Veikko Huovinen: Hamsterit

Talvivarautumisen opaskirja

- Katsopas,Minni-hiiri!  Nyt laitan sinulle uuden kätkön. Pane merkille, kiilusilmä, pane visusti merkille nämä maapähkinät! Ne sitten vasta ovatkin hyviä, niin hirmuisen hyviä, ettet sinä osaa sitä kuvitellakaan.  Yöllä sitten narskuttelet niitä.

Veikko Huovinen: Hamsterit (WSOY, 1953) s.184

Veikko Huovisen vuonna 1957 julkaisema (pienois)romaani Hamsterit on jälleen ajankohtainen teos. Syitä tähän on ainakin kolme. Ensinnäkin elokuvateattereissa on pyörinyt vuoden alusta asti joensuulaisen Markku Pölösen ohjaama elokuva Hamsterit, jonka pääosassa nähdään Peter Franzen. Lisäksi Venäjän aikaan saama Ukrainan kriisi on tuonut uudenlaista epävarmuutta globaaliin talouteen ja korostanut varautumisen merkitystä. Eipä myöskään koronakriisistä ole vielä vierähtänyt niin paljoa aikaa, etteikö sitä muistaisi, kuinka silloin hamstrattiin mm. säilykkeitä ja vessapaperirullia.

Juoni lyhyesti:

Huovisen romaanin tapahtumat alkavat kuvauksella Hamsteri-nimisestä haaveilijasta, joka on asustellut jo toista vuotta maaseudulla punaisessa, seitsemän askelta pitkässä ja viisi askelta leveässä mökissä, ainoana kaverinaan lemmikkihiiren, Minnin, kanssa. 

Miehen tavallinen arkirauha hiukan järkkyy, kun viereiseen huvilaan muuttaa viisihenkinen perhe kaupungista. Ensiksi Hamsteri tapaa perheen pihalla leikkivät lapset, joiden kautta hän tutustuu lasten vanhempiin, Rurikiin ja Tessuun. 

Nopeasti käy ilmi, että Rurikin aika maalla käy pitkäksi. Hän masentuu huvilalla, kun ei ole mitään tähdellistä tekemistä. Tähän Hamsteri keksii oivallisen ratkaisun: talvivarautumisen. Se on jo aloitettava hyvissä ajoin loppukesästä, sillä "muuten tuhoutuu". 

Rurik innostuu Hamsterin ideoista.

Mieleeni juolahtaa, että Hamsteri soluttautuu perheen taloon kuin Rasputin aikoinaan Talvipalatsiin. Hän antaa vinkkejä, konsultoi siis, mitä kaikkea tarvitaan, jotta ankarasta talvesta selviytyy hengissä. Listaan kuuluu muun muassa 120 kiloa sokeria, 3 palvattua lammasta, hilloja ja paloviinaa. Maksua Hamsteri ei tästä työstä ota - mitä nyt lounastaa perheen pöydässä ja maistelee hilloja ja lopussä myös hiukan viinaksia. 

Hamsterit on sitä humaania, lämmintä Huovista. Se kuuluu ehdottomasti samaan kategoriaan kuin Koirankynnen leikkaaja tai Siintävät vuoret (joista olen tänne jo aikaisemmin kirjoittanut). Pääpaino siinä on ihmselon pienten mutta välttämättömien asioiden asioiden ihmettelyssä ja niistä merkityksen löytämisessä. "Pientä ja kaunista elämää", sitä on Hamsterit-romaani pullollaan. Ehkäpä joku voi saada kirjasta myös apuoppaan varautumiseen pahimman varalle. 

Paikoin tosin minusta tuntuu, että Huovisen luontokuvaukset menevät hiukan yliyrittämisen puolelle tässä romaanissa. Sen sijaan hahmojen välinen värikäs dialogi kantaa teosta viihdyttävästi eteenpäin. Paikoin se on oikeaa nauruhermoja pistelevää, räiskyvää ilotulista. 

Kirjan loppu on vahva, vaikka avoimeksi jää, kuinka perheelle lopulta käy. Pölösen elokuva antaa tähän hiukan enemmän vastauksia. Muutenkin elokuvassa on käytetty melko paljon taiteellisia vapauksia, vaikka pääpiirteiltään se on melko uskollinen Huovisen romaanille.  

Muutama sananen vielä hamstereista. Wikipedian mukaan itse hamsteri-eläinlaji "tulee Saksan sanasta hamstern, joka tarkoittaa rohmuamista. Suomen kieleen hyvinkin ajankohtainen "hamstraus" tulee ruotsin kielen sanasta hamstra. Kirjastot.fi:n "Kysy kirjastonhoitajalta" tiesi kertoa, että ruotsin ja saksan hamster-sana puolestaan pohjautuu muinaiskirkkoslaavin sanaan chomestoru.

Okei, se siitä.

Ei hassumpi kirja. Suosittelen lukemaan.

Veikko Huovinen: Lampaansyöjät – ”suomalainen reippailutarina”

 

Klassinen veijaritarina

Hips, sattuipa Kampin aseman kirjanvaihtopisteellä vastaan Veikko Huovisen romaani Lampaansyöjät (1970). Paluumatka sujuikin sitten mukavasti Sepen ja Valtterin toilailuille ja suunpieksennälle hohotellessa. Myönnän kyllä, että paikoin miesten jutut myös vaivaannuttivat naurun sijaan. Toisaalta uskon, että Huovinen on nimenomaan halunnut osoittaa alatyylisillä dialogeilla sen, millaisia velikultia suomalaiset ”koirasihmiset” ovat kun pääsevät reissun päälle vetämään viinaa ja nautiskelemaan elämästä arkiympäristön ulkopuolella. Jokainen joka on ollut miesporukan mukana reippailemassa tietänee, mitä tarkoitan. 

"Operaatio lampaansyöjät alkaa maanantaina. Hio puukko ja valkosipulinkynnet teräväksi. Liitto Kalajoen matkailumajalla sunnuntai-illalla."

Niin: kirje on lähtölaukauksena tässäkin Huovisen tarinassa, aivan kuin myös Koirankynnenleikkaajassa ja Havukka-ahon ajattelijassa. Eletään elokuuta. Syksyn merkit näkyvät jo. Tästä Sepe päättelee, että nyt on paras hetki ottaa pieni breikki arjen velvollisuuksista, lakata juoksemasta oravanpyörässä ja lähteäpä salametsästämään lampaita hyvän kaverin, Valtterin kanssa.

Oletan, että suurelle osalle suomalaisista Sepen ja Valtterin tarina on jossakin määrin tuttu. Joko on katsottu Seppo Huunosen ohjaama elokuva, luettu kirja tai sitten nähty teatterissa näytelmä. Lampaansyöjät on läheistä sukua Arto Paasilinnan veijaritarinoille. Paljon löytyy yhtymäkohtia vaikkapa legendaariseen Jäniksen vuosi -romaaniin, jossa toimittaja Vatanen jättää ahdistavan kaupunkielämän ja suuntaa jäniksen kanssa maakuntamatkoille. Molemmista teoksista on tullut klassikoita ja niitä luetaan yhä peruskouluissa ja lukioissa.

Kun kirja julkaistiin vuonna 1970, kirjoitti Pekka Tarkka Helsingin Sanomiin, että kyseessä on yksi Huovisen hauskimmista teoksista, mutta silti teoksen peruselämys on epätoivo. Huovinen itse kuulemma vastusti tällaisia tulkintoja romaanista. Hänen mukaansa kyseessä "on kahden hyväntuulisen miehen aurinkoinen reippailukertomus". Tämä käy ilmi Panu Rajalan kirjasta Hirmuinen humoristi (2012). Kallistun itse Tarkan tulkinnan puolelle. Itse näen romaanissa paljon salaivaa hedonistiseksi muuttunutta ja alati muuttuvaa ihmiselämää kohtaan. Onko sitten kirjailijan edellä siteerattu lausunta Huovisen harjoittamaa lukijakunnan tietoista hämäämistä?

Paljon mahdollista...

Itse pidän eniten Huovisen vakavimmista teoksista, eikä tämä kirja lukeudu omiin suosikkeihini. Olen koettanut lukea Huoviselta myös niin kutsuttuja "lyhyitä erikoisia", mutta usein ne ovat jääneet kesken. Joko vika on kirjoittajan taidoissa tai sitten vain ajan hammas on syönyt parhaimman terän pois. Epäilen enemmän jälkimmäistä.

Mitään suurta ja maata mullistavaa romaanissa ei tapahdu. Ainoastaan lahdataan pari lammasta (yksi jää vahingossa auton alle), kokataan, juodaan viinaa, kalastetaan ja keskustellaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Välillä jutut ovat hyvinkin lennokkaita. Esimerkiksi keskustelu säätykierrosta yhteiskunnassa on erittäin hauska ja mielenkiintoinen. Läsnä on myös tälläkin hetkellä valitettavan ajankohtainen suurvaltapolitiikka. Jo Havukka-ahon ajattelijasta tutut teemat siis jatkuvat tässäkin mielessä.

Lopussa lukuisien kommelluksien jälkeen ympyrä sulkeutuu kauniisti: reissu tuli tehtyä, viinat juotua ja lampaat käristettyä. Nyt on hyvä hetki palata omaan arkeen. Lukija voi tyytyväisenä päästää irti kirjasta ja uskoa, että Sepen ja Valtterin elämä jatkui onnellisena heidän elämänsä loppuun saakka.

                                                                             ***

Tekijä:             Huovinen, Veikko ; Polameri, Seppo

Ulkoasu:         198 s. : kuv

Julkaisija:     Suuri suomalainen kirjakerho 1971.

Mistä:            kirjanvaihtopisteeltä

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja

Taimi! Tämä on se Mertsi, josta jouluna puhuin. Anna sille leipää ja keittoa ja yösija. Se on koirankynnen leikkaaja, ja saa leikata Saken kannukset. Terveisin vaan.

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja ; Siintävät vuoret. Suuri suomalainen kirjakerho 1981, 221 s.

Kuin sattumalta tartuin eilen illalla tähän kirjahyllyssä pölyttyneeseen romaaniin. Se oli hyvä valinta. En malttanut lopettaa lukemista, vaan luin kirjan loppuun yhdessä vuorokaudessa. Kaiken kukkuraksi katsoin Markku Pölösen ohjaaman elokuvan vuodelta 2004. Molempia voi kehua, mutta pakko myöntää, että Pölösen elokuva on koskettavampi kuin kirja.

Koirankynnen leikkaaja alkaa pohjois-karjalalaisen kansakoulun pihalta. Pakkanen paukkuu, talvi on ankarimmillaan. Tarinan päähenkilö Mertsi Vepsäläinen on lähetetty kunnan sosiaaliviranomaisten toimesta Ville Kuosmasen apulaiseksi. Yhdessä he remppaavat vanhaa kyläkoulua.

Mertsi Vepsäläinen on nuorehko sotainvalidi, Kuosmanen yli viisikymppinen viinaan menevä kirvesmies, jonka kotipaikka sijaitsee Kaihlanniemessä, Kainuussa. He tulevat mukavasti juttuun keskenään, sillä Mertsi on hyvä kuuntelemaan ja Kuosmanen innokas puhumaan.  

Jatkosodan alussa Mertsin päähän osunut luoti on aiheuttanut sen, ettei hän käy aivan ”täysillä kierroksilla". Hän ei aina muista, kuka on ja mistä on tullut. Sen Mertsi tietää, että hän on yksin maailmassa, täysin toisten armoilla. Hänen vanhempansa ovat kuolleet ja molemmat veljet kaatuneet sodassa. Mertsin kohdalla kuitenkin iloinen mieli korvaa puuttuvan älyn. Se riittää. Lähes kaikki ihmiset pitävät hänestä - puutteista ja vioista huolimatta. Vaikea kieltämättä lukijankaan on olla rakastumatta Mertsiin. 

Lattian tiivistämisen lomassa Kuosmanen ryhtyy kertoilemaan tarinaa koirastaan, Sakesta. Sakke on narttukoira. Oikein hyvä koira se on – ja vieläpä kaunis, kuvituksesta päätellen suomenpystykorva. Kuosmanen mainitsee ohimennen, että Sakella on vain yksi paha vika: kannukset. Kannuskynnet täytyy muistaa leikata säännöllisin väliajoin, ettei se pääse satuttamaan itseään metsästyshommissa. Pienessä maistissa Kuosmanen kirjoittaa Mertsille lupalapun (ylhäällä otsikon alla), jossa hän myöntää tälle oikeuden leikata Saken kannuskynnet.

Miehet painuvat pehkuihin, mutta Mertsi ei tahdo saada unta. Hänen ajatuksissaan pyörivät vain Sakke ja sen leikkaamattomat kannuskynnet. Mertsin on pakko lähteä leikkaamaan ne. Tästä, kuten jo romaanin nimestä voi päätellä, muodostuu koko romaanin johtomotiivi. 

Matkalla Mertsi tapaa Eetvi Mannisen. Mannisesta tulee seuraava mies, joka katsoo Mertisin perään. Hän välittää Mertsisttä "kaveria ei jätetä" -hengessä. Yhdessä he matkaavat savotoille tienaamaan elantoaan. 

Eetvi Manninen on metsätyömiesten joukossa poikkeus. Hän on kunnollinen perheenisä, joka ei juo eikä harrasta uhkapelaamista. Hän ei myöskään hyväksy savottamiesten seksististä jutunheittoa. Varsinaista pahista tuvassa ei ole, paitsi nyt epämukava-Leinonen, joka koettaa kiusata Mertsiä siinä kuitenkaan onnistumatta.

Vuonna 1980 julkaistu teos kuvaa melkeinpä romanttisesti sotien jälkeistä Suomea. Pulaa on kaikesta, mutta ei ystävällisyydestä. Nykyäänhän tilanne on aika lailla päinvastoin....

Huovinen kuvaa lämpimästi ja sympaattisesti tukkimetsissä savotoivia miehiä. Huoviselle tyypillinen ilkeähkö satiirinen piikittely loistaa poissaolollaan. Hän tarkkailee pula-ajan ihmisten toimia kaikki tietävän kertojan viisaudella tähän tyyliin: "Ihmisiä liikutti paljolti puute ja pula. Tuo emäntä joka oli vetänyt nahkakenkiensä päälle sukat, valmisteli mielessään puhetta kansanhuollon johtajalle. Jostain ihmeestä on löydettävä pojille kengät tai edes pienikin pala pohjanahkaa. Miten isompi poika muka tekisi motteja ja pienempi kulkisi koulussa, kun ei ole edes jalkineita. Ja lamppuöljyä on ehdottomasti saatava. Ja jos ei sitä niin ainakin karbidia. Kuka sitä enää pärettä polttamaan 40-luvulla, häh!"

Tai näin: "Mutta ehkäpä tulevaisuus on parempi, kuin kaikin voimin isketään. Jos ei meille, niin muille. Hyötyjille, kahmijoille? Vaiko lapsille, koko työkansalle?"
     "Kainuulainen, rannaton sydänmaa eli savotan piirissä. Puut, männyt, kuuset, oudosta oikusta kohti taivasta tavoitelleet viisitoistametriset, kaksikymmenmetriset, kaksikymmentäviisimetriset puuvartiset kasvit, kaatua rojahtelivat amputaation uhreina, ja ahneet ihmiset kävivät runkojen kimppuun. Teeriparvet nevojen laiteilla kuikuilivat oudoksuen. Metso kallisteli päätään ja pakkasen valo kiilui sen metallinvihreässä rinnassa."

Vepsäläinen ei pihahdakaan savottajätkille mitään Sakesta ja kannuskynsistä, mutta matkaa suorittamaan tehtävänsä loppuun. Vaikka romaani loppuukin surullisesti, uskon itse, että Mertsi kuntouduttaan eli hyvän ja onnellisen loppuelämän. Toivon, että hän on löytänyt oman "sakkensa".

P.S. Unohtui mainita, että kuvassa näkyvän painoksen kuvitus ansaitsee erityismaininnan. Hitsi, miten hienosti kuvitettu. Kiitokset Seppo Polamerelle.