”Onko
jossain vaiheessa edessä kustannustoimittajien joukkoitsemurha, kun seuraavan
vuoden sisällä niiden sähköposti tukkeutuu kirjailijoiden sadoista
koronapäiväkirjoista?” – Jyrki Lehtola (Ilta-Sanomat,
kolumni 10.4.2020.)
Täytyy tunnustaa, että Pakopiste
on ensimmäinen lukemani, korona-aikaa käsittelevä kirja. Kenenkään koronapäiväkirjoja
– mikäli sellaisia jokin kustannusyhtiö on jo ehtinyt julkaisemaan, en ole lukenut.
Pakopisteessä ääneen pääsee 10 suomalaista eturivin kirjailijaa. Jokainen kirjoittaa hyvin persoonallisesti (kustannusyhtiön
määräämästä?) teemasta ”pysähtyminen”. Kullakin kirjoittajalla on omanlainen,
persoonallinen ja jopa tunnistettava tapa lähestyä aihetta.
Esimerkiksi Antti Nylénin, jonka esseistiikka on lähes poikkeuksetta nautittavaa
luettavaa, kirjoittaa esseessään Jäänmurtaja omista lempiaiheistaan. Siinä on kaikki Nylénin kirjoituksille tyypilliset
elementit, kuten hengellisyys (Franciscus Assisilainen ja Juhani Rekola mainitaan),
valokuvaus sekä kapitalismin, nykykulttuurin ja -keskiluokan arvostelu. Myöskään
länsimaisen elintavan ja -tason seuraus eli ilmastonmuutos ei jää mainitsematta.
Näin hän kirjoittaa pysähtymisen vaikeudesta: ”Tämän päivän suomalaiset ovat
täysin sitoutuneet päivittäisen toimeentulonsa vaatimaan reuhtomiseen eli
velkojensa maksuun, osaansa kapitalismin pantteina. Heidät hakataan, heidät
tuhotaan, jos kyhäelmä kaatuu. Heille on turha maalata kauniita kuvia ylevästä
kapinasta. Heitä on turha syyllistää, se ei auta. Uhrejahan he ovat. Tämän
päivän suomalaisia voisi sääliä, elleivät he voisi niin hyvin.”
Hannu-Pekka Björkman käsittelee esseesään
Työn sankari hänelle hyvin läheistä teatterimaailmaa. Björkman kirjoittaa
henkilökohtaisista terveysongelmistaan sekä näyttelijän tinkimättömästä työmoraalista,
irti päästämisen ja pysähtymisen vaikeudesta. Kuitenkin koronavirus on se
biosfääristä kumpuava ”muuttuja”, joka keskeyttää Björkmanin työrupeaman kuin
seinään. Tämä kaikki saa kokeneen näyttelijän ajattelemaan asioista uudesta
vinkkelistä. Ehdottomasti yksi kokoelman parhaista esseistä.
Jenni Kirveen essee Ylitse harmaan
kiven jää eniten pinnalliselle tasolle. Essee sopisi hyvin paikallislehteen,
jossa haaleat kolumnit ja esseet ovat tyypillistä tavaraa. Kirves vertaa koronatilannetta talvi- ja jatkosotaan. Mielestäni vertaus ontuu pahasti, sillä kriisit ovat tyypiltään niin erilaisia. Sitä paitsi: ei Suomi 16.3.2020 ”pysähtynyt”. Se siirtyi ainoastaan juridisesti
poikkeustilaan. Muuten ihmiset elivät kutakuinkin samalla tavalla, mutta suurin osa asioista pyrittiin suorittamaan etänä.
Finlandia-palkittu
kirjailija ja teatteriohjaaja Juha Hurme tietää, että sama tarinan toistaminen
on tehokas tapa tehdä itsestään tunnettu. Niinpä hän käyttää tilaisuuden
hyväksi kirjoittamalla omasta psykoosistaan ja siitä toipumisesta esseessä nimeltään Torni. Hurmeen tarina oli minulle jo aiemmasta tuttu, eikä se
oikeastaan liity mitenkään korona-aiheeseen, korkeintaan sairastumisen ja toipumisen
kuvauksena ehkä.
Toinen Juha
– Seppälä siis – kirjoittaa otsikolla Myrskyn mentyä siitä, kuinka
koronapandemian päätyttyä kaikki palaa kutakuinkin ennalleen: taloudellisen
kasvun tavoittelu jatkuu, lentoliikenne ja massaturismi palaavat pandemiaa
edeltäviin mittasuhteisiin. Seppälä siteeraa Daniel Defoen Ruttovuotta: ”Kaikki
oli muuttunut pahemmaksi – –
karaistuneina tuosta kokemastaan vaarasta, kuten merimiehet myrskyn mentyä ohi,
ihmiset olivat nyt entistä häijympiä ja typerämpiä, entistä röyhkeämpiä ja
paatuneempia ja siveettömyyksissään…”
Oma suosikkini kokoelmasta, Nina Honkasen essee Ei vielä
viimeinen ilta menee todella ihon alle. Mielestäni kokoelman ylivoimaisesti paras kokonaisuus.
Helena Sinervon essee Kaipuu yksinkertaiseen elämään on kaikista poliittisin ja jyrkkäsanaisin esitys. Se käsittelee länsimaisen elämäntavan kieroutunutta suhdetta luontoon ja valloillaan olevaan kuoleman kieltämisen kulttuuriin. Sinervo toteaa: "Jatkuva elintason ja eliniänodotteen nostamispyrkimyksellä me kuvittelemme pakenevamme kuoleman niskalenkkiä, mutta käykin päinvastoin: saamme elintasosairauksia, kärsimme masennuksesta sekä urbaanista ahdistuksesta ja yksinäisyydestä, hävitämme luonnon monimuotoisuutta kunnes se uhkaa ruokatuotantoa."
Tommi Melanderin Kirjoituksia yöstä taas pureutuu kirjoittamiseen, nuoruuden taideheräämiseen ja todellisen maailman ja haavemaailman ristiriitaisuuksiin. "Poikkeustila menee hengitykseen, verenkiertoon, tietoisuuteen, valtaa ihmisen kuin inhottava loinen. En tainnut valvoa yhtäkään yötä, olin liian ahdistunut ollakseni levoton. Saatoin vain haaveilla ajasta, jolloin saan pimeän tunnit takaisin sellaisena kuin olen oppinut ne tuntemaan."
Anniina Holmberg lähestyy pysähtymiseen teemaa kirjoittamalla omasta sairastumisestaan koronavirukseen ja roolistaan eräänlaisena "koronamannekiinina". Samassa kirjoituksessaan hän käsittelee oman isänsä saattohoitoa, kuoleman odotusta, jonka ilmaantumista on lähes mahdoton tarkkaan kellonaikaan ennustaa. "Mutta joka kerta kun olimme todenneet, että siinä se nyt oli, loppu on tässä, isän rintakehä oli noussut kuin uusilla pattereilla ladatulla Duracell-pupulla ja sydän alkanut taas lyödä."
Pakopiste-esseekokoelman päättää Hannu Raittila kirjoituksellaan Pysähdy sinäkin. Vaikka
Raittila ei ole julkaissut mitään pitkään aikaan, on hänen tunnistettava tyylinsä yhä tallella. Insinööriproosa puree ja puskee eteenpäin, tällä kertaa Lapin ja Kainuun maisemissa. En tosin ensimmäisellä lukukerralla saanut oikein kiinni, mistä novellimaisessa kirjoituksessa oli oikein kyse. Ehkäpä luen sen vielä kerran uudelleen ennen kuin vien kirjan takaisin kirjastolle.
Pakopiste
- Toimittaneet Hannu-Pekka Björkman ja Ninan Honkanen
- Into, 2020
- 161 sivua
