajan, ja aihe on jo sinänsä täysi klisee. Mikään ei ole kuluneempi kirjan aihe kuin miehen yksinäinen kamppailu koko modernia maailmaa vastaan. 

Jos jostakin, niin syrjäytymis- ja työttömyysluvut kertovat miesten hitaudesta (voisi sanoa myös heikkoudesta, mutta se ei välittämättä ole poliittisesti korrektia). Miehet on jääräpäitä, niiden on vaikeampi muuttua. Ne jäävät helpommin kiinni vanhaan kuin esimerkiksi kouluttautuvat täysin uudelle alalle. Kyllä, olen myös samaa mieltä, että fyysinen ja ahdas duunarikulttuuri vaikuttaa merkittävästi siihen, kuinka vaikeaa useammalle rakennemuutoksen jalkoihin jääneelle hiilikaivostyöntekijälle tai hitsaajalle on kouluttautua palvelualalle. Se ei kuitenkaan selitä kaikkea, ja onhan kirjassa mainitussa duunarikulttuurissakin paljon hyvää ja kaunista - ihmiseloa siinä missä paremmiksikin kuvitelluissa piireissä. Jääkiekkoa pelataan ja saslik-vartaita grillataan etc.

Todella päälle liimatulta kirjassa sen sijaan tuntuu loppuosan juonikuvio, jossa isä potee perhesurma-aikeita. Mikään hänen hahmossaan ei viittaa tällaiseen tuhoutumiseen. Tuntuu siltä, että juonikuvio on keksitty vahvistamaan stereotypiaa siitä, että mies purkaa oman ahdistuksensa väkivaltana muihin, hajoaa roihuten niin sanotusti. Passivoituminen ja vetäytyminen esim. päihteiden pariin on paljon yleisempi tapa osoittaa mieltä ja pettymystä maailmaan. Kirjan Jere kuuluu tähän kategoriaan.

Lopuksi voisin nostaa lukuisia hyviä sitaatteja romaanista. Ruotiessaan nykytyökulttuuria, Vallinkoski (tai kertoja-Johanna) osuu naulankantaan: "Johtamisopit saapuivat. Ruumiin rinnalle ja sen ohi nousivat työntekijä psyykkiset ominaisuudet. Johtamisoppien tavoitteena oli lisätä tuottavuutta, saada työmiehen ruumiista irti vielä enemmän ilman, että siitä ruumiin tai politiikan kielellä. Työpaikoilla alkoi pyöriä yhä kasvava joukko ihmisiä, jotka eivät osallistuneet tuotantoon. He keksivät työstressin ja työholismin, se kosketti heitä itseään, toimistotyössä haasteet olivat henkisiä." (s. 233)

Yhteiskunnan ja työn muutoksen valaisemisessa Koneen pelko on loistavimmillaan. Annan 3.5 tähteä tämän 2020-luvun työläiskirjailijan toiselle romaanille. 

P.S.

Kahdella romaanillaan Noora Vallinkoski on osoittanut, että kykenee kirjoittamaan yhteiskunnallisesti kantaaottavia romaaneja. Jo esikoisromaanista lähtien Vallinkoski on korostanut suomalaisen kaunokirjallisuuden keskiluokkaisuutta ja taipumusta karttaa yhteiskunnallisuutta. Ollessaan etävieraana Tampereen työläiskirjallisuustapahtumassa, hän mainitsi kantavansa ylpeä työläiskirjailijan titteliä. Samalla hän kertoi kirjoittavansa parhaillaan kolmatta romaania, jonka aiheesta hän ei tosin vielä hiiskunut mitään. 

Jään odottamaan innolla tulevaa.  

Arto Salminen: Varasto

 

Arto Salminen: Varasto, WSOY (1998) 167 sivua

Seuraavaksi uppouduin Arto Salmisen maailmaan lukemalla Varaston. Varasto on sivumäärältään ohkainen kirja, mutta sitä painavampia sivut ovat sisällöltään.

2000-luvun työläiskirjailija

Arto Salminen (1959–2005) lienee tuttu nimi monelle kirjallisuuden harrastajalle. Vaikka Salminen ennätti urallaan kirjoittamaan vain kuusi romaania, jätti hän silti sitä syvemmän jäljen suomalaiseen kirjallisuuteen, erityisesti ns. työläiskirjallisuuteen. En tosin pidä käsitteestä työväenkirjailija, vaan jaan Väinö Linnan mielipiteen, jonka mukaan "työläisen, joka kirjoittaa, kannattaa kirjoittaessaan unohtaa olevansa työläinen." Vuonna 1949 Linna kirjoitti esseessään Työläiskirjailijoista ja heidän tehtävästään seuraavasti: 

”Lisäksi on koko työläiskirjailija-nimitys sikäli epämiellyttävä, että siinä ei rakkaalle lapselle ole annettu montaa nimeä, vaan sama nimi annettu monelle lapselle, ja se aiheuttaa tiettyä sekaannusta. Paha puoli on vielä se, että nimitys syntyy porvarillisen ammatin perusteella, joten kirjailijan laatua ei määrää se, mitä hän kirjoittaa, vaan vanhempien surkea epäonnistuminen elämäntaistelussa. Seikka on sinänsä merkityksetön, mutta koska kysymyksessä oleva nimitys laadultaan on jo tehtävän ilmaus, astutaan siinä niin painavan asian varpaille, että kukaan omasta persoonallisuudestaan tietoinen kirjailija ei voi sellaista hyväksyä.”

Olen aina tavannut ajatella, että taide- ja kirjallisuusmaailma on siinä mielessä tasa-arvoinen, että vain lahjakkuus ja sinnikkyys merkitsevät: vaikeista lähtökohdista huolimatta on mahdollista kohota vaikkapa Nobel-voittajaksi, niin kuin Knut Hamsunin (1859 - 1952) tai Harry Martinsonin (1904 - 1978) kohdalla kävi. Vastaavanlaisen "luokkaloikan" Suomessa teki niin Toivo Pekkanen kuin myös Väinö Linna. Siitä syystä on minusta halventavaa nimittää Salmista "pelkäksi työväenkirjailijaksi", sillä ennen kaikkea Salminen oli todella taitava kirjailija.

Se, että Salminen itse ehti työskentelemään elämänsä varrella vastaanottokeskuksessa,  rautakaupan varastossa, taksikuskina ja toimittajana, ei tee hänestä sen vähemmän arvostettua kirjailijaa. Uskon, että juurikin työskentely tavallisissa duunariammateissa antoi kirjailija Salmiselle sen tarkan ja sapekkaan näkemyksen 1990-luvun laman jälkeisen Suomen työelämään ja yhteiskuntaan. 

Uudenlainen luokkakonflikti ja tuhottu työväenluokka

"Pudotuspeli on käynnissä, ihmiset hakevat uusia asemia. Kansa jakautuu rosvoihin ja sankareihin."

Varaston tapahtumien keskuspaikkana toimii nimettömäksi jäävä rauta- tai sisustuskauppa, joka sijaitsee pääkaupunkiseudulla, jossain kehätien varrella. Tuon liikkeen varastossa päivätyötään tekevät kirjan päähenkilö, minä-kertoja Antero Rousku ja toinen varastomies nimeltään Raninen. Karita ja myymäläpäällikkö hääräävät enimmäkseen liikkeen puolella, josta heillä on suora puhelinyhteys varastoon. Aika ajoin Rouskun ja Ranisen työajalla perseilyn (jutustelun, poliittisen väittelyn ja tikanheiton) katkaisee puhelimen pärinä, johon on pakko vastata: ”Varasto, tuokaa kolmen litran valkoinen Pika-teho myymälään." 
"Joo, mä tuon."

Muita tärkeitä sivuhahmoja romaanissa ovat Jylhäkorpi ja ketjujohtaja Kataja, jotka pistäytyvät varastossa useampaan otteeseen, tosin täysin eri asialla: Jylhäkorpi ostaa Rouskulta pimeästi kassan ohi myymälätavaraa ja myymäläjohtaja Kataja puolestaan tekee kaikkensa saadakseen varkaan kiinni. He ovat siis kuin rosvo ja poliisi. Pimeän kaupan hieromisen lomassa Jylhäkorpi pitää poliittisia palopuheitaan Rouskulle tähän tyyliin:

”Työväenluokka aiotaan hävittää kokonaan. Semmoinen ylpeä ja sivistynyt ja järjestäytynyt duunari poljetaan kaulaa myöten sianpaskaan ja sanotaan, että nyt on lama. Ja sinne se jätetään, kilpailukyvyn nimissä. Tilalle on tullut työssäkäyvä köyhälistö, ihan niin kuin Amerikassa, Ammattiyhdistysliike on kirosana. Koko kansa on opetettu vihaamaan ässaakoota. Ay-liike on vanhoillinen ja jäykkä, sitä toitotetaan telkkarissa joka päivä. Ja läksyn osaa parhaiten ne jotka ilman työväenliikettä pärjäisi. Käy kysymässä Kannelmäen Maxin köyhimmältä kassatytöltä, että onko se liitossa.”

Työssäkäyvä köyhälistö ­– juurikin tuohon porukkaan Varaston rautakaupan remmi kuuluu. Voi hyvin sanoa, ettei yhdelläkään Varaston hahmoista mene kovin hyvin tässä globaalin markkinatalouden kilpajuoksussa. Takana on suuri 1990-luvun lama, joka on jakanut suomalaisen yhteiskunnan vahvasti voittajiin ja häviäjiin (vrt. sankarit ja rosvot). Voittajia ovat ne teeveetähdet, julkkikset, osakkeenomistajat ja koulutettu keskiluokka, häviäjiä taas työttömät, sairaat, huonosti kouluttautuneet ja vajaatyökykyiset, joille uusilla työmarkkinoilla ei ole mitään käyttöä. 

Salmisen kovasta yhteiskunnallisesta eetoksesta huolimatta väitän, että varaston porukka kuuluu pikemminkin väliinputoajakastiin. He elävät veitsenterällä. Yksi virhe töissä tai kiinni jääminen tavaran varastamisesta riittää syöksemään heidät absoluuttiseen köyhyyteen ja kurjuuteen, häviäjiin. Näin käy Varastossa Raniselle. Raninen saa fudut Rouskun varastamisen takia, mutta Rousku vain toteaa toteaa kylmäävästi: ”Tästä päivästä lähtien Raninen mahtui päälauseeseen”

Kaiken meneillään olevan elämäntaistelun lomassa, Rousku mennä paukauttaa Karitan raskaaksi. Rouskun painostuksesta huolimatta Karita ei suostu aborttiin, vaan tahtoo pitää lapsen. Mielellään Karita pitäisi myös Rouskun itsellään, sillä tarvitseehan lapsi elättäjän ja Karita miehentekeleen itselleen. Tästä "isäprojektista" kehkeytyy romaanin toinen juonikuvio, jossa aikaa kulutetaan synnytysvalmennuksessa, Karitan vanhempien luona ja lopulta synnytyssairaalassa. 

Vastuu ja vastuuttomuus

Varastossa yhdeksi teemaksi yhteiskunnallisen eriarvoisuuden rinnalle nousee kysymys vastuusta ja sen välttelystä. Kun Rouskua huolestuttaa varastamisesta kiinnijääminen, lohduttelee Jylhäkorpi häntä sanoilla: ”Mä kannan täyden vastuun. Ei sulla ole mitään vaaraa. Jos joku jotain huomaa niin mä olen se rikollinen. Sää voit vaikka sanoa, että olit paskalla ja sillä välin matot katosi.” 

Kun Karita paljastaa kiinalaisessa ravintolassa Rouskulle olevansa raskaana, eikä Rouskulle kyseessä ole niinkään iloinen perheyllätys. Tähän Karita vastaa kipakasta: ”Tommosia miehet on. Panemassa kyllä ollaan, mutta vastuuta ei tunneta" (s.45).

Vastuu, vastuu ja vastuu. Kaikki puhuvat siitä, mutta kukaan ei tunnu kantavan vastuuta aidosti. Voi sanoa, että yhteiskunnassa vallitsee puhtaan opportunistinen logiikka, jossa vain epärehellisyydellä ja ankaralla oman edun tavoittelulla pärjää. Rosvoksi ryhtyminen kannattaa. Se lienee Salmisen viesti. Rosvot ovat sankareita ja sankarit rosvoja. Myös Rousku palkitaan romaanin lopussa ylennyksellä, vaikka tämä ei sitä olisi todellakaan ansainnut.

Lopuksi

Varaston voi lukea useampaan kertaan. Se on hieno ja moniulotteinen (pienois-)romaani. Onnellinen loppukohtaus tuo mieleen Matti Ijäksen kulttielokuvan Katsastus (1988), jossa uusi kuluttaja avaa sairaalassa silmänsä ensimmäistä kertaa. Tähän on hyvä lopettaa.