Arto Salminen: Kalavale

”Kukaan ei enää puhunut totta, siksi kenenkään ei tarvinnut valehdella. Sanojen alkuperäiset merkitykset oli kuopattu neljänteen ulottuvuuteen, ne mätänivät virtuaalisessa joukkohaudassa.”

Useat lukijat ovat bloganneet Arto Salmisen viimeiseksi jäänestä romaanista Kalavale (WSOY, 2005). Luettuani postauksia, vaikuttaa siltä, että kyseinen romaani on jakanut mielipiteitä. Toisten mielestä kirja on rujo ja inhottava, kun taas yhdet sanovat sen olevan täyttä asiaa. Kalavale oli Ylen 101 kirjaa -ohjelmassa mukana edustamassa vuotta 2005. Omasta mielestäni Kalavale ei ole missään tapauksessa Salmisen paras romaani, sanoisin sen olevan pikemminkin keskitasoa. Toisaalta se tarjoaa terävän kuvan vuosituhannen taitteen viihdemaailmaan, jossa tosi-tv ja lööppijulkisuus ovat vielä suht uusi ja tuore ilmiö Suomessa. 

Kirjan perusjuoni kuuluu: Kasperi haluaa lanseerata ja myydä Neloselle uudenlaisen tosi-tv -ohjelman. Syntyy Auschwitz, johon kilpailijoiksi kelpuutetaan ainoastaan työttömiä ja syrjäytyneitä aikuisia, mielellään nuoria, kauniita ja komeita ihmisiä. Ohjelmassa heidät jaetaan vankeihin ja vartijoihin. Lisäksi mukaan otetaan yleisöäänestys ja sähkötuoli. Kuulostaako kamalalta? Jotta satiiri olisi vieläkin purevampaa mukaan otetaan sponsoriyrityksiä. "Virran sähkötuoliin tarjoaa Fortum", kuuluu mainostauolla näytettävä slogan. Myös kondomivalmistajat lähtevät hankkimaan brändeilleen näkyvyyttä. Iltapäivälehdet puolestaan saavat kirjoittamisen aihetta, kun turhautuneet vangit pettävät puolisojaan tv-kameroiden edessä. Vähäosaisia hyväksi käyttävä viihde-ekosysteemi on syntynyt.  

Kuvaavaa on myös se, kuinka Auschwitzin osallistuvat kilpailijat laitetaan allekirjoittamaan sellainen sopimus, joka takaa sen, ettei tuotantoyhtiö joudu minkäänlaiseen vastuuseen ihmisten rääkkäämisestä, henkisten ja fyysisten vaurioiden aiheuttamisesta. Mieleeni muistuu viimekeväinen MOT:n dokumentti, jossa selvitettiin, millä tavalla ja millä ehdoilla suomalaista tosi-tv:tä tehdään. Salmisen fiktio ei ole kaukana todellisuudesta. Olisi ollut parempi, mikäli epäkohdat (joiden olemassaolosta kyllä oltiin tietoisia) oltaisiin tuotu vuosikymmentä aiemmin julkisuuteen. 

Takaisin kirjaan. Kriittisiä ääniä kuuluu myös Kalavaleessa. Aluksi vanhan polven viihdeguru, Kyösti "Fisu-Hanski" Hannula vastustaa Auschwitz-hanketta, mutta ohjelmaan juontajaksi palkattu Oona – Kasperin avustamana – onnistuu lopulta pehmittämään tämän pään. Moraalin voi hyvin unohtaa, kun kyse on rahan ja "viihteen" tekemisestä. Sitä ei tarvita mihinkään. Sen voi hyvin heittää mädäntymään sinne virtuaaliseen joukkohautaan muiden sanojen sekaan. 

Fisu-Hanskin puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että hän sentään pohtii sitä, mikä on oikein ja mikä on väärin. Vallitsevasta ajan hengestä hän ajattelee: ”En ollut tyytyväinen tähän aikaan, vaikka aika oli tyytyväinen minuun. Minua ei syytetty mistään, koska tein niin paljon vääryyttä. Ketään ei enää syytetty. Koko sana oli lopetettu tarpeettomana, oli ryhdytty syyllistämään, mutta vain köyhiä. Niitä syyllistettiin, koska ne eivät pystyneet varastamaan muuta kuin kaljaa Siwasta.”

Kalavaletta lukiessa on mielenkiintoista pohtia sitä, kuinka hyvin perusihminen sopeutuu omaan aikaansa ja oppii pitämään siinä esiintyviä ilmiöitä, kuten läpeensä kaupallista, etiikaltaan kyseenalaista tosi-tv:tä normaalina, ei-ongelmallisena asiana. Tähän samaan jatkumoon voi lukea myös sensaatiohakuiset viihdejuorulehdet, joissa mennään todella alhaiselle tasolle sisällön suhteen. Ei liene aivan sattumaa, että esimerkiksi Seiska perustettiin lamavuotena 1992, jolloin oli suurta kysyntää sirkushuveille ja kaljalle, kun kunnollista leipää ei ollut. Sittemmin Suomen talous lähti kyllä nousuun, mutta silti monet laman aikaiset ilmiöt jäivät elämään. Näistä pitkät ruokajonot ovat ehkä se vähiten hauska jäänne, jota todistamme joka viikko. 

Kalavaleen lopussa Herlevi ja Saunakukka käyvät Auschwitzin finaalijaksossa taistoa siitä, kuka kestää eniten milliampeereita sähkötuolissa. Groteski loppu on Salmisen tapa osoittaa nykykapitalismin raadollisuus: rahapalkinnon voittaa se, joka kestää eniten ja on myös yleisöäänestyksen suosikki. Häviäjät poistuvat studiosta tyhjin käsin. Kannattaa lukea itse.

                                                            ***

Nimi: Kalavale : kansalliseepos

Ulkoasu: 231, [1] s. ; 19 cm 

Julkaisija: Helsinki : WSOY 2007 (HUOM. ensimmäinen painos 2005)

ISBN: 9789510333792 sid.

Mistä: Lainasin kirjastosta. 

 

Arto Salminen: Varasto

 

Arto Salminen: Varasto, WSOY (1998) 167 sivua

Seuraavaksi uppouduin Arto Salmisen maailmaan lukemalla Varaston. Varasto on sivumäärältään ohkainen kirja, mutta sitä painavampia sivut ovat sisällöltään.

2000-luvun työläiskirjailija

Arto Salminen (1959–2005) lienee tuttu nimi monelle kirjallisuuden harrastajalle. Vaikka Salminen ennätti urallaan kirjoittamaan vain kuusi romaania, jätti hän silti sitä syvemmän jäljen suomalaiseen kirjallisuuteen, erityisesti ns. työläiskirjallisuuteen. En tosin pidä käsitteestä työväenkirjailija, vaan jaan Väinö Linnan mielipiteen, jonka mukaan "työläisen, joka kirjoittaa, kannattaa kirjoittaessaan unohtaa olevansa työläinen." Vuonna 1949 Linna kirjoitti esseessään Työläiskirjailijoista ja heidän tehtävästään seuraavasti: 

”Lisäksi on koko työläiskirjailija-nimitys sikäli epämiellyttävä, että siinä ei rakkaalle lapselle ole annettu montaa nimeä, vaan sama nimi annettu monelle lapselle, ja se aiheuttaa tiettyä sekaannusta. Paha puoli on vielä se, että nimitys syntyy porvarillisen ammatin perusteella, joten kirjailijan laatua ei määrää se, mitä hän kirjoittaa, vaan vanhempien surkea epäonnistuminen elämäntaistelussa. Seikka on sinänsä merkityksetön, mutta koska kysymyksessä oleva nimitys laadultaan on jo tehtävän ilmaus, astutaan siinä niin painavan asian varpaille, että kukaan omasta persoonallisuudestaan tietoinen kirjailija ei voi sellaista hyväksyä.”

Olen aina tavannut ajatella, että taide- ja kirjallisuusmaailma on siinä mielessä tasa-arvoinen, että vain lahjakkuus ja sinnikkyys merkitsevät: vaikeista lähtökohdista huolimatta on mahdollista kohota vaikkapa Nobel-voittajaksi, niin kuin Knut Hamsunin (1859 - 1952) tai Harry Martinsonin (1904 - 1978) kohdalla kävi. Vastaavanlaisen "luokkaloikan" Suomessa teki niin Toivo Pekkanen kuin myös Väinö Linna. Siitä syystä on minusta halventavaa nimittää Salmista "pelkäksi työväenkirjailijaksi", sillä ennen kaikkea Salminen oli todella taitava kirjailija.

Se, että Salminen itse ehti työskentelemään elämänsä varrella vastaanottokeskuksessa,  rautakaupan varastossa, taksikuskina ja toimittajana, ei tee hänestä sen vähemmän arvostettua kirjailijaa. Uskon, että juurikin työskentely tavallisissa duunariammateissa antoi kirjailija Salmiselle sen tarkan ja sapekkaan näkemyksen 1990-luvun laman jälkeisen Suomen työelämään ja yhteiskuntaan. 

Uudenlainen luokkakonflikti ja tuhottu työväenluokka

"Pudotuspeli on käynnissä, ihmiset hakevat uusia asemia. Kansa jakautuu rosvoihin ja sankareihin."

Varaston tapahtumien keskuspaikkana toimii nimettömäksi jäävä rauta- tai sisustuskauppa, joka sijaitsee pääkaupunkiseudulla, jossain kehätien varrella. Tuon liikkeen varastossa päivätyötään tekevät kirjan päähenkilö, minä-kertoja Antero Rousku ja toinen varastomies nimeltään Raninen. Karita ja myymäläpäällikkö hääräävät enimmäkseen liikkeen puolella, josta heillä on suora puhelinyhteys varastoon. Aika ajoin Rouskun ja Ranisen työajalla perseilyn (jutustelun, poliittisen väittelyn ja tikanheiton) katkaisee puhelimen pärinä, johon on pakko vastata: ”Varasto, tuokaa kolmen litran valkoinen Pika-teho myymälään." 
"Joo, mä tuon."

Muita tärkeitä sivuhahmoja romaanissa ovat Jylhäkorpi ja ketjujohtaja Kataja, jotka pistäytyvät varastossa useampaan otteeseen, tosin täysin eri asialla: Jylhäkorpi ostaa Rouskulta pimeästi kassan ohi myymälätavaraa ja myymäläjohtaja Kataja puolestaan tekee kaikkensa saadakseen varkaan kiinni. He ovat siis kuin rosvo ja poliisi. Pimeän kaupan hieromisen lomassa Jylhäkorpi pitää poliittisia palopuheitaan Rouskulle tähän tyyliin:

”Työväenluokka aiotaan hävittää kokonaan. Semmoinen ylpeä ja sivistynyt ja järjestäytynyt duunari poljetaan kaulaa myöten sianpaskaan ja sanotaan, että nyt on lama. Ja sinne se jätetään, kilpailukyvyn nimissä. Tilalle on tullut työssäkäyvä köyhälistö, ihan niin kuin Amerikassa, Ammattiyhdistysliike on kirosana. Koko kansa on opetettu vihaamaan ässaakoota. Ay-liike on vanhoillinen ja jäykkä, sitä toitotetaan telkkarissa joka päivä. Ja läksyn osaa parhaiten ne jotka ilman työväenliikettä pärjäisi. Käy kysymässä Kannelmäen Maxin köyhimmältä kassatytöltä, että onko se liitossa.”

Työssäkäyvä köyhälistö ­– juurikin tuohon porukkaan Varaston rautakaupan remmi kuuluu. Voi hyvin sanoa, ettei yhdelläkään Varaston hahmoista mene kovin hyvin tässä globaalin markkinatalouden kilpajuoksussa. Takana on suuri 1990-luvun lama, joka on jakanut suomalaisen yhteiskunnan vahvasti voittajiin ja häviäjiin (vrt. sankarit ja rosvot). Voittajia ovat ne teeveetähdet, julkkikset, osakkeenomistajat ja koulutettu keskiluokka, häviäjiä taas työttömät, sairaat, huonosti kouluttautuneet ja vajaatyökykyiset, joille uusilla työmarkkinoilla ei ole mitään käyttöä. 

Salmisen kovasta yhteiskunnallisesta eetoksesta huolimatta väitän, että varaston porukka kuuluu pikemminkin väliinputoajakastiin. He elävät veitsenterällä. Yksi virhe töissä tai kiinni jääminen tavaran varastamisesta riittää syöksemään heidät absoluuttiseen köyhyyteen ja kurjuuteen, häviäjiin. Näin käy Varastossa Raniselle. Raninen saa fudut Rouskun varastamisen takia, mutta Rousku vain toteaa toteaa kylmäävästi: ”Tästä päivästä lähtien Raninen mahtui päälauseeseen”

Kaiken meneillään olevan elämäntaistelun lomassa, Rousku mennä paukauttaa Karitan raskaaksi. Rouskun painostuksesta huolimatta Karita ei suostu aborttiin, vaan tahtoo pitää lapsen. Mielellään Karita pitäisi myös Rouskun itsellään, sillä tarvitseehan lapsi elättäjän ja Karita miehentekeleen itselleen. Tästä "isäprojektista" kehkeytyy romaanin toinen juonikuvio, jossa aikaa kulutetaan synnytysvalmennuksessa, Karitan vanhempien luona ja lopulta synnytyssairaalassa. 

Vastuu ja vastuuttomuus

Varastossa yhdeksi teemaksi yhteiskunnallisen eriarvoisuuden rinnalle nousee kysymys vastuusta ja sen välttelystä. Kun Rouskua huolestuttaa varastamisesta kiinnijääminen, lohduttelee Jylhäkorpi häntä sanoilla: ”Mä kannan täyden vastuun. Ei sulla ole mitään vaaraa. Jos joku jotain huomaa niin mä olen se rikollinen. Sää voit vaikka sanoa, että olit paskalla ja sillä välin matot katosi.” 

Kun Karita paljastaa kiinalaisessa ravintolassa Rouskulle olevansa raskaana, eikä Rouskulle kyseessä ole niinkään iloinen perheyllätys. Tähän Karita vastaa kipakasta: ”Tommosia miehet on. Panemassa kyllä ollaan, mutta vastuuta ei tunneta" (s.45).

Vastuu, vastuu ja vastuu. Kaikki puhuvat siitä, mutta kukaan ei tunnu kantavan vastuuta aidosti. Voi sanoa, että yhteiskunnassa vallitsee puhtaan opportunistinen logiikka, jossa vain epärehellisyydellä ja ankaralla oman edun tavoittelulla pärjää. Rosvoksi ryhtyminen kannattaa. Se lienee Salmisen viesti. Rosvot ovat sankareita ja sankarit rosvoja. Myös Rousku palkitaan romaanin lopussa ylennyksellä, vaikka tämä ei sitä olisi todellakaan ansainnut.

Lopuksi

Varaston voi lukea useampaan kertaan. Se on hieno ja moniulotteinen (pienois-)romaani. Onnellinen loppukohtaus tuo mieleen Matti Ijäksen kulttielokuvan Katsastus (1988), jossa uusi kuluttaja avaa sairaalassa silmänsä ensimmäistä kertaa. Tähän on hyvä lopettaa.