Maria Katajavuori: Valas lasimaljassa: miten vangitsemme itsemme ympäristötuhon ansaan

Ihmisen toimintaa selittämässä

Don Dellillon "Hiljaisuuden" jälkeen luin kuvassa näkyvän kirjan. 

Katariina E. M. Vuorinen eli Maria Katajavuori (s. 1993) on suomalainen ekologi, tutkija ja kirjailija. Katajavuori astui julkisuuteen vuonna 2019 kirjalla Kuoleman ja elämän kysymys. Miten yksilöt, lajit ja yhteiskunnat altistavat itsensä tuholle. Teos palkittiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla ja se herätti runsaasti keskustelua mm. Hesarin sivuilla. 

Nyt Katajavuori jatkaa tieteen yleistajuistajan työtä teoksella Valas lasimaljassa (Atena, 2022). Siinä Katajavuori pyrkii ennen kaikkea löytämään syitä sille, miksi ympäristökriisit etenevät, vaikka ihmisillä on tietoa niiden syy–seuraussuhteista jo riittämiin. Kirjoittajan äänestä puskee läpi turhautuminen ja tuohtumus. Kyytiä saavat mm. ihmisen lyhytnäköisyys, välinpitämättömyys, taipumus itsepetokseen sekä perimmäinen ahneus. 

"Olemme taitavia syyttämään olosuhteita, kieltämään ongelmia ja vaihtamaan identiteettiä, koska nämä kyvyt ovat auttaneet meitä oikeuttamaan energiaa säästäneen lusmuilun. Samasta syystä taidamme selitellä ylikuluttamisen hyväksytyksi, etäännyttää itsemme ympäristöongelmista ja uskotella itsellemme pienten ekotekojen kompensoivan isoja ekosyntejä. Evolutiivisen perintömme ansiosta vaihdamme tänäkin päivänä epämiellyttävät faktat miellyttäviin valheisiin." Hienosti kiteytetty.

Katajavuori on teräväsanainen kirjoittaja, ja hän olisi vieläkin parempi, ellei hän viljelisi niin kosolti kansantajuistetuista tietokirjoista tuttuja me-muotoisia passiivilauseita tyyliin: 

"Janoamme meriittejä, koska ne ovat auttaneet meitä hurmaamaan laatukumppaneita evolutiivisessa historiassamme. Siinä missä arvostusta sai entisaikaan laulutaidolla, puukeihäillä ja metsästysstrategioilla, nykyään päitä kääntävät kitarakyvyt, pörssivoitot ja tiedepalkinnot. Etsimme haasteita ja riskejä, koska hyvällä tuurilla ne voivat paitsi kasvattaa meriittilistaa myös osoittaa seksikästä uskallusta ja uhmaa - mikä tuottaa kaikenlaisia lieveilmiöitä pikkurikollisuudesta benjihyppäämiseen. Pidämme sosiaalisista aktiviteeteista..."  

Myös sinä-passiivin runsas käyttö ärsyttää:  

"Jälkeläisten saaminen ei tietenkään fyysisesti vaadi, että olisit sijoitushai tai seurapiiriperhonen, että kykenisit voittamaan Nobelin tai soittamaan Paranoidin."

Tällä hetkellä ihmiskunnan tulevaisuuden edistysusko nojaa kahteen pilariin: koulutukseen ja teknologiaan. Uskotaan yleisesti siihen, että kouluttamalla ihmisistä tulee vastuullisempia, parempia kuluttajia, ja uuden huipputeknologian avulla sopeudutaan muuttuvaan elinympäristöön sekä vähennetään kasvihuonepäästöjä. Katajavuori kuitenkin uskaltaa rohkeasti kyseenalaistaa nämä "myytit". Tutun kapitalisimin tilalle hän tosin ehdottaa jonkinasteista suunnitelmataloutta, jonka soveltamisesta on historiassa toistaiseksi vain huonoja kokemuksia. 

Eräs toinen teema, jota Katajavuori käsittelee kirjan esseessä "Valaan kokoinen häpeä", koskee lajimme prososiaalisuutta eli altruistista toimintaa toisten hyväksi. Tutkimusten mukaan ihmiset käyttävät prososiaalisesti ystävien, tuttavien ja perheenjäsenten kesken, mutta prososiaalinen käytös vähenee sitä mukaa, kun ihmiset eivät enää tunne toisiaan. Ihmisen käytös- ja kulutustapojen muuttamisessa vastaan taitaa tulla kuuluisa Dunbarin luku, jonka mukaan yksilöt voivat tuntea riittävän hyvin ainoastaan noin 150 ihmistä. Tällöin sosiaalinen kontrolli ja sitä kautta ekotekojen valvonta hankaloituu. 

Mihin sitten toivo kannattaisi ankkuroida, mikäli haluaa olla (inho)realisti? Uusiutuvaan energiaan ja ihmisten kulutuskäyttäytymisen muutoksiin?

Ehkä ei mihinkään näistä. Lakonisen kuluneen argumentin mukaan ihmisiä (kuluttajia) on yksinkertaisesti liikaa (hetki sitten uutisoitiin, että maapallolla on marraskuussa 2022 huikeat 8 miljardia ihmistä) ja siten kauneimmatkin ympäristöteot eivät suuressa kuvassa merkitse mitään. Tämä lienee fakta, jonka pyrin kieltämään ja unohtamaan jok'ikinen päivä.

Elää silti kannattaa reippain mielin ja tulevaisuuteen uskoen - vaikka sitten itseään hiukan huijaten. Kuudennen joukkosukupuuton ja ilmastokriisin keskellä on lohdullista on ajatella, että moni muu eliölaji tästä ihmisen ajasta kyllä selviää ja jatkaa elämää. Suuria tappiota tulee, mutta se kuuluu joukkosukupuuttojen luonteeseen. Eihän se muuten mikään joukkosukupuutto olisi...

Lopuksi

Yleistajuistettujen tietokirjojen genreen kuuluu vahvasti "matkan tekeminen jonkin eläimen, ihmisen tai esineen matkassa", mutta tässä kirjassa se ei oikein toimi. Esseitä olisi paljon mukavampi lukea itsenäisinä ilman, että kirjoittaja yrittää liittää niitä yhteen kömpelöin aasinsilloin. Toivoisin seuraavasta kirjasta vähemmän kansantajuista. Kiitos.

                                                                ***

Tekijä: Maria Katajavuori

Julkaisija: Jyväskylä : Atena [2022]

Ulkoasu: 262 sivua ; 22 cm

Mistä: lainattu kirjastosta

Joonas Kallonen: Giljotiini

Joonas Kallonen: Giljotiini. 2021 WSOY, 445 s.

Kuluneen vuoden aikana olen lukenut hävettävän vähän kirjoja. Kuitenkin innostuin Joonas Kallosen esikoisteoksesta Giljotiini Suomen Kuvalehden jutun perusteella. Huolimatta suurista odotuksista, tarina ei oikein lähtenyt vetämään, ja minulla kestikin melkein koko kesä yhtä kirjaa lukiessa.

Mutta asiaan.

Giljotiini sijoittuu Suomeen ja Pariisiin. Se on yhdenpäivänromaani taiteesta ja terrorismista – ja tietysti rakkaudesta. Päähenkilöt Mikael ja Sofia ovat sisarukset, tarkemmin ottaen kaksoset. Mikael "koettaa" opiskella Pariisin yliopistossa yhteiskuntatieteitä ja sosiologiaa, Sofia puolestaan viimeistelee dramaturgian maisteriopintojaan Helsingin teatterikorkeakoulussa. He molemmat potevat pahaa maailmantuskaa ja tahtovat toiminnallaan muuttaa maailmaa sekä ihmisten käyttäytymistä. Sofian keino on rauhanomainen teatteritaide, Mikael puolestaan valitsee terrorismin idoliensa Unabomberin ja muiden "radikaalien" kirjoitusten aivopesemänä. Hän muotoillee mm. 10 teesiä, joissa hän vakuuttelee ennen kaikkea itselleen, kuinka päin helvettiä asiat ovat.

Trillerimäisesti etenevä Kallosen esikoisteos on jaettu kolmeen osaan: aamu, päivä ja ilta. Luvut (yhteensä 64) on nimetty kunkin kertojan mukaan siten, että lukija kestää mukana intensiivisesti etenevässä tarinassa. Ongelmallista tarinan uskottavuudelle on mielestäni se, että jokaisen henkilön minäkertojan ääni on liian samanlainen – aivan kuin jokainen todella vatvoisi oman elämän, maapallon ja yhteiskunnan ongelmia samalla melankolisen ahdistuneella äänellä?!

Kallosen kuvaama maailma on synkkä ja lohduton. Ihmisillä ei ole toivoa. Kuuntelin pari päivää sitten Samuli Putron radioesseesarjaa, jossa hän puhui mm. ilmastonmuutoksesta ja muista ihmiskuntaa uhkaavista eksistentialistisista kriiseistä. Putron mukaan: "vaikka peli olisi 7–2 jalkapallo-ottelun 3. erässä, niin silti kannattaisi pelata loppuun asti ja tehdä parhaimpansa." Tätä etenkään romaanin Mikael ei näe vaihtoehtona, vaan rynnistää kohti tuhoa, verta ja kyyneleitä.  

Teoksessa on lainauksia niin Dostojevskin Idiottista, Unabomberin eli Theodore Kazcynskin manifestista Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus sekä Marguerite Durasin Sodan vihkoista. Suosittelen lukemaan joka tapauksessa, vaikka itse en kirjasta juuri pitänyt.