Näytetään tekstit, joissa on tunniste keskiluokka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste keskiluokka. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 6. huhtikuuta 2022

Anna Kontula: Pikkuporvarit – Pohdintaa aikamme hengestä

Mistä tunnet sä pikkuporvarin?

Anna Kontula: Pikkuporvarit – Pohdintaa aikamme hengestä. Into Kustannus 2021, 194 s.

Kansanedustaja, sosiologi Anna Kontulan (s. 1977) Pikkuporvarit – Pohdintaa aikamme hengestä (Into 2021) oli yksi kirjasyksyn 2021 eniten keskustelua herättäneistä pamfleteista. Laitoin itsekin kyseisen kirjan varaukseen alkuvuodesta, mutta vasta viime viikolla sain sen käsiini.

Pitkähköstä odotusajasta voisi vetää sen johtopäätöksen, että ihmisiä todella kiinnostaa kuulla Kontulan ”totuus” aikamme hallitsevasta elämäntavasta ja ihanteesta, jota voidaan hyvinkin kutsua (keskiluokkaiseksi) pikkuporvarillisuudeksi.

Eikä siinä ole mitään pahaa, sillä Pikkuporvarit on kelpo pamfletti, joka keskittyy erityisesti pikkuporvarillisuuden kielteisiin ja vahingollisiin piirteisiin, kuten materialismiin, ahneuteen, huonoon makuun, pikkusieluisuuteen, ulkokultaisuuteen sekä sellaiseen ekspansiivisuuteen, jossa omia arvoja pakkosyötetään muille - useimmiten juurikin heidän alapuolella oleviin duunareihin, köyhiin, työttömiin, syrjäytyneisiin, ylipainoisiin, tyhmempiin, tupakoiviin ja yli kohtuuden alkoholia käyttäviin henkilöihin. 

Mielestäni Kontulan pamfletti sopii hyvin kiireisen keskiluokan iltalukemistoksi/kuunnelmaksi, mikäli samoja aiheita käsittelevä Juha Siltalan Keskiluokan nousu, lasku ja pelot -kirja on liian aikaa vievä, pitkäveteinen ja työläs. Keskiluokkaiselle lukijalle se tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden itsereflektioon. Toisaalta se voi myös aiheuttaa närkästymistä, sillä kukaan tuskin haluaa kuulla olevansa mahdollisesti ”hyvin, hyvin vaarallinen” ihminen - vieläpä kansanedustajan suusta.
"Ei-pikkuporvarilliselle" lukijalle (mikäli sellaisia oikeasti on olemassa?) se tuskin tuo mitään uutta. Ihminen, joka halveksi tai vastusti pikkuporvarillisuutta jo ennen Kontulan pamflettiin tarttumista, säilyttää todennäköisesti saman asenteen sitä kohtaan myös lukemisen jälkeen.

Pikkuporvarillisuutta on kritisoitu ja näykitty taitelijoiden toimesta käytännössä yhtä pitkään kuin keskiluokkaa ja alempia virkamiehiä on yhteiskunnissa ollut. Kaunokirjallisuuden puolelta Kontula luettelee ne tunnetuimmat pikkuporvarillisuuden kriitikot, Herman Hessen ja Gustav Flaubertin. Suomalaisista kirjailijoista listalle pitäisi ehdottomasti nostaa suomenruotsalainen Christer Kihlman, jonka raivokas proosa aiheutti moraalipaniikkia suomenruotsalaisessa porvaristossa 1960- ja 1970-luvuilla. Myös Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie (2002) on loistava pikkuporvarillisuuden kritiikki, mikäli lukija sen sellaisena haluaa ottaa. Venäläisistä tulisi mainita tietysti Gogol (Kuolleet sielut, Nenä, Päällystakki) sekä Ivan Gontšarovin Oblomov. Amerikkalaista puolestaan John Cheever on malliesimerkki pikkuporvariston kriitikosta.

Neuvostoliitto ja Maon Kiina olivat maita, joissa pikkuporvarillisuutta pidettiin suorastaan rikollisena toimintana. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö kyseisiin maihin olisi muodostunut pikkuporvaristoa, saati pikkuporvarillista mentaliteettia jota Kontula tässä pamfletissa kuvaa. En tiedä, onko pikkuporvarillisuus mitenkään erotettavissa ihmisen psyykestä, vai onko kyseessä perin inhimillinen ominaisuus. Ainakin kapitalistisissa länsimaisissa yhteiskunnissa sille on luotu erinomaiset edellytykset, joten se myös kukoistaa. Keskiluokka on Suomen selkäranka. Ilman heitä, lainaan nyt Kari Hotakaista: ”tämä maa olisi Albania”.

Pikkuporvarillisuus, erityisesti keskiluokkainen sellainen, on kahden tulen välissä olemista. Alapuolella on "alaluokka", johon kuuluvat mm. duunarit, työttömät, syrjäytyneet, pienituloiset, sairaat etc. ja yläpuolella harvalukuisempi "eliitti", jonne vain ahkerat ja onnekkaat pääsevät. Alaluokasta pikkuporvarit pyrkivät erottumaan, yläluokkaan taas nousemaan. Muita määrittäviä tekijöitä ovat tietynlainen keskinkertaisuus, putoamisen pelko (statusta, omaisuutta ja rahaa ei ole niin paljon, että voisi tuntea olevansa turvassa) sekä pyrkimys elämän täydelliseen hallintaan (joka tietysti on harhaa, pelkkä ihanne siis vain). Lammasmainen laumaihminen?[1] kunnollisuuden perikuva pikemminkin. Pikkuporvarin, keskiverto ihmisen mielenmaisemaa kuvaa hyvin Samuli Parosen kuuluisa aforismi: ”orja ei halua olla vapaa, vaan herra.” Pikkuherrana pikkuporvari haluaakin pysyä elämänsä loppuun saakka, vaikka se hankalaa olisikin.

Täytyy myöntää, että edellä kirjoitettu on tietenkin kärjistys, mutta on siinä myös totuuden siemen. Kuitenkin yksi iso asia, minkä Kontula unohtaa kokonaan, on huumori. Hän ajattelee, että pikkuporvarit ovat huumorintajutonta ja itsensä vakavasti ottavaa porukkaa. Näin ei ole, ei ainakaan omakohtaisen kokemukseni mukaan. Minun tuntemani, Kontulan kuvaamat pikkuporvallisuuden kriteerit täyttävät keskiluokkaiset ihmiset ovat mitä hauskimpia ja itseironisimpia tyyppejä. Tässä päästäänkin siihen ikiaikaiseen viisauteen, ettei ulkokuoren perusteella tulisi koskaan vetää johtopäätöksiä ihmisen sisäisestä elämästä. Tähän Pikkupovarit totisesti syyllistyy. 

Mikä sitten tekee hyväntahtoisesta pikkuporvarista tikittävän aikapommin, niin kuin  Kontula provosoivasti väittää?

Historia.

Yhteiskuntatieteilijät ja historioitsijat ovat tietoisia siitä, että keskiluokka on nimenomaan se yhteiskuntaluokka, jolla on tarpeeksi voimaa ja intressejä ilmasta yhteiskunnallista tyytymättömyyttä ja hakea siihen muutosta vallankumouksen kautta. Muun muassa Francis Fukuyama on kirjoittanut tästä teoksessaan Identiteetti. Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka. (Identity: The Demand for Dignity and the Politics of Resentment, 2018.) Kontula tarttuu tähän tietoon ja vetää siitä johtopäätökset, että pikkuporvarillisuus voi olla vaarallista, sillä se voi johtaa äärimmäisyyksiin mennessään fasismiin.

Kontula kuitenkin unohtaa sen, että myös älymystö innostui fasismista 1920-luvulla. Ei pikkuporvarillinen keskiluokka ollut suinkaan ainoa siitä päihtynyt ryhmä. Toki fasismin nousu vallitsevaksi yhteiskunnalliseksi järjestykseksi ei olisi ollut mahdollista ilman keski- ja työväenluokan laajaa tukea. Siinä mielessä varuillaan kannattaa olla. 

Kun viimeisen vuosikymmenen aikana keskiluokan tilanne on muuttunut vaikeammaksi, niin samalla myös pelko sen radikalisoitumisesta kasvaa. Keskiluokan tyytymättömyydestä on nähty jo esimakua Ranskan keltaliiviliikkeessä, Britannian Brexitissä ja Trumpin Amerikassa. Juuri tällä hetkellä poliittinen kuohunta aiheen ympärillä on vähentynyt, sillä suuremmat kriisit vievät nyt huomion. 

Lopuksi

Oli Pikkuporvareista  mitä mieltä tahansa, niin tärkeintä joka tapauksessa on, että yhteiskunnallinen keskustelu ei sammu. Sen takia toivon, että vastaavanlaisia kantaaottavia kirjoja/pamfletteja julkaistaisiin enemmän. 

P.S

Ympäristönsuojelun näkökulmasta en maininnut tässä kirjoituksessa mitään, vaikka piti. Pikkuporvarillisuus ei toisiaankaan ole maapallon kantokyvyn kannalta mikään positiivinen asia - onhan se kuluttamiseen ja jatkuvaan kasvuun sidottu elämäntapa. Tämän Kontula tuo esille sivuhuomautuksena. Mielestäni ympäristönsuojelun argumentilla pikkuporvarillisuutta voi vastustaa jokseenkin rehellisesti. Muuten se onkin hankalaa, sillä ei vakauden, vaurauden, omaisuuden ja tasaisen elämän tavoittelussa ole sinänsä mitään ongelmallista. Hiilijalanjälkeä se tosin vääjäämättä nostaa. Kohonnut hiilijalanjälki (ja verenpaine) on tietynlaisen aikuisuuden hinta.  


[1] Ks. Charles Chaplin Nykyaika alkukohtaus, jossa työläiset kiirehtivät tehtaaseen kuin lampaat haasta toiseen. Vertaus ei voisi olla yhtään ilmeisempi.


keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Arto Salminen: Varasto

 

Arto Salminen: Varasto, WSOY (1998) 167 sivua

Seuraavaksi uppouduin Arto Salmisen maailmaan lukemalla Varaston. Varasto on sivumäärältään ohkainen kirja, mutta sitä painavampia sivut ovat sisällöltään.

2000-luvun työläiskirjailija

Arto Salminen (1959–2005) lienee tuttu nimi monelle kirjallisuuden harrastajalle. Vaikka Salminen ennätti urallaan kirjoittamaan vain kuusi romaania, jätti hän silti sitä syvemmän jäljen suomalaiseen kirjallisuuteen, erityisesti ns. työläiskirjallisuuteen. En tosin pidä käsitteestä työväenkirjailija, vaan jaan Väinö Linnan mielipiteen, jonka mukaan "työläisen, joka kirjoittaa, kannattaa kirjoittaessaan unohtaa olevansa työläinen." Vuonna 1949 Linna kirjoitti esseessään Työläiskirjailijoista ja heidän tehtävästään seuraavasti: 

”Lisäksi on koko työläiskirjailija-nimitys sikäli epämiellyttävä, että siinä ei rakkaalle lapselle ole annettu montaa nimeä, vaan sama nimi annettu monelle lapselle, ja se aiheuttaa tiettyä sekaannusta. Paha puoli on vielä se, että nimitys syntyy porvarillisen ammatin perusteella, joten kirjailijan laatua ei määrää se, mitä hän kirjoittaa, vaan vanhempien surkea epäonnistuminen elämäntaistelussa. Seikka on sinänsä merkityksetön, mutta koska kysymyksessä oleva nimitys laadultaan on jo tehtävän ilmaus, astutaan siinä niin painavan asian varpaille, että kukaan omasta persoonallisuudestaan tietoinen kirjailija ei voi sellaista hyväksyä.”

Olen aina tavannut ajatella, että taide- ja kirjallisuusmaailma on siinä mielessä tasa-arvoinen, että vain lahjakkuus ja sinnikkyys merkitsevät: vaikeista lähtökohdista huolimatta on mahdollista kohota vaikkapa Nobel-voittajaksi, niin kuin Knut Hamsunin (1859 - 1952) tai Harry Martinsonin (1904 - 1978) kohdalla kävi. Vastaavanlaisen "luokkaloikan" Suomessa teki niin Toivo Pekkanen kuin myös Väinö Linna. Siitä syystä on minusta halventavaa nimittää Salmista "pelkäksi työväenkirjailijaksi", sillä ennen kaikkea Salminen oli todella taitava kirjailija.

Se, että Salminen itse ehti työskentelemään elämänsä varrella vastaanottokeskuksessa,  rautakaupan varastossa, taksikuskina ja toimittajana, ei tee hänestä sen vähemmän arvostettua kirjailijaa. Uskon, että juurikin työskentely tavallisissa duunariammateissa antoi kirjailija Salmiselle sen tarkan ja sapekkaan näkemyksen 1990-luvun laman jälkeisen Suomen työelämään ja yhteiskuntaan. 

Uudenlainen luokkakonflikti ja tuhottu työväenluokka

"Pudotuspeli on käynnissä, ihmiset hakevat uusia asemia. Kansa jakautuu rosvoihin ja sankareihin."

Varaston tapahtumien keskuspaikkana toimii nimettömäksi jäävä rauta- tai sisustuskauppa, joka sijaitsee pääkaupunkiseudulla, jossain kehätien varrella. Tuon liikkeen varastossa päivätyötään tekevät kirjan päähenkilö, minä-kertoja Antero Rousku ja toinen varastomies nimeltään Raninen. Karita ja myymäläpäällikkö hääräävät enimmäkseen liikkeen puolella, josta heillä on suora puhelinyhteys varastoon. Aika ajoin Rouskun ja Ranisen työajalla perseilyn (jutustelun, poliittisen väittelyn ja tikanheiton) katkaisee puhelimen pärinä, johon on pakko vastata: ”Varasto, tuokaa kolmen litran valkoinen Pika-teho myymälään." 
"Joo, mä tuon."

Muita tärkeitä sivuhahmoja romaanissa ovat Jylhäkorpi ja ketjujohtaja Kataja, jotka pistäytyvät varastossa useampaan otteeseen, tosin täysin eri asialla: Jylhäkorpi ostaa Rouskulta pimeästi kassan ohi myymälätavaraa ja myymäläjohtaja Kataja puolestaan tekee kaikkensa saadakseen varkaan kiinni. He ovat siis kuin rosvo ja poliisi. Pimeän kaupan hieromisen lomassa Jylhäkorpi pitää poliittisia palopuheitaan Rouskulle tähän tyyliin:

”Työväenluokka aiotaan hävittää kokonaan. Semmoinen ylpeä ja sivistynyt ja järjestäytynyt duunari poljetaan kaulaa myöten sianpaskaan ja sanotaan, että nyt on lama. Ja sinne se jätetään, kilpailukyvyn nimissä. Tilalle on tullut työssäkäyvä köyhälistö, ihan niin kuin Amerikassa, Ammattiyhdistysliike on kirosana. Koko kansa on opetettu vihaamaan ässaakoota. Ay-liike on vanhoillinen ja jäykkä, sitä toitotetaan telkkarissa joka päivä. Ja läksyn osaa parhaiten ne jotka ilman työväenliikettä pärjäisi. Käy kysymässä Kannelmäen Maxin köyhimmältä kassatytöltä, että onko se liitossa.”

Työssäkäyvä köyhälistö ­– juurikin tuohon porukkaan Varaston rautakaupan remmi kuuluu. Voi hyvin sanoa, ettei yhdelläkään Varaston hahmoista mene kovin hyvin tässä globaalin markkinatalouden kilpajuoksussa. Takana on suuri 1990-luvun lama, joka on jakanut suomalaisen yhteiskunnan vahvasti voittajiin ja häviäjiin (vrt. sankarit ja rosvot). Voittajia ovat ne teeveetähdet, julkkikset, osakkeenomistajat ja koulutettu keskiluokka, häviäjiä taas työttömät, sairaat, huonosti kouluttautuneet ja vajaatyökykyiset, joille uusilla työmarkkinoilla ei ole mitään käyttöä. 

Salmisen kovasta yhteiskunnallisesta eetoksesta huolimatta väitän, että varaston porukka kuuluu pikemminkin väliinputoajakastiin. He elävät veitsenterällä. Yksi virhe töissä tai kiinni jääminen tavaran varastamisesta riittää syöksemään heidät absoluuttiseen köyhyyteen ja kurjuuteen, häviäjiin. Näin käy Varastossa Raniselle. Raninen saa fudut Rouskun varastamisen takia, mutta Rousku vain toteaa toteaa kylmäävästi: ”Tästä päivästä lähtien Raninen mahtui päälauseeseen”

Kaiken meneillään olevan elämäntaistelun lomassa, Rousku mennä paukauttaa Karitan raskaaksi. Rouskun painostuksesta huolimatta Karita ei suostu aborttiin, vaan tahtoo pitää lapsen. Mielellään Karita pitäisi myös Rouskun itsellään, sillä tarvitseehan lapsi elättäjän ja Karita miehentekeleen itselleen. Tästä "isäprojektista" kehkeytyy romaanin toinen juonikuvio, jossa aikaa kulutetaan synnytysvalmennuksessa, Karitan vanhempien luona ja lopulta synnytyssairaalassa. 

Vastuu ja vastuuttomuus

Varastossa yhdeksi teemaksi yhteiskunnallisen eriarvoisuuden rinnalle nousee kysymys vastuusta ja sen välttelystä. Kun Rouskua huolestuttaa varastamisesta kiinnijääminen, lohduttelee Jylhäkorpi häntä sanoilla: ”Mä kannan täyden vastuun. Ei sulla ole mitään vaaraa. Jos joku jotain huomaa niin mä olen se rikollinen. Sää voit vaikka sanoa, että olit paskalla ja sillä välin matot katosi.” 

Kun Karita paljastaa kiinalaisessa ravintolassa Rouskulle olevansa raskaana, eikä Rouskulle kyseessä ole niinkään iloinen perheyllätys. Tähän Karita vastaa kipakasta: ”Tommosia miehet on. Panemassa kyllä ollaan, mutta vastuuta ei tunneta" (s.45).

Vastuu, vastuu ja vastuu. Kaikki puhuvat siitä, mutta kukaan ei tunnu kantavan vastuuta aidosti. Voi sanoa, että yhteiskunnassa vallitsee puhtaan opportunistinen logiikka, jossa vain epärehellisyydellä ja ankaralla oman edun tavoittelulla pärjää. Rosvoksi ryhtyminen kannattaa. Se lienee Salmisen viesti. Rosvot ovat sankareita ja sankarit rosvoja. Myös Rousku palkitaan romaanin lopussa ylennyksellä, vaikka tämä ei sitä olisi todellakaan ansainnut.

Lopuksi

Varaston voi lukea useampaan kertaan. Se on hieno ja moniulotteinen (pienois-)romaani. Onnellinen loppukohtaus tuo mieleen Matti Ijäksen kulttielokuvan Katsastus (1988), jossa uusi kuluttaja avaa sairaalassa silmänsä ensimmäistä kertaa. Tähän on hyvä lopettaa.

Kaurismäkeläinen kolmiodraama

Ossi Nyman: Alkuhuuto. Teos. 271 s. Aluksi: Alkuhuudon kansikuva on upea. Se suorastaan pakottaa avaamaan kirjan. Minulle selviää, että kyse...