Hyönteiskeräilystä ja alkoholismista

Juha Rautio tuorein romaani Hyönteistaulu käsittelee alkoholismia ja sen vaikutusta koko perheeseen vinksahtaneen huumorin keinoin.

Juha Rautio: Hyönteistaulu. 2024. Enostone kustannus. 200 sivua. 

Hirsijumi (Hadrobregmus confusus) samoin kuin kuolemankello (Hadrobregmus pertinax) tunnetaan hirsirakennusten pahimpina tuholaishyönteisinä. Nelikuumittari (Selenia tetralunaria) on komeannäköinen yöperhonen, jota tavataan koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Miten nämä hyönteiset liittyvät mihinkään?

Hyönteistaulussa ne ovat lukujen nimiä ja niissä voi nähdä monenlaista symboliikkaa.

Poikien isä, Armas, josta kirjassa käytetään myös nimitystä Ukko, on alkoholisti ja hyönteiskeräilijä. Hänen ammoin tekemänsä hyönteistaulu on koristanut perheen kotia poikien ollessa lapsia. Sittemmin veljesten tiet ovat erkaantuneet. Antti on tuomittu vankilaan syystä, jota kirjassa ei lukijalle paljasteta, ja toinen veljeksistä on muuttanut ulkomaille kirjallisuutta opettamaan. Vain äiti on jäänyt asumaan Savonlinnaan, taloon, jossa joutui seuraamaan vuosikymmenet miehensä jatkuvaa viinanjuontia. 

Romaani on kääntökirja. Jos kirjan avaa ja aloittaa niin kuin länsimaissa on totuttu tekemään, pääsee lukija ensiksi beat-henkiselle pyörätripille halki Suomen syrjäseutujen. Jos taas aloittaa takakannesta, on edessä muistojen täyteinen bussimatka Helsingistä Savonlinnaan. Romaanin puolivälissä on ohjeet hyönteisten preparointiin ja hyönteistaulun valmistamiseen. 

Vaikka kerrontatavat poikkeavatkin paljon toisistaan kummankin veljeksen tarinassa, yhdistää niitä kuitenkin takaumien runsas määrä. Suurin osa näistä liittyy isään, joka on kuollut joitain vuosia aiemmin. Kuvaavaa on, ettei poikien isä ole ollut mikään tähtifaija. Päinvastoin, hän on ollut itsekäs ja lapsiaan vähättelevä alkoholisti. Tosin Armaksen edesottamuksia kuvaavissa osioissa avataan myös hieman hänen elämänsä lähtökohtia. Näin romaaniin saadaan hieman ylisukupolvisuuden perspektiiviä.  

Mielestäni Raution tavassa katsella maailmaa hiukan vinksahtaneen, kieron huumorin kautta on tyypillistä itäsuomalaisuutta. Moralisointi ja suora paheksunta ei tähän maailmaan mahdu. Vakavistakin ja järkyttävistäkin asioista täytyy osata kertoa pilke silmäkulmassa ja virne kasvoilla. Tämän Rautio taitaa hyvin. Kirjassa esimerkiksi rinnastetaan hyönteistenkeräily alkoholismiin. Kirjan lukuisten takaumien joukossa on esimerkiksi kohtaus, jossa Armaksen äiti varoittelee poikaa ryhtymästä hyönteiskeräilijäksi. "Mikä niissä hyönteisissä on niin ihmeellistä, että pitää terveytensä pilata", hän päivittelee. Samankaltainen huumori on vahvasti läsnä myös äidin ja pojan kahvipöytäkeskustelussa. Muistellessaan Armas-vainaata ja käsitellessään synkkiä ja traumaattisiakin asioita heidän puheensa poukkoilevat Kafkasta Runnebergiin ja Armaksen valehtelemaan "solistiuraan" Selenia tetralunaria -nimisessä yhtyeessä. 

Huumorista huolimatta suru ja vakava pohjavire säilyy kertojan sisällä. Kepeän muistelun lomassa hän tuskailee päänsä sisällä: "Sinusta ei olisi saanut tulla olosuhdetta kaikille meille". Lukijana on vaikea olla liikuttumatta, kun käsitellään perheen lyhyitä onnenhetkiä ja suuria murheita talousvaikeuksista alkoholismi-nimisen sairauden aiheuttamaan syvimpään kurjuuteen saakka. Vihaan sekoittuu myös myötätuntoa ja sääliä, vaikkei se aina olisikaan ansaittua. 

Yhteenvetona Hyönteistaulusta voi sanoa, että se on hallittu ja eheä kokonaisuus. Kiinnostavaa kirjassa on myös se, kuinka paljon se pystyy kertomaan niin vähin sanoin.  Ehdottomasti tekijänsä paras romaani. 

Se ensimmäinen Pirkka-kirja

Kari Hotakainen: Helmi. Siltala. 2024. 293. sivua. 

Kari Hotakaisen uusin romaani sai sen verran julkisuutta, että varasin sen itsekin kirjastosta ja luin loppuun. Tempaus oli kaikessa ironisuudessaankin mukava keskisormen osoitus äänkirjapalvelujen suuntaan - ottamatta nyt sen kummemmin kantaa Pirkka-tuotteiden hyvyyteen tai huonouteen. 

”Huonokuntoinen vanhus löytyi metsästä hyväkuntoisena”. Tämä varmasti Jyvät & Akanat -palstalle mahtuva otsikko inspiroi haastattelujen mukaan Kari Hotakaista kirjoittamaan uusimman romaaninsa Helmi. Se kertoo kovasti lasta haluavasta pariskunnasta, Tonista ja Mirasta sekä tietysti muistisairaasta Helmistä ja hänen naapurissaan asuvasta vanhasta pariskunnasta, Oskarista ja Ailista. Romaanin alussa Toni tekee ääninäyttelijäntöitä ja Mira päiväkodissa. Helmi on eläkkeelle hierojanhommista jäänyt, entinen merkonomi ja rock-yhtyeen (Hanoi Rocks) manageri. Aili puolestaan on miehensä omaishoitaja, ollut sitä jo vuosikymmenten ajan. 

Tässäpä siis keskeiset henkilöhahmot ja pääjutut heistä. 

Romaani alkaa vauhdikkaasti. Ensin ollaan sienimetsästä, josta löydetään harhautunut, sekavan oloinen vanhus. Mira ja Toni ottavat naisen luokseen siksi aikaa, kunnes nimi ja asuinpaikka on selvillä. Tämän jälkeen tapahtuu eräitä kommeluksia ja väärinkäsityksiä, jotka johtuvat Helmiksi paljastuvan naisen muistihäiriöistä. Helmille Tonin ja Miran koti on "Hotelli". Björn Borgin laukkua kantava mies puolestaan oikea ruotsalainen tennispelaaja ja kannabista sisältävät paketit ovat Halva-makeisia.

Kirjan alkupuoli on sekava ja epäuskottava, mutta hapuilevan alun jälkeen Hotakainen onnistuu kuitenkin punonmaan irralliset juonenpätkät yhteen laajentamalla henkilöiden taustoja ja motiiveja. Lopputuloksena on helppolukuinen ja nopeasti unohtuva romaani. 

Verrattuna aiempiin Hotakaisen kirjoihin, onnistuu Helmi herättämään vahvoja tunteita vain muutamissa kohdissa. Kirja on edeltäjäänsä tylsempi ja haaleampi. Tuntuu siltä kuin sen huumorista olisi tylsynyt paras terä. Ei huvita nauraa sekoileville dementikoille, jotka sytyttelevät tulipaloja ja katoavat metsiin tai kaupungille. Myöskään aiemmista romaaneista tuttuja lakonisia arkihavaintoja ja kielellä leikittelyä ei ole vastaavissa määriin. Oma suosikkini ja melkeinpä ainut, mikä kirjaista jäi mieleen oli tämä: 

"Hyvä hiljaisuus on nimeltään tauko, tietoisesti rytmitetty muutaman sekunnin aika, joka kasvattaa seuraavan lauseen painoa. Huono hiljaisuus painaa itsessään niin paljon, että murskaa alleen kaikki seuraavat mahdolliset lauseet." (s. 214)

Aivan mainioita!

Tietenkin kirjan pääteemat, eli omaishoitajuus ja vanhojen ihmisten oikeus omat tarpeet huomioivaan, kunnialliseen ja ihmisarvoiseen elämään ovat tärkeitä. Hotakainen on kuitenkin aiemmissa romaaneissaan, kuten Luonnon laissa käsitellyt samoja teemoja laajemmalla ja yhteiskunnallisemmalla tasolla. Tässä romaanissa ne loistavat poissaolollaan, vaikka tosin Miran ja Tonin alanvaihdospäätöksen kautta tätä tasoa hiukan sivutaan. Näin ollen kirjasta jää pohjimmiltaan pinnallinen ja kolkko muisto.

Ehkäpä seuraavaksi luen ja postaan jostakin oikeasti hyvästä kirjasta.  

Lähde: https://www.is.fi/viihde/art-2000010659485.html

Kuin Pohjantähden alla

Rautavaaralaisittain

 Antti Heikkinen: Rautavaara – erään suvun tarina. WSOY. 2024. 402 sivua. 

Millainen romaani voi syntyä, kun Rautavaaran kunnanjohtaja ehdottaa naapuripitäjäläistä menestyskirjailijaa kirjoittamaan romaanin 150 vuotta täyttävän pitäjän kunniaksi?

Vastaus: yllättävän hyvä. Antti Heikkisen Rautavaara on kelpo lukuromaani, joka pitää otteessa alusta loppuun saakka ja viihdyttää lukijaa.

Romaanissa liikutaan kahdessa aikatasossa. Juoni on simppeli mutta elävä ja todentuntuinen. Nykyaikaan sijoittuvassa jaksossa ollaan hoivakodissa, jonne Kertun mummo on tuotu kuolemaa odottamaan. Työttömäksi jäätyään Kertulla on aikaa syventyä sukunsa historiaan. Niinpä hän koettaa tivata tajunnan tasoltaan ailahtelevalta mummoltaan vastauksia suvun menneisiin asioihin ja tapahtumiin – vielä kun voi. Mummon lisäksi johtolankoina tässä sukuselvityksessä toimii muutamat äänitallenteet ja Juhani Ahon romaani.  Tyhjät kohdat paikkaa vilkas mielikuvitus.

Heikkisen romaanissa keskiössä on Korkalaisen suku ja Mäki-niminen tilus jossakin päin Rautavaaraa. Kuvatuiksi tai vähintäänkin mainituiksi tulevat muun muassa Luostanlinnan pakkotyövankilaitos, Nurmeksen Porokylän palo, sortokauden adressin nimenkeruu, siirtolaisuus, sisällissota, Lapuan kyyditykset ja toinen maailmansota. Sotien jälkeinen jälleenrakennusaika ja lopulta vääjäämätön rakennemuutos.

Kerronta romaanissa on vetävää ja monet juonenkäänteet ovat uskottavia. Siitä saa realistisen käsityksen siitä, kuinka perusrahvas Suomen maaseudulla on aikoinaan elänyt, aina 1800-luvun lopulta sähkö- ja televisioaikaan. Korkalaisten elämä onkin tragediaa, pieniä iloja ja onnenpotkuja. Kitkuttamista velkaorjuudessa, äkkikuolemia ja niin poispäin. Kyseessä on siis moneen kertaan kerrottu perhe- ja sukutarina, jossa yhdistyy niin Metsolat kuin Väinö Linna. Myöskään Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjasta tuttua Hakalan sukua en malta olla mainitsematta lähiverrokkina, Päätalon Iijoki-sarjasta puhumattakaan. 

Vaikka kyseessä on tilaustyönä tehty juhlaromaani, ei se onneksi näy juurikaan laadussa. Rautavaara-viittauksia romaaniin on lopulta ripoteltu maltillisesti, eikä siinä sorruta maalailemaan paikkakunnasta mitään paratiisia. Romaanin perusteella Rautavaarasta tulee mieleen lähinnä Savon Puolanka, jossa pessimismi yhdistyy vaatimattomaan ja mitään odottamattomaan elämänasenteeseen.  

Romaanin kieli on tutun rehevää savon murretta kansanomaisuuksiaan myöten, josta myös pohjoiskarjalainen lukija saa paljon tärppejä. Myös Päätalo-viittauksia vilisee kaskuissa ja puheenparressa paikoin häiritsevyyteen saakka. Heikkinen on todellakin mukavuusalueellaan. 

Heikkisen tyyli jakaa varmasti kansaa. Toisaalta näin Baarijakkaran lukeneena, täytyy todeta, että Heikkinen on vahvimmillaan juuri kronikoitsijana. Joka kerta tarttuessani Heikkisen romaaneihin tekisi mieli paiskata kirja seinään siinä vaiheessa, kun ensimmäinen "entiijatteli" -tyylinen verbi sattuu silmäään. 

Lukijan ärsyttäminen on silti toimiva koukutustapa, ja todennäköisesti nielaisen myös seuraavan Heikkisen tuotoksen. 

Kari Hotakainen: Opetuslapsi

Kari Hotakainen: Opetuslapsi (Siltala 2022.

271 s.)

Opetuslapsi nimeltään Maria

"Nuorisopappi oli testaamaton humanisti, eli näitä, jotka näkevät päiväunta kaikkien ihmisten hyvyydestä ja joita ei ole koskaan kieritetty tervassa ja höyhenissä ja heitetty ojan pohjalle. näille ihmisille Jeesus on kaveri ja Jumala mukava maalaismies, joka kaitsee lampaita pilvien päällä." (s.143)

Ehdin lukemaan Kari Hotakaisen (s. 1957) uusimman romaanin Opetuslapsi (Siltala 2022). En ole kirjoittanut tänne mitään lähes kahteen kuukauteen. Ei ole huvittanut. Olen lukenut kirjoja, joista minulla ei ole ollut erityistä sanottavaa - tai sitten olen vain ollut laiska. Molemmat lienee totta. 

Mutta asiaan:

Opetuslapsi on taattua Hotakaista. Se toistaa Hotakaisen aiemmista romaaneista tuttua kaavaa rakennetta ja tyyliä myöten, tosin Raamattua mukaileva tyyli on enemmän keskiössä kuin esimerkiksi Jumalan sanassa (2011). Läsnä ovat kuitenkin samat teemat, kuten kosto (esim. Henkireikä, 2015), yhteyden saaminen toiseen ihmiseen (esim. Huolimattomat, 2006) ja ihmisten välinen eriarvoisuus (esim. Ihmisen osa 2009). Paikoin tuntuu siltä, että Hotakainen jatkaa suoraan siitä, mihin edellisissä romaaneissa jäi: jako testattuihin ja testaamattomiin, heikkoihin ja vahvoihin ihmisiin, nousee lyhytsanaisten lauseiden välistä useamman kerran. Voikin ehkä sanoa, ettei Hotakaisen tavassa katsoa maailmaa ja kirjoittaa siitä ole muuttunut mikään. Ainoastaan nyt hänellä on käsissään uudet hahmot, jotka ovat edellisten kaltaisia, ohuita ja karikatyyrimäisiä. 

Opetuslapsessa päähenkilön nimi on Maria, tapahtumahetkellä noin 30-vuotias, risaisen elämän elänyt nainen, joka päättää ryhtyä kostamaan hänelle suoraan tai epäsuorasti pahaa tehneille. Marian ensimmäinen kohde on maanviljelijä, jonka ohimoon hän kaivertaa sydämen. Tämän väkivallanteon jälkeen Maria käy sijaisvanhempiensa, Kirstin ja Laurin, kimppuun. 

Marian kostonhimon täyttämiseen nämä uhrit eivät kuitenkaan riitä, sillä niin suuri on katkeruus ja viha hänen sisällään. Lisää on saatava, ja niinpä Maria kaappaa kolme muuta henkilöä, jotka hän nimeää Purjehtijaksi, Syöjäksi ja Näyttelijäksi. Jokaisen näistä Maria katsoo syyllistyneen suuriin synteihin, joista vähäisin on yltäkylläinen elämäntyyli ja -tapa. Nämä uhrit Maria sulloo hylätyn huoltoaseman autokorjaamon rasvamonttuun, pitää nämä hengissä täplätuotteilla - sellaisella ruoalla, jolla köyhät elävät päivästä toiseen. Lukijan arvioitavaksi jääkin, onko Maria hullu vai täyshullu ja kostossaan täysin kohtuuton. Sen verran voin paljastaa, ettei tässä panttivankidraamassa nähdä Tukholma-syndroomaan viittaavaa toimintaa.

Keskiluokka maalitauluna

Opetuslapsi näyttää hyväosaisten ihmisten taipumuksen tekopyhyyteen, ulkokultaisuuteen ja moraaliposeeraukseen. Lauri ja Kirsti ottavat Marian sijaislapsekseen, koska haluavat todistaa itselleen ja toisille, että ovat hyviä ihmisiä. Kun perheeseen tulee uusi narttukoira, lipsauttaa Lauri huuliltaan, että "nytpä meidän perheessä on sitten kaksi sijoitusnarttua." Marian asema perheessä on kuin jonkin lemmikkieläimen. Ei ihme, että katkeruus sisimmässä kasvaa. 

Toinen teema, jonka Hotakainen ottaa käsittelyyn, koskee parempiosaisten ylenkatsetta ja halveksuntaa suhteessa niihin, joilla menee huonommin. Tähän Marian mukaan syyllistyy kaikki keskiluokkaan kuuluvat ihmiset. 

Osansa kritiikistä saa myös aikaamme läheisesti liittyvä vihreä siirtymä, polttomoottoriautojen korvaaminen sähköautoilla ja ekologisten valintojen tekeminen. Juuri näiden valintojen tekeminen jää keskiluokan (ja sen ylemmän) harteille. Tästä onkin sitten lyhyt matka elämäntyylipolitiikkaan, jossa kukkaron paksuus märittää poliittisen vaikutusvallan suuruuden. 

Kaikki eivät kuitenkaan voi saavuttaa tällä maapallolla tuollaista asemaa. Ristiriita on silminnähtävä jokapäiväisessä elämässä. Myöskään kuluttaminen ympäristönsuojelutapana ei liene se optimaalisin vaihtoehto. Parhaiten Hotakainen tiivistää Marian suulla nykykeskiluokan eksistentialistisen ongelman suhteessa aikamme ympäristökriiseihin näin:

 "Kirsti on persoonallinen ihminen. Hän haluaa erottua joukosta, niin kuin kaikki hänen kaltaisensa. Heitä on maailmassa miljoonia, eikä maapallo kestä enää heidän painoaan. Heidän valintansa tuhoavat luonnon, heidän vuokseen riisiä kuljetetaan, vaatteita lennätetään, avokadoja pakataan laivoihin, lentolippuja myydään, koiravaljakoita koulutetaan, polkuja tallataan, palkkoja lasketaan, hintoja poljetaan." 

Tuntuu siltä, että Marian keskiluokkakritiikissä on jotakin samaa kuin Pentti Linkolan, joka (huom. vapaasti siteeraten) on sanonut, ettei maapallo yksinkertaisesti kestä niin ja niin monta keskiluokkaista koulutettu Homo Sapiens -lajin edustajaa. 

Tämä on ongelma, jonka olemassaolo halutaan kollektiivisesti kiistä. 

Eipä siinä, kuulun itsekin tähän samaiseen kiistäjien ryhmään. Pyrin lunastamaan oman paikkani tuosta samaisesta pelastusveneestä. Siellä voi sitten tehdä niitä kuuluisia VALINTOJA. Ei ihminen pysty yhteiskunnan rakenteita muuttamaan, vaan sopeutumaan niihin. Köyhyys ja puute, josta romaanin Maria kärsii ja on kärsinyt koko ikänsä, on myös valinnanvapaudettomuutta. 

Lopuksi

Opetuslapsi ei päästä lukijaansa helpolla. Kirjan syyttävä sormi osuu lukijaan itseensä. Kirjan luettuaan suhtautuu yhä kriittisemmin ihmisten kauniisiin sanoihin, jotka eivät merkitse mitään ja joita on helppo suoltaa. Toivon, että tämän kirjan lukeminen ravistelee hiukan lukijoita (jotka keskimääräisesti ovat keskiluokkaisia, hyvinvoivia ihmisiä). Siinä mielessä Finlandia-ehdokkuus tai jopa voitto olisivat positiivisia asioita. 

 

Juha Rautio: Random-karaoke

Parodinen tyylikokeilu kompastuu omaan "nokkeluuteensa"' Juha Raution romaanissa Random-Karaoke

"Elämän algoritmien pitäisi olla sellaisia, että ne eivät veisi suosittujen kappaleiden soittolistalle vaan aina kauemmas tunnetusta."

Juha Raution (s. 1980) esikoisromaani Random-karaoke (2022) on erikoinen genrehybridi. Siinä perinteinen dekkari yhdistyy post-modernille kaunokirjallisuudelle tyypilliseen "kikkailuun", jossa tyylejä ja lajeja sekoitetaan häpeilemättä. Runoilijana ja esiintyvänä artistina tunnettu Rautio debytoi proosan saralla novellikokoelmalla Sunnuntain rajat (Enostone, 2020). Kokoelma oli myös Savonia-kirjallisuuspalkintoehdokkaana. 

Vaikka toisinaan kuulee kirjallisuuspalkintoja kritisoitavan (erityisesti sitä Finlandia-palkintoa), on kuitenkin hyvä muistaa, kuinka hyödyllistä julkisuutta ja uutta lukijakuntaa kirjailijalle jo pelkkä palkintoehdokkuus usein tarjoaa. Ne ovat hyviä ponnahduslautoja suuremman lukijakunnan tietoisuuteen (jos nyt taiteilija ylipäätänsä on sellaisen tarpeessa?). Tuskin olisin itsekään tutustunut Raution tuotantoon, mikäli en olisi sattunut lukemaan paikallislehdestä ehdokkuuteen liittynyttä kirja-arvostelua. 

Romaanissa Honkkonen – kulttuuripiireihin kyllästynyt runoilija – värväytyy S&D -nimisen firman yksityisetsiväksi eli kirjan slangikielellä "mäkikotkaksi". Vuoteen 2022 tultaessa Suomi on muuttunut semi-dystooppiseksi: valtio ostaa vakoilupalveluita informaatioalalla operoivalta S&D:ltä saadakseen kiinni työmarkkinatuen väärinkäyttäjiä sekä harmaan talouden harjoittajia. Kauhu vain lisääntyy, kun S&D:n työntekijöitä löydetään elottomina erään halpahotelliketjun huoneistoista. Näitä murhia tutkimaan ryhtyy rikoskonstaapeli Nykkänen. Juttuun liittyy todennäköisesti salaperäinen Multa, joka on jonkin sortin esoteerinen ääriliike.

Rautio tyyli on niukkaa kuin Raymond Carverilla kuunaan. Henkilöhahmoja ei juurikaan kuvailla nimeä enempää. Esimerkiksi Nykkäsestä tiedetään vain se, että hän asuu hyvin keskiluokkaisella alueella, harrastaa ultrajuoksua ja on yksinhuoltaja. Toinen päähenkilö, Honkkonen, entinen runoilija, käy kuntosalilla, kuuntelee erikoista FEXITUS-podcastia ja on koukussa kipulääkkeisiin. Loput jäävätkin sitten lukijan mielikuvituksen varaan.

Kirjan puolivälin paikkeilla mukaan tulee uusi henkilöhahmo, freelancer-toimittaja Hernesaari, joka koettaa kirjoittaa juttua työttömyydestä. Samalla hän tulee vedetyksi mukaan osaksi murhakeissien kiemuroita.

Nykyaikainen työelämä ja työttömyys ovat 2010- ja 2020-luvuilla kaunokirjallisuudessa usein esille nouseva teema. Random-karaokessa maailmankuva, paikoin myös tekstin tyyli, on hyvin samanlainen kuin Johannes Ekholmin romaaneissa. Rautio ei kuitenkaan keskity pelkässä pessimismissä, synkkyydessä ja kyynisyydessä piehtaroimiseen, vaan kuljettaa tarinaa päättäväisesti eteenpäin. Kyyninen asenne jää pikemminkin rivien väliin, joka toisaalta haihtuu ilmaan heti, kun ryhdytään laulamaan karaokea. Karaoken veivaaminen toimii siis vastapainona kovalle työelämälle. Ohessa mukava katkelma karaokebaarin tunnelmasta: 

"Ajan ja paikan taju alkoivat hapertua. Poissa olivat hehkeät prinsessat ja karismaattiset lauluveteraanit, tilalla kolisevat luut, kumarat asennot ja alamielinen katsanto. Kossuvichyt tilattiin tuplana ja piristeiden käyttö oli karkaamassa lapasesta. Toksisessa limbossa vallitsevat olosuhteet rajoittuivat pieneen näyttöön ja käskyn kaltaisina tipahteleviin keltaisiin, sinisiin ja vihreisiin kuulutuksiin. Saikulta paluuta ei uskaltanut edes ajatella."

Sunnuntain rajat oli erinomainen kokonaisuus, Random-karaokea sen sijaan vaivaa tietty sisäpiirivitsimäisyys: romaanissa virnuillaan kulttuuripiirien rinkirunkkaukselle, apurahojen väärinkäytölle ja ties mille "Ratsastajapatsas-palkinnoille". On myös helppo kuvitella taiteilijaporukan lähtevän jonkin kännisen illan päätteeksi laulamaan ironisesti karaokea tekemällä siitä oma random-versio. (Random-karaoken viralliset säännöt s. 36-43). Ilman tätä piirrettä romaani olisi ollut parempi.

Veikkaan, että tällä romaanilla Rautio vahvistaa omaa asemaansa kaunokirjallisuutemme marginaalissa. Romaanin hokemaa (ylhäällä kuvan alla) mukaillen: "Elämän algoritmien pitäisi olla sellaisia, että ne eivät veisi kirjailijaa suosittujen myyntilistalle vaan aina kauemmas tunnetusta." Jos jossakin viihtyy, niin miksipä sitä yrittäisi sieltä poiskaan kampeutua. Joka tapauksessa jään odottamaan innolla uusia teoksia häneltä.

                                                                           ***

Tekijä:             Rautio Juha

Ulkoasu:         249 sivua

Julkaisija:     Enostone, 2022.

Mistä:            lainasin kirjastosta.