Anna Kontula: Pikkuporvarit – Pohdintaa aikamme hengestä

Mistä tunnet sä pikkuporvarin?

Anna Kontula: Pikkuporvarit – Pohdintaa aikamme hengestä. Into Kustannus 2021, 194 s.

Kansanedustaja, sosiologi Anna Kontulan (s. 1977) Pikkuporvarit – Pohdintaa aikamme hengestä (Into 2021) oli yksi kirjasyksyn 2021 eniten keskustelua herättäneistä pamfleteista. Laitoin itsekin kyseisen kirjan varaukseen alkuvuodesta, mutta vasta viime viikolla sain sen käsiini.

Pitkähköstä odotusajasta voisi vetää sen johtopäätöksen, että ihmisiä todella kiinnostaa kuulla Kontulan ”totuus” aikamme hallitsevasta elämäntavasta ja ihanteesta, jota voidaan hyvinkin kutsua (keskiluokkaiseksi) pikkuporvarillisuudeksi.

Eikä siinä ole mitään pahaa, sillä Pikkuporvarit on kelpo pamfletti, joka keskittyy erityisesti pikkuporvarillisuuden kielteisiin ja vahingollisiin piirteisiin, kuten materialismiin, ahneuteen, huonoon makuun, pikkusieluisuuteen, ulkokultaisuuteen sekä sellaiseen ekspansiivisuuteen, jossa omia arvoja pakkosyötetään muille - useimmiten juurikin heidän alapuolella oleviin duunareihin, köyhiin, työttömiin, syrjäytyneisiin, ylipainoisiin, tyhmempiin, tupakoiviin ja yli kohtuuden alkoholia käyttäviin henkilöihin. 

Mielestäni Kontulan pamfletti sopii hyvin kiireisen keskiluokan iltalukemistoksi/kuunnelmaksi, mikäli samoja aiheita käsittelevä Juha Siltalan Keskiluokan nousu, lasku ja pelot -kirja on liian aikaa vievä, pitkäveteinen ja työläs. Keskiluokkaiselle lukijalle se tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden itsereflektioon. Toisaalta se voi myös aiheuttaa närkästymistä, sillä kukaan tuskin haluaa kuulla olevansa mahdollisesti ”hyvin, hyvin vaarallinen” ihminen - vieläpä kansanedustajan suusta.
"Ei-pikkuporvarilliselle" lukijalle (mikäli sellaisia oikeasti on olemassa?) se tuskin tuo mitään uutta. Ihminen, joka halveksi tai vastusti pikkuporvarillisuutta jo ennen Kontulan pamflettiin tarttumista, säilyttää todennäköisesti saman asenteen sitä kohtaan myös lukemisen jälkeen.

Pikkuporvarillisuutta on kritisoitu ja näykitty taitelijoiden toimesta käytännössä yhtä pitkään kuin keskiluokkaa ja alempia virkamiehiä on yhteiskunnissa ollut. Kaunokirjallisuuden puolelta Kontula luettelee ne tunnetuimmat pikkuporvarillisuuden kriitikot, Herman Hessen ja Gustav Flaubertin. Suomalaisista kirjailijoista listalle pitäisi ehdottomasti nostaa suomenruotsalainen Christer Kihlman, jonka raivokas proosa aiheutti moraalipaniikkia suomenruotsalaisessa porvaristossa 1960- ja 1970-luvuilla. Myös Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie (2002) on loistava pikkuporvarillisuuden kritiikki, mikäli lukija sen sellaisena haluaa ottaa. Venäläisistä tulisi mainita tietysti Gogol (Kuolleet sielut, Nenä, Päällystakki) sekä Ivan Gontšarovin Oblomov. Amerikkalaista puolestaan John Cheever on malliesimerkki pikkuporvariston kriitikosta.

Neuvostoliitto ja Maon Kiina olivat maita, joissa pikkuporvarillisuutta pidettiin suorastaan rikollisena toimintana. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö kyseisiin maihin olisi muodostunut pikkuporvaristoa, saati pikkuporvarillista mentaliteettia jota Kontula tässä pamfletissa kuvaa. En tiedä, onko pikkuporvarillisuus mitenkään erotettavissa ihmisen psyykestä, vai onko kyseessä perin inhimillinen ominaisuus. Ainakin kapitalistisissa länsimaisissa yhteiskunnissa sille on luotu erinomaiset edellytykset, joten se myös kukoistaa. Keskiluokka on Suomen selkäranka. Ilman heitä, lainaan nyt Kari Hotakaista: ”tämä maa olisi Albania”.

Pikkuporvarillisuus, erityisesti keskiluokkainen sellainen, on kahden tulen välissä olemista. Alapuolella on "alaluokka", johon kuuluvat mm. duunarit, työttömät, syrjäytyneet, pienituloiset, sairaat etc. ja yläpuolella harvalukuisempi "eliitti", jonne vain ahkerat ja onnekkaat pääsevät. Alaluokasta pikkuporvarit pyrkivät erottumaan, yläluokkaan taas nousemaan. Muita määrittäviä tekijöitä ovat tietynlainen keskinkertaisuus, putoamisen pelko (statusta, omaisuutta ja rahaa ei ole niin paljon, että voisi tuntea olevansa turvassa) sekä pyrkimys elämän täydelliseen hallintaan (joka tietysti on harhaa, pelkkä ihanne siis vain). Lammasmainen laumaihminen?[1] kunnollisuuden perikuva pikemminkin. Pikkuporvarin, keskiverto ihmisen mielenmaisemaa kuvaa hyvin Samuli Parosen kuuluisa aforismi: ”orja ei halua olla vapaa, vaan herra.” Pikkuherrana pikkuporvari haluaakin pysyä elämänsä loppuun saakka, vaikka se hankalaa olisikin.

Täytyy myöntää, että edellä kirjoitettu on tietenkin kärjistys, mutta on siinä myös totuuden siemen. Kuitenkin yksi iso asia, minkä Kontula unohtaa kokonaan, on huumori. Hän ajattelee, että pikkuporvarit ovat huumorintajutonta ja itsensä vakavasti ottavaa porukkaa. Näin ei ole, ei ainakaan omakohtaisen kokemukseni mukaan. Minun tuntemani, Kontulan kuvaamat pikkuporvallisuuden kriteerit täyttävät keskiluokkaiset ihmiset ovat mitä hauskimpia ja itseironisimpia tyyppejä. Tässä päästäänkin siihen ikiaikaiseen viisauteen, ettei ulkokuoren perusteella tulisi koskaan vetää johtopäätöksiä ihmisen sisäisestä elämästä. Tähän Pikkupovarit totisesti syyllistyy. 

Mikä sitten tekee hyväntahtoisesta pikkuporvarista tikittävän aikapommin, niin kuin  Kontula provosoivasti väittää?

Historia.

Yhteiskuntatieteilijät ja historioitsijat ovat tietoisia siitä, että keskiluokka on nimenomaan se yhteiskuntaluokka, jolla on tarpeeksi voimaa ja intressejä ilmasta yhteiskunnallista tyytymättömyyttä ja hakea siihen muutosta vallankumouksen kautta. Muun muassa Francis Fukuyama on kirjoittanut tästä teoksessaan Identiteetti. Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka. (Identity: The Demand for Dignity and the Politics of Resentment, 2018.) Kontula tarttuu tähän tietoon ja vetää siitä johtopäätökset, että pikkuporvarillisuus voi olla vaarallista, sillä se voi johtaa äärimmäisyyksiin mennessään fasismiin.

Kontula kuitenkin unohtaa sen, että myös älymystö innostui fasismista 1920-luvulla. Ei pikkuporvarillinen keskiluokka ollut suinkaan ainoa siitä päihtynyt ryhmä. Toki fasismin nousu vallitsevaksi yhteiskunnalliseksi järjestykseksi ei olisi ollut mahdollista ilman keski- ja työväenluokan laajaa tukea. Siinä mielessä varuillaan kannattaa olla. 

Kun viimeisen vuosikymmenen aikana keskiluokan tilanne on muuttunut vaikeammaksi, niin samalla myös pelko sen radikalisoitumisesta kasvaa. Keskiluokan tyytymättömyydestä on nähty jo esimakua Ranskan keltaliiviliikkeessä, Britannian Brexitissä ja Trumpin Amerikassa. Juuri tällä hetkellä poliittinen kuohunta aiheen ympärillä on vähentynyt, sillä suuremmat kriisit vievät nyt huomion. 

Lopuksi

Oli Pikkuporvareista  mitä mieltä tahansa, niin tärkeintä joka tapauksessa on, että yhteiskunnallinen keskustelu ei sammu. Sen takia toivon, että vastaavanlaisia kantaaottavia kirjoja/pamfletteja julkaistaisiin enemmän. 

P.S

Ympäristönsuojelun näkökulmasta en maininnut tässä kirjoituksessa mitään, vaikka piti. Pikkuporvarillisuus ei toisiaankaan ole maapallon kantokyvyn kannalta mikään positiivinen asia - onhan se kuluttamiseen ja jatkuvaan kasvuun sidottu elämäntapa. Tämän Kontula tuo esille sivuhuomautuksena. Mielestäni ympäristönsuojelun argumentilla pikkuporvarillisuutta voi vastustaa jokseenkin rehellisesti. Muuten se onkin hankalaa, sillä ei vakauden, vaurauden, omaisuuden ja tasaisen elämän tavoittelussa ole sinänsä mitään ongelmallista. Hiilijalanjälkeä se tosin vääjäämättä nostaa. Kohonnut hiilijalanjälki (ja verenpaine) on tietynlaisen aikuisuuden hinta.  

---

[1] Ks. Charles Chaplin Nykyaika alkukohtaus, jossa työläiset kiirehtivät tehtaaseen kuin lampaat haasta toiseen. Vertaus ei voisi olla yhtään ilmeisempi.

Tommi Uschanov: Mikä vasemmistoa vaivaa?

 

Hei, mitä kuuluu vasemmisto?

Tommi Uchanov julkaisi vuonna 2008 vasemmistopuolueiden kannatusalhoa ruotivan teoksen Mikä vasemmistoa vaivaa? Uschanov esittää teoksessaan 9 teesiä, jotka kuuluvat:

1. Vasemmistolta puuttuu psykologinen pelisilmä
2. Vasemmisto on liittoutumassa vastustajiensa kanssa ennenkuulumattomalla tavalla
3. Vasemmisto ei tunnusta estetiikan merkitystä
4. Vasemmisto ei anna luotettavaa kuvaa itsestään
5. Vasemmisto ei luota tosiasioiden voimaan
6. Vasemmisto ei jätä ihmistä rauhaan
7. Vasemmisto ei tunne kapitalismin historiaa
8. Kehitysoptimismi oli vielä taannoin oikeutettua, ja niinpä sen leimaaminen vääräksi tietoisuudeksi on usein kohtuutonta.
9. Kommunismi kelpaa kapitalisteille, eikä vasemmistolla ole tästä mitään sanottavaa. 

Lisäksi jokaiseen näistä teeseistä kuuluu alaluku, jossa Uschanov kirjoittaa muun muassa EU:n vastustuksesta, uskontokriisistä, taistolaisuudesta, nuorisosta, uusliberalismin kritiikistä, Ruotsista ja antaa viisitoista esimerkkiä siitä, kuinka käyttää tosiasioita vasemmistolaisesti.

Kuvaavaa on, ettei vuonna 2008 nykyajan poliittinen muotitermi eli identiteettipolitiikka esiinny vielä tuon käsitteen muodossa, vaikka sen kaikuja kyllä jo kuulee. Ihmisten niputtaminen, ahdas poissulkeva kategorisoiminen, jota harrastetaan erityisesti vasemmisto–oikeisto-akselisin molemmissa ääripäissä, on jo tullut osaksi poliittista ilmastoa. Tästä Uschanov antaa useita esimerkkejä. Surkuhupaisaa on lukea Paavo Arhinmäen vastakkainasettelua lietsovia möläytyksiä vuodelta 2006: ”ydinvoiman puolesta taistelevat homofoobikot, jotka äänestävät parisuhde- tai hedelmöityshoitolakia vastaan tai kannattavat Vuotosta ja ydinvoimaa." (Uschanov 2008, 23). Ei ihme että muuten vasemmistomyönteiset äänestäjät kaikkoavat muihin puolueisiin, sellaisiin joissa ei harrasteta vastaavaa suvaitsemattomuutta. Keskustaoikeisto voittaa. Vasemmisto tekee sen ihan itse.

Vaikka vasemmistoliitto mainosti vuoden 2019 vaalimainoksessa itseään sloganilla: ”kaikille, ei harvoille”, vaivaa puoluetta nimenomaan vähemmistösyndrooma. Uschanovin mukaan ”vasemmistolaisuus vaatii liian usein ihmiseltä tuskallisia persoonallisuuden, luonteen, identiteetin tai minän menetyksiä.” Hän väittää, että nimenomaan vasemmistolaisuus vaatii ihmiseltä paljon. Väitettä on vaikea allekirjoittaa kokonaan. Ajattelen, että pikemminkin kaikkeen puoluepolitiikkaan liittyminen vaatii aina luopumista yksilöllisyydestä jollakin asteella, sopeutumista puolueen ryhmä/laumaidentiteettiin ja -ajatteluun. Samalla puolueeseen kuuluva tulee aina ulkopuolisten silmissä kategorisoiduksi: persu, keskustalainen, kokoomuslainen, vihreä, demarin ja niin edelleen. Ehkä kumpaan tahansa poliittiseen ääripäähän liittyminen vaatii maltilliselta keskitien kulkijalta muutenkin liikaa?

Muutamissa kappaleissa Uschanov eksyy hakoteille ­– tai sitten aika on tehnyt tehtävänsä. Esimerkiksi pamfletin Ruotsi-osio, jossa hän kirjoittaa siitä, kuinka ”uusliberaalit ovat Ruotsissa pettymyksekseen saaneet huomata, ettei kulttuurisesti ja antropologisesti määräytyneitä toimintamalleja voi noin vain purkaa kuten Itä-Euroopan komentotaloutta.” Tätä on vaikea niellä, sillä aivan samalla tavalla kapitalismin uusliberalistinen kehitys on muuttanut ruotsalaista yhteiskuntaa siinä missä suomalaistakin. Se, mitä olen itse Ruotsista kuullut ja lukenut viimeisen 10 vuoden ajalta, on sielläkin tapahtunut vastaava ”yhtenäiskulttuurin kuolema” ja yhteiskunnan pirstaloituminen. Jo ruotsalaisen sosiologin Göran Therbornin kirjan nimi Kadotettu kansankoti - kuinka pääoma kaappasi Ruotsin (2019) tukee väitettäni. Fiktion puolelta mieleen tulee Lena Anderssonin uusin romaani Tytär - kertomus kansankodin hajoamisesta.

Vuonna 2008 nykyajan poliittinen muotitermi eli identiteettipolitiikka ei esiinny vielä tuon käsitteen muodossa, vaikka sen kaikuja kyllä kuulee. Ihmisten niputtaminen, ahdas poissulkeva kategorisoiminen, jota harrastetaan erityisesti vasemmisto–oikeisto-akselisin molemmissa ääripäissä, on jo tullut osaksi poliittista ilmastoa. Tästä Uschanov antaa useita esimerkkejä. Surkuhupaisaa on lukea Paavo Arhinmäen vastakkainasettelua lietsovia möläytyksiä vuodelta 2006: ”ydinvoiman puolesta taistelevat homofoobikot, jotka äänestävät parisuhde- tai hedelmöityshoitolakia vastaan tai kannattavat Vuotosta ja ydinvoimaa." (Uschanov 2008, 23). Ei ihme, että muuten vasemmistomyönteiset äänestäjät kaikkoavat muihin puolueisiin, joissa ei harrasteta vastaavaa identiteettipoliittista populismia. Vasemmisto karkottaa ne omalla retoriikallaan. Äänestäjiä ei kannata pitää typerinä, eikä omaa moraalista ylivertaisuutta kannata korostaa. Siinä olisi petraamista niin vasemmistoliitolla kuin myös vihreillä. 

Nyt, vuonna 2022 näyttää siltä, että vasemmistopuolueiden kannatuksen lasku on jäänyt historiaan. Vuodesta 2015 lähtien vasemmistolaisiksi luokiteltujen puolueiden yhteenlaskettu kannatus on lähtenyt pohjan jälkeen nousuun. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että pari vuotta jatkunut koronakurimus on satanut vasemmiston kuvitteelliseen laariin enemmän kuin oikeistopuolueiden. Tätä tukee se, että koronakriisi on paljastanut sen, kuka loppuviimeksi huolehtii sairastuneista ja työttömiksi jääneistä ihmisistä. Se on valtio tietenkin, ja vasemmistopuolueet perinteisesti kannattavat sen vahvana säilyttämistä. Uchanovin kirjassa siteerataan Aleksi Bardyä, jonka mukaan: ”Vasemmisto muuttuu tarpeettomaksi ja kuolee pois, kun jonakin päivänä Coca Cola onnistuu poistamaan köyhyyden Latinalaisesta Amerikasta, Merita-pankki (nyk. Nordea) työllistää työttömät ja puolustusvoimat rakentaa pyöreitä kaupunkeja keskustaan.”

Todennäköisesti seuraavissa vaaleissa tullaan käymään tiukkaa skapaa suurimman puolueen tittelistä kokoomuksen ja SDP:n välillä. Kolmossijasta kamppailevat keskusta ja persut, kun taas vasemmistoliitto ja vihreät voivat olla tasapuolinen kilpakaksikko 4. ja 5. sijoista. Merkille pantavaa on myös se, kuinka vihreiden linja on muuttunut Maria Ohisalon kautena entistä lähemmäksi Li Anderssonin vasemmistoliittoa. En osaa oikein nopealta kädeltä sanoa, mikä puolueet erottaa nykyään toisistaan, ainakin historia jos ei muu. Huhtikuuhun 2023 on vielä tovi aikaa.

Ulkoasu        222 s. ; 21 cm

Julkaisija     Helsinki : Teos 2008