Lopunaikoja

Viihde-esseitä sarkasmin ystäville

 ”Mykät suomalaiset ovat oppineet vihdoin pulisemaan oikealla tavalla oikeista asioista eli itsestään. Eivät kaikki tietenkään, vielä, mutta onneksi A-luokan minäpuheeseen löytyy nykyään kursseja kuppaisimmistakin työväenopistoista Instagramin 24/7-valistuskouluun.”

Jyrki Lehtola & Tuija Siltamäki: Sinä riität – lopunaikojen opas. Siltala, 2023. 275 sivua.

"Sinä riität, sinä riität. Olet kaunis juuri noin", rallattaa Siikaisista kotoisin oleva sähköasentaja-iskelmälaulaja Mikko Harju. Kun Harju vuonna 2017 julkaisi nyt jo lähes 3,6 miljoonaa kuuntelukertaa YouTubessa saavuttaneen hitin "Sinä riität", ajatteli hän tuskin, että reilut kuusi vuotta myöhemmin valtakunnan teräväkynäiset satiirikot, Jyrki Lehtola (s. 1963) ja Tuija Siltamäki (s. 1992) tulisivat lainaamaan kyseisen biisin nimen satiiriseen esseekokoelmaansa otsikoksi.

Mikäpäs siinä, sillä "Sinä riität" on osuva nimi kirjalle, joka ruotii aikamme pöhköjä ilmiötä. 

Alaotsikko ”lopunaikojen opas” on sekä kirjan esseiden läpi kantava tarkastelutapa mutta myös yritys liittää (tietenkin ironisesti) teos osaksi 2010-lukua hallinneeseen elämäntaito-opaskirjallisuuden laajaan kaanoniin. 

Kirjan esseissä täyslaidallisen lokaa saavat kaupallisilla yhteistöillään itsensä elättävät julkisuuden henkilöt, puhetta ja kirjoja toinen toisilleen suoltavat työelämän puhujat ja muutoskonsultit sekä "hesalaiset" ja sellaisiksi pyrkivät. Myös kirkon, median ja kirjallisuuden nykytilaa käsitellään pistävästi. Niille jotka ovat aiemmin lukeneet Siltamäen tai Lehtolan kolumneja tai kirjoja, ei ole luvassa siis mitään uutta. 

Paikoin meno yltyy armottomaksi, jopa hyvän maun rajoja koettelevaksi. Ymmärrän hyvin, jos läheskään kaikkia moinen henkilöihin tai vähemmistöstatuksiin kohdistuva huumori ei naurata. Teosta ei voi myöskään suositella sellaisille lukijoille, jotka ottavat oman ideologiansa vakavasti.

Vaikka teksti pysyy kokeneiden kirjoittajien halussa tyylikkäästi loppuun asti, on esseissä kuitenkin kohtia, jolloin solvaaminen yltyy internetin keskustelupalstojen kierroksille. Tällöin tekstin erottaa keskustelufoorumeiden katkerasta jurnuttamisesta ainoastaan formaatti ja semimaineikkaan kustantajan siunaus. Kun Siltamäelle ja Lehtolla on tarkoitus kritisoida aikamme pinnallisia ilmiöitä, sortuvat he toisaalta itse pinnallisuuteen. Tämä jos mikä on ironista. 

Sinä riität -esseekokoelmaa voi verrata roustaavaan stand-up -esitykseen tai Noin viikon uutisten kaltaiseen ajankohtaissatiiriin: Hetken aikaa naurattaa, mutta viimeiselle sivulle päästyään on olo kuitenkin yhtä tyhjä kuin alussa. Mitään siltoja ei rakennettu, mitään hyvää ja kaunista ei saatu aikaan. Siinä mielessä kirjan kansikuva maastopalon keskellä käristyvästä peurasta on osuva. Tämä on ehdottomasti viihdettä, mutta kyseenalaista sellaista. 

Voltaire: Candide

Paljon muutakin kuin huumoria

Sain paikattua yhden aukon yleissivistyksestä, kun luin Voltairen Candiden (1759) (Suom. J. A. Hollo, Tammi 1953).

Voltaire: Candide (1759) (Suom. J. A. Hollo, Tammi 1953). 145 s. sis. kääntäjän esipuhe

Candide (ransk. Candide ou l'Optimisme)  lienee François-Marie Arouetin (1694–1778), paremmin kirjailijanimellä Voltaire, tunnetun aikakautensa edistyksellisen älykön tunnetuin teos. Se kuuluu oikeutetusti maailmankirjallisuuden parhaiden satiiristen teosten joukkoon. Candiden lisäksi Voltairelta on suomennettu ainakin Zadig ou la Destinée (1747) nimellä Sallimus: itämainen kertomus sekä filosofinen satu Luonnonlapsi (1767) (ransk. L'Ingénu), vaikka näitä ei olekaan merkitty Wikipedian "Suomennetut teokset" -osioon.

Pidin kirjasta kovasti. Ajan hammas ei ollut tylsyttänyt sen terää, vaan sen nerokas satiiri ja ironia teki yhä vaikutuksen. Eikä tämä J. A Hollon suomennoskaan mikään huono ole. Päinvastoin; sitä on mukava lukea. Olen sitä mieltä, että jokaisen olisi syytä lukea Candide edes kerran elämässä. 

Candide ei ole pelkästään humoristinen kirja, vaan se käsittelee ikiaikaisia teemoja, kuten pahuuden olemassaoloa ja ihmisen vallanhimoa. Kirjan idealististen, naiivien hahmojen kautta Voltaire pyrkii osoittamaan, ettei pelkkä valistusfilosofien vaalima edistyksen ihanne riitä. Vakuuttelut "parhaasta mahdollisesta maailmasta" on turhaa niin kauan kuin eletään maailmassa, jossa valitsee sota, kurjuus ja räikeä eriarvoisuus ihmisten välillä. Täyslaidallisen Voltairelta saa saksalainen filosofi, luonnontieteilijä, diplomaatti, matemaatikko, oikeus- ja valtiotieteilijä, historiantutkija, kielitieteilijä, kirjastonhoitaja ja yleisnero Gottfried Leibniz (1646 –1716), jonka kuuluisan sitaatin mukaan me elämme kaikista parhaassa mahdollisessa maailmassa. 

Kirjan tarina alkaa kuvauksella "paratiisista", paroni Thunder-ten-tronckhin linnasta, jossa Candide-niminen lauhkea ja vilpitön nuorukainen elelee. Ensimmäisillä sivulla esitellään myös paronin tytär, 17-vuotias Kunigunde ja tämän kotiopettaja Pangloss. Tarinan eteenpäin mennessä heistä tulee tärkeitä sivuhahmoja, joiden kohtaloiden kautta Voltaire haluaa osoittaa Leibnizin väitteet puppupuheiksi.   

Satutyyliä parodioiden, eräänä päivänä tapahtuu linnassa kummia: Kunigunde näkee Panglossin antavan "kokeellisen fysikan opetusta paronittaren kamarineidille". Kunigunde vaikuttuu näkemästään ja innostuu uteliaisuudesta kokeilemaan samaa Candiden kanssa. 

Kaikki menee kuitenkin pieleen, kun Kunigunden isä sattuu paikalle ja todistaa Candiden suutelemassa Kunigunden kättä. Iskujen kera Candide karkotetaan "kaikista maailman mahdollisista linnoista kaikkien kauneimmasta". Tässä tarinassa ei tarvita puraisua pahan tiedon puun hedelmästä, vaan pelkkä säädytön suudelma riittää. Myöhemmin selviää, että myös filosofi-kotiopettaja Panglos on häädetty samaisesta linnasta. 

"Maallisesta paratiisista karkotettu" Candide aloittaa huikeiden sattumien täyttämän retken, johon sisältyy luonnonkatastrofeja, murhia, tappoja, sotia, juonitteluja, autodafeita, orjakauppaa - mitä vielä. Kaikki kirjan hahmot ovat kokeneet tässä elämässä ymmärryskyvyn ylittäviä kauheuksia. He suorastaan kilpailevat siitä, kuka on kärsinyt kaikista eniten. 

Kirjassa piipahdetaan myös myyttisessä Eldoradossa, mutta sinne parivaljakko - nyt Candide ja Cacambo - ei halua jäädä, koska "ihminen näet haluaa liikkua maailmalla, olla olevinaan jotain maanmiestensä silmissä ja kerskua siitä, mitä on nähnyt matkoillaan". Rikkaudet mukanaan Candide palaa Etelä-Amerikan rannikkokaupunkiin ja aloittaa matkan kohti Venetsiaa, jossa tämän on määrä nähdä jälleen kaunis Kunigunde. 

Candidea lukiessa mieleeni nousee Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen (1945) - toki sillä erotuksella, että tässä on sivuja vain 1/10 osa siitä mitä Sinuhessa. Kuitenkin sen filosofiassa on paljon samaa: "Ei mitään uutta auringon alla, maailmassa tapahtuu karmeita asioita, eikä sille paraskaan ihminen juuri mitään mahda", voisi tiivistää. Waltarin Sinuhe löytää lopulta rauhan paikasta, jonne Horemheb hänet määrää. Hiukan samoin käy koko Candiden remmille kirjan lopussa.

Lopussa - hurjan tarinan kerrottuaan - Voltaire kehottaakin ihmisiä malttiin. Tärkeintä elämässä on keskittyä rauhanomaiseen työhön, joka pitää "ikävystymisen, paheen ja puutteen" loitolla.

Vaikka kaiken koetun jälkeen aineksia helppoon nihilismiin olisi, niin Voltaire välttää tämän sudenkuopan ja säilyttää kirjan alaotsikon (Candide ou l'Optimisme)  mukaisen optimismin - tai ainakin rippeitä siitä.  Viimeiset sanat: "Mutta meidän tulee viljellä puutarhaamme", on ikuistunut lentävien lauseiden kirjaan ja jättää lukijalle toiveikkaan mielialan.  

Aion yrittää lukea tämän seuraavaksi ranskaksi. 

Arto Salminen: Kalavale

”Kukaan ei enää puhunut totta, siksi kenenkään ei tarvinnut valehdella. Sanojen alkuperäiset merkitykset oli kuopattu neljänteen ulottuvuuteen, ne mätänivät virtuaalisessa joukkohaudassa.”

Useat lukijat ovat bloganneet Arto Salmisen viimeiseksi jäänestä romaanista Kalavale (WSOY, 2005). Luettuani postauksia, vaikuttaa siltä, että kyseinen romaani on jakanut mielipiteitä. Toisten mielestä kirja on rujo ja inhottava, kun taas yhdet sanovat sen olevan täyttä asiaa. Kalavale oli Ylen 101 kirjaa -ohjelmassa mukana edustamassa vuotta 2005. Omasta mielestäni Kalavale ei ole missään tapauksessa Salmisen paras romaani, sanoisin sen olevan pikemminkin keskitasoa. Toisaalta se tarjoaa terävän kuvan vuosituhannen taitteen viihdemaailmaan, jossa tosi-tv ja lööppijulkisuus ovat vielä suht uusi ja tuore ilmiö Suomessa. 

Kirjan perusjuoni kuuluu: Kasperi haluaa lanseerata ja myydä Neloselle uudenlaisen tosi-tv -ohjelman. Syntyy Auschwitz, johon kilpailijoiksi kelpuutetaan ainoastaan työttömiä ja syrjäytyneitä aikuisia, mielellään nuoria, kauniita ja komeita ihmisiä. Ohjelmassa heidät jaetaan vankeihin ja vartijoihin. Lisäksi mukaan otetaan yleisöäänestys ja sähkötuoli. Kuulostaako kamalalta? Jotta satiiri olisi vieläkin purevampaa mukaan otetaan sponsoriyrityksiä. "Virran sähkötuoliin tarjoaa Fortum", kuuluu mainostauolla näytettävä slogan. Myös kondomivalmistajat lähtevät hankkimaan brändeilleen näkyvyyttä. Iltapäivälehdet puolestaan saavat kirjoittamisen aihetta, kun turhautuneet vangit pettävät puolisojaan tv-kameroiden edessä. Vähäosaisia hyväksi käyttävä viihde-ekosysteemi on syntynyt.  

Kuvaavaa on myös se, kuinka Auschwitzin osallistuvat kilpailijat laitetaan allekirjoittamaan sellainen sopimus, joka takaa sen, ettei tuotantoyhtiö joudu minkäänlaiseen vastuuseen ihmisten rääkkäämisestä, henkisten ja fyysisten vaurioiden aiheuttamisesta. Mieleeni muistuu viimekeväinen MOT:n dokumentti, jossa selvitettiin, millä tavalla ja millä ehdoilla suomalaista tosi-tv:tä tehdään. Salmisen fiktio ei ole kaukana todellisuudesta. Olisi ollut parempi, mikäli epäkohdat (joiden olemassaolosta kyllä oltiin tietoisia) oltaisiin tuotu vuosikymmentä aiemmin julkisuuteen. 

Takaisin kirjaan. Kriittisiä ääniä kuuluu myös Kalavaleessa. Aluksi vanhan polven viihdeguru, Kyösti "Fisu-Hanski" Hannula vastustaa Auschwitz-hanketta, mutta ohjelmaan juontajaksi palkattu Oona – Kasperin avustamana – onnistuu lopulta pehmittämään tämän pään. Moraalin voi hyvin unohtaa, kun kyse on rahan ja "viihteen" tekemisestä. Sitä ei tarvita mihinkään. Sen voi hyvin heittää mädäntymään sinne virtuaaliseen joukkohautaan muiden sanojen sekaan. 

Fisu-Hanskin puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että hän sentään pohtii sitä, mikä on oikein ja mikä on väärin. Vallitsevasta ajan hengestä hän ajattelee: ”En ollut tyytyväinen tähän aikaan, vaikka aika oli tyytyväinen minuun. Minua ei syytetty mistään, koska tein niin paljon vääryyttä. Ketään ei enää syytetty. Koko sana oli lopetettu tarpeettomana, oli ryhdytty syyllistämään, mutta vain köyhiä. Niitä syyllistettiin, koska ne eivät pystyneet varastamaan muuta kuin kaljaa Siwasta.”

Kalavaletta lukiessa on mielenkiintoista pohtia sitä, kuinka hyvin perusihminen sopeutuu omaan aikaansa ja oppii pitämään siinä esiintyviä ilmiöitä, kuten läpeensä kaupallista, etiikaltaan kyseenalaista tosi-tv:tä normaalina, ei-ongelmallisena asiana. Tähän samaan jatkumoon voi lukea myös sensaatiohakuiset viihdejuorulehdet, joissa mennään todella alhaiselle tasolle sisällön suhteen. Ei liene aivan sattumaa, että esimerkiksi Seiska perustettiin lamavuotena 1992, jolloin oli suurta kysyntää sirkushuveille ja kaljalle, kun kunnollista leipää ei ollut. Sittemmin Suomen talous lähti kyllä nousuun, mutta silti monet laman aikaiset ilmiöt jäivät elämään. Näistä pitkät ruokajonot ovat ehkä se vähiten hauska jäänne, jota todistamme joka viikko. 

Kalavaleen lopussa Herlevi ja Saunakukka käyvät Auschwitzin finaalijaksossa taistoa siitä, kuka kestää eniten milliampeereita sähkötuolissa. Groteski loppu on Salmisen tapa osoittaa nykykapitalismin raadollisuus: rahapalkinnon voittaa se, joka kestää eniten ja on myös yleisöäänestyksen suosikki. Häviäjät poistuvat studiosta tyhjin käsin. Kannattaa lukea itse.

                                                            ***

Nimi: Kalavale : kansalliseepos

Ulkoasu: 231, [1] s. ; 19 cm 

Julkaisija: Helsinki : WSOY 2007 (HUOM. ensimmäinen painos 2005)

ISBN: 9789510333792 sid.

Mistä: Lainasin kirjastosta.