Klassinen veijaritarina
Hips, sattuipa Kampin aseman kirjanvaihtopisteellä vastaan Veikko Huovisen romaani Lampaansyöjät (1970). Paluumatka sujuikin sitten mukavasti Sepen ja Valtterin toilailuille ja suunpieksennälle hohotellessa. Myönnän kyllä, että paikoin miesten jutut myös vaivaannuttivat naurun sijaan. Toisaalta uskon, että Huovinen on nimenomaan halunnut osoittaa alatyylisillä dialogeilla sen, millaisia velikultia suomalaiset ”koirasihmiset” ovat kun pääsevät reissun päälle vetämään viinaa ja nautiskelemaan elämästä arkiympäristön ulkopuolella. Jokainen joka on ollut miesporukan mukana reippailemassa tietänee, mitä tarkoitan.
"Operaatio lampaansyöjät alkaa maanantaina. Hio puukko ja valkosipulinkynnet teräväksi. Liitto Kalajoen matkailumajalla sunnuntai-illalla."
Niin: kirje on lähtölaukauksena tässäkin Huovisen tarinassa, aivan kuin myös Koirankynnenleikkaajassa ja Havukka-ahon ajattelijassa. Eletään elokuuta. Syksyn merkit näkyvät jo. Tästä Sepe päättelee, että nyt on paras hetki ottaa pieni breikki arjen velvollisuuksista, lakata juoksemasta oravanpyörässä ja lähteäpä salametsästämään lampaita hyvän kaverin, Valtterin kanssa.
Oletan, että suurelle osalle suomalaisista Sepen ja Valtterin tarina on jossakin määrin tuttu. Joko on katsottu Seppo Huunosen ohjaama elokuva, luettu kirja tai sitten nähty teatterissa näytelmä. Lampaansyöjät on läheistä sukua Arto Paasilinnan veijaritarinoille. Paljon löytyy yhtymäkohtia vaikkapa legendaariseen Jäniksen vuosi -romaaniin, jossa toimittaja Vatanen jättää ahdistavan kaupunkielämän ja suuntaa jäniksen kanssa maakuntamatkoille. Molemmista teoksista on tullut klassikoita ja niitä luetaan yhä peruskouluissa ja lukioissa.
Kun kirja julkaistiin vuonna 1970, kirjoitti Pekka Tarkka Helsingin Sanomiin, että kyseessä on yksi Huovisen hauskimmista teoksista, mutta silti teoksen peruselämys on epätoivo. Huovinen itse kuulemma vastusti tällaisia tulkintoja romaanista. Hänen mukaansa kyseessä "on kahden hyväntuulisen miehen aurinkoinen reippailukertomus". Tämä käy ilmi Panu Rajalan kirjasta Hirmuinen humoristi (2012). Kallistun itse Tarkan tulkinnan puolelle. Itse näen romaanissa paljon salaivaa hedonistiseksi muuttunutta ja alati muuttuvaa ihmiselämää kohtaan. Onko sitten kirjailijan edellä siteerattu lausunta Huovisen harjoittamaa lukijakunnan tietoista hämäämistä?
Paljon mahdollista...
Itse pidän eniten Huovisen vakavimmista teoksista, eikä tämä kirja lukeudu omiin suosikkeihini. Olen koettanut lukea Huoviselta myös niin kutsuttuja "lyhyitä erikoisia", mutta usein ne ovat jääneet kesken. Joko vika on kirjoittajan taidoissa tai sitten vain ajan hammas on syönyt parhaimman terän pois. Epäilen enemmän jälkimmäistä.
Mitään suurta ja maata mullistavaa romaanissa ei tapahdu. Ainoastaan lahdataan pari lammasta (yksi jää vahingossa auton alle), kokataan, juodaan viinaa, kalastetaan ja keskustellaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Välillä jutut ovat hyvinkin lennokkaita. Esimerkiksi keskustelu säätykierrosta yhteiskunnassa on erittäin hauska ja mielenkiintoinen. Läsnä on myös tälläkin hetkellä valitettavan ajankohtainen suurvaltapolitiikka. Jo Havukka-ahon ajattelijasta tutut teemat siis jatkuvat tässäkin mielessä.
Lopussa lukuisien kommelluksien jälkeen ympyrä sulkeutuu kauniisti: reissu tuli tehtyä, viinat juotua ja lampaat käristettyä. Nyt on hyvä hetki palata omaan arkeen. Lukija voi tyytyväisenä päästää irti kirjasta ja uskoa, että Sepen ja Valtterin elämä jatkui onnellisena heidän elämänsä loppuun saakka.
***
Tekijä: Huovinen, Veikko ; Polameri, Seppo
Ulkoasu: 198 s. : kuv
Julkaisija: Suuri suomalainen kirjakerho 1971.
Mistä: kirjanvaihtopisteeltä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti