Voltaire: Candide

Paljon muutakin kuin huumoria

Sain paikattua yhden aukon yleissivistyksestä, kun luin Voltairen Candiden (1759) (Suom. J. A. Hollo, Tammi 1953).

Voltaire: Candide (1759) (Suom. J. A. Hollo, Tammi 1953). 145 s. sis. kääntäjän esipuhe

Candide (ransk. Candide ou l'Optimisme)  lienee François-Marie Arouetin (1694–1778), paremmin kirjailijanimellä Voltaire, tunnetun aikakautensa edistyksellisen älykön tunnetuin teos. Se kuuluu oikeutetusti maailmankirjallisuuden parhaiden satiiristen teosten joukkoon. Candiden lisäksi Voltairelta on suomennettu ainakin Zadig ou la Destinée (1747) nimellä Sallimus: itämainen kertomus sekä filosofinen satu Luonnonlapsi (1767) (ransk. L'Ingénu), vaikka näitä ei olekaan merkitty Wikipedian "Suomennetut teokset" -osioon.

Pidin kirjasta kovasti. Ajan hammas ei ollut tylsyttänyt sen terää, vaan sen nerokas satiiri ja ironia teki yhä vaikutuksen. Eikä tämä J. A Hollon suomennoskaan mikään huono ole. Päinvastoin; sitä on mukava lukea. Olen sitä mieltä, että jokaisen olisi syytä lukea Candide edes kerran elämässä. 

Candide ei ole pelkästään humoristinen kirja, vaan se käsittelee ikiaikaisia teemoja, kuten pahuuden olemassaoloa ja ihmisen vallanhimoa. Kirjan idealististen, naiivien hahmojen kautta Voltaire pyrkii osoittamaan, ettei pelkkä valistusfilosofien vaalima edistyksen ihanne riitä. Vakuuttelut "parhaasta mahdollisesta maailmasta" on turhaa niin kauan kuin eletään maailmassa, jossa valitsee sota, kurjuus ja räikeä eriarvoisuus ihmisten välillä. Täyslaidallisen Voltairelta saa saksalainen filosofi, luonnontieteilijä, diplomaatti, matemaatikko, oikeus- ja valtiotieteilijä, historiantutkija, kielitieteilijä, kirjastonhoitaja ja yleisnero Gottfried Leibniz (1646 –1716), jonka kuuluisan sitaatin mukaan me elämme kaikista parhaassa mahdollisessa maailmassa. 

Kirjan tarina alkaa kuvauksella "paratiisista", paroni Thunder-ten-tronckhin linnasta, jossa Candide-niminen lauhkea ja vilpitön nuorukainen elelee. Ensimmäisillä sivulla esitellään myös paronin tytär, 17-vuotias Kunigunde ja tämän kotiopettaja Pangloss. Tarinan eteenpäin mennessä heistä tulee tärkeitä sivuhahmoja, joiden kohtaloiden kautta Voltaire haluaa osoittaa Leibnizin väitteet puppupuheiksi.   

Satutyyliä parodioiden, eräänä päivänä tapahtuu linnassa kummia: Kunigunde näkee Panglossin antavan "kokeellisen fysikan opetusta paronittaren kamarineidille". Kunigunde vaikuttuu näkemästään ja innostuu uteliaisuudesta kokeilemaan samaa Candiden kanssa. 

Kaikki menee kuitenkin pieleen, kun Kunigunden isä sattuu paikalle ja todistaa Candiden suutelemassa Kunigunden kättä. Iskujen kera Candide karkotetaan "kaikista maailman mahdollisista linnoista kaikkien kauneimmasta". Tässä tarinassa ei tarvita puraisua pahan tiedon puun hedelmästä, vaan pelkkä säädytön suudelma riittää. Myöhemmin selviää, että myös filosofi-kotiopettaja Panglos on häädetty samaisesta linnasta. 

"Maallisesta paratiisista karkotettu" Candide aloittaa huikeiden sattumien täyttämän retken, johon sisältyy luonnonkatastrofeja, murhia, tappoja, sotia, juonitteluja, autodafeita, orjakauppaa - mitä vielä. Kaikki kirjan hahmot ovat kokeneet tässä elämässä ymmärryskyvyn ylittäviä kauheuksia. He suorastaan kilpailevat siitä, kuka on kärsinyt kaikista eniten. 

Kirjassa piipahdetaan myös myyttisessä Eldoradossa, mutta sinne parivaljakko - nyt Candide ja Cacambo - ei halua jäädä, koska "ihminen näet haluaa liikkua maailmalla, olla olevinaan jotain maanmiestensä silmissä ja kerskua siitä, mitä on nähnyt matkoillaan". Rikkaudet mukanaan Candide palaa Etelä-Amerikan rannikkokaupunkiin ja aloittaa matkan kohti Venetsiaa, jossa tämän on määrä nähdä jälleen kaunis Kunigunde. 

Candidea lukiessa mieleeni nousee Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen (1945) - toki sillä erotuksella, että tässä on sivuja vain 1/10 osa siitä mitä Sinuhessa. Kuitenkin sen filosofiassa on paljon samaa: "Ei mitään uutta auringon alla, maailmassa tapahtuu karmeita asioita, eikä sille paraskaan ihminen juuri mitään mahda", voisi tiivistää. Waltarin Sinuhe löytää lopulta rauhan paikasta, jonne Horemheb hänet määrää. Hiukan samoin käy koko Candiden remmille kirjan lopussa.

Lopussa - hurjan tarinan kerrottuaan - Voltaire kehottaakin ihmisiä malttiin. Tärkeintä elämässä on keskittyä rauhanomaiseen työhön, joka pitää "ikävystymisen, paheen ja puutteen" loitolla.

Vaikka kaiken koetun jälkeen aineksia helppoon nihilismiin olisi, niin Voltaire välttää tämän sudenkuopan ja säilyttää kirjan alaotsikon (Candide ou l'Optimisme)  mukaisen optimismin - tai ainakin rippeitä siitä.  Viimeiset sanat: "Mutta meidän tulee viljellä puutarhaamme", on ikuistunut lentävien lauseiden kirjaan ja jättää lukijalle toiveikkaan mielialan.  

Aion yrittää lukea tämän seuraavaksi ranskaksi. 

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja

Taimi! Tämä on se Mertsi, josta jouluna puhuin. Anna sille leipää ja keittoa ja yösija. Se on koirankynnen leikkaaja, ja saa leikata Saken kannukset. Terveisin vaan.

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja ; Siintävät vuoret. Suuri suomalainen kirjakerho 1981, 221 s.

Kuin sattumalta tartuin eilen illalla tähän kirjahyllyssä pölyttyneeseen romaaniin. Se oli hyvä valinta. En malttanut lopettaa lukemista, vaan luin kirjan loppuun yhdessä vuorokaudessa. Kaiken kukkuraksi katsoin Markku Pölösen ohjaaman elokuvan vuodelta 2004. Molempia voi kehua, mutta pakko myöntää, että Pölösen elokuva on koskettavampi kuin kirja.

Koirankynnen leikkaaja alkaa pohjois-karjalalaisen kansakoulun pihalta. Pakkanen paukkuu, talvi on ankarimmillaan. Tarinan päähenkilö Mertsi Vepsäläinen on lähetetty kunnan sosiaaliviranomaisten toimesta Ville Kuosmasen apulaiseksi. Yhdessä he remppaavat vanhaa kyläkoulua.

Mertsi Vepsäläinen on nuorehko sotainvalidi, Kuosmanen yli viisikymppinen viinaan menevä kirvesmies, jonka kotipaikka sijaitsee Kaihlanniemessä, Kainuussa. He tulevat mukavasti juttuun keskenään, sillä Mertsi on hyvä kuuntelemaan ja Kuosmanen innokas puhumaan.  

Jatkosodan alussa Mertsin päähän osunut luoti on aiheuttanut sen, ettei hän käy aivan ”täysillä kierroksilla". Hän ei aina muista, kuka on ja mistä on tullut. Sen Mertsi tietää, että hän on yksin maailmassa, täysin toisten armoilla. Hänen vanhempansa ovat kuolleet ja molemmat veljet kaatuneet sodassa. Mertsin kohdalla kuitenkin iloinen mieli korvaa puuttuvan älyn. Se riittää. Lähes kaikki ihmiset pitävät hänestä - puutteista ja vioista huolimatta. Vaikea kieltämättä lukijankaan on olla rakastumatta Mertsiin. 

Lattian tiivistämisen lomassa Kuosmanen ryhtyy kertoilemaan tarinaa koirastaan, Sakesta. Sakke on narttukoira. Oikein hyvä koira se on – ja vieläpä kaunis, kuvituksesta päätellen suomenpystykorva. Kuosmanen mainitsee ohimennen, että Sakella on vain yksi paha vika: kannukset. Kannuskynnet täytyy muistaa leikata säännöllisin väliajoin, ettei se pääse satuttamaan itseään metsästyshommissa. Pienessä maistissa Kuosmanen kirjoittaa Mertsille lupalapun (ylhäällä otsikon alla), jossa hän myöntää tälle oikeuden leikata Saken kannuskynnet.

Miehet painuvat pehkuihin, mutta Mertsi ei tahdo saada unta. Hänen ajatuksissaan pyörivät vain Sakke ja sen leikkaamattomat kannuskynnet. Mertsin on pakko lähteä leikkaamaan ne. Tästä, kuten jo romaanin nimestä voi päätellä, muodostuu koko romaanin johtomotiivi. 

Matkalla Mertsi tapaa Eetvi Mannisen. Mannisesta tulee seuraava mies, joka katsoo Mertisin perään. Hän välittää Mertsisttä "kaveria ei jätetä" -hengessä. Yhdessä he matkaavat savotoille tienaamaan elantoaan. 

Eetvi Manninen on metsätyömiesten joukossa poikkeus. Hän on kunnollinen perheenisä, joka ei juo eikä harrasta uhkapelaamista. Hän ei myöskään hyväksy savottamiesten seksististä jutunheittoa. Varsinaista pahista tuvassa ei ole, paitsi nyt epämukava-Leinonen, joka koettaa kiusata Mertsiä siinä kuitenkaan onnistumatta.

Vuonna 1980 julkaistu teos kuvaa melkeinpä romanttisesti sotien jälkeistä Suomea. Pulaa on kaikesta, mutta ei ystävällisyydestä. Nykyäänhän tilanne on aika lailla päinvastoin....

Huovinen kuvaa lämpimästi ja sympaattisesti tukkimetsissä savotoivia miehiä. Huoviselle tyypillinen ilkeähkö satiirinen piikittely loistaa poissaolollaan. Hän tarkkailee pula-ajan ihmisten toimia kaikki tietävän kertojan viisaudella tähän tyyliin: "Ihmisiä liikutti paljolti puute ja pula. Tuo emäntä joka oli vetänyt nahkakenkiensä päälle sukat, valmisteli mielessään puhetta kansanhuollon johtajalle. Jostain ihmeestä on löydettävä pojille kengät tai edes pienikin pala pohjanahkaa. Miten isompi poika muka tekisi motteja ja pienempi kulkisi koulussa, kun ei ole edes jalkineita. Ja lamppuöljyä on ehdottomasti saatava. Ja jos ei sitä niin ainakin karbidia. Kuka sitä enää pärettä polttamaan 40-luvulla, häh!"

Tai näin: "Mutta ehkäpä tulevaisuus on parempi, kuin kaikin voimin isketään. Jos ei meille, niin muille. Hyötyjille, kahmijoille? Vaiko lapsille, koko työkansalle?"
     "Kainuulainen, rannaton sydänmaa eli savotan piirissä. Puut, männyt, kuuset, oudosta oikusta kohti taivasta tavoitelleet viisitoistametriset, kaksikymmenmetriset, kaksikymmentäviisimetriset puuvartiset kasvit, kaatua rojahtelivat amputaation uhreina, ja ahneet ihmiset kävivät runkojen kimppuun. Teeriparvet nevojen laiteilla kuikuilivat oudoksuen. Metso kallisteli päätään ja pakkasen valo kiilui sen metallinvihreässä rinnassa."

Vepsäläinen ei pihahdakaan savottajätkille mitään Sakesta ja kannuskynsistä, mutta matkaa suorittamaan tehtävänsä loppuun. Vaikka romaani loppuukin surullisesti, uskon itse, että Mertsi kuntouduttaan eli hyvän ja onnellisen loppuelämän. Toivon, että hän on löytänyt oman "sakkensa".

P.S. Unohtui mainita, että kuvassa näkyvän painoksen kuvitus ansaitsee erityismaininnan. Hitsi, miten hienosti kuvitettu. Kiitokset Seppo Polamerelle.