Veikko Huovinen: Hamsterit

Talvivarautumisen opaskirja

- Katsopas,Minni-hiiri!  Nyt laitan sinulle uuden kätkön. Pane merkille, kiilusilmä, pane visusti merkille nämä maapähkinät! Ne sitten vasta ovatkin hyviä, niin hirmuisen hyviä, ettet sinä osaa sitä kuvitellakaan.  Yöllä sitten narskuttelet niitä.

Veikko Huovinen: Hamsterit (WSOY, 1953) s.184

Veikko Huovisen vuonna 1957 julkaisema (pienois)romaani Hamsterit on jälleen ajankohtainen teos. Syitä tähän on ainakin kolme. Ensinnäkin elokuvateattereissa on pyörinyt vuoden alusta asti joensuulaisen Markku Pölösen ohjaama elokuva Hamsterit, jonka pääosassa nähdään Peter Franzen. Lisäksi Venäjän aikaan saama Ukrainan kriisi on tuonut uudenlaista epävarmuutta globaaliin talouteen ja korostanut varautumisen merkitystä. Eipä myöskään koronakriisistä ole vielä vierähtänyt niin paljoa aikaa, etteikö sitä muistaisi, kuinka silloin hamstrattiin mm. säilykkeitä ja vessapaperirullia.

Juoni lyhyesti:

Huovisen romaanin tapahtumat alkavat kuvauksella Hamsteri-nimisestä haaveilijasta, joka on asustellut jo toista vuotta maaseudulla punaisessa, seitsemän askelta pitkässä ja viisi askelta leveässä mökissä, ainoana kaverinaan lemmikkihiiren, Minnin, kanssa. 

Miehen tavallinen arkirauha hiukan järkkyy, kun viereiseen huvilaan muuttaa viisihenkinen perhe kaupungista. Ensiksi Hamsteri tapaa perheen pihalla leikkivät lapset, joiden kautta hän tutustuu lasten vanhempiin, Rurikiin ja Tessuun. 

Nopeasti käy ilmi, että Rurikin aika maalla käy pitkäksi. Hän masentuu huvilalla, kun ei ole mitään tähdellistä tekemistä. Tähän Hamsteri keksii oivallisen ratkaisun: talvivarautumisen. Se on jo aloitettava hyvissä ajoin loppukesästä, sillä "muuten tuhoutuu". 

Rurik innostuu Hamsterin ideoista.

Mieleeni juolahtaa, että Hamsteri soluttautuu perheen taloon kuin Rasputin aikoinaan Talvipalatsiin. Hän antaa vinkkejä, konsultoi siis, mitä kaikkea tarvitaan, jotta ankarasta talvesta selviytyy hengissä. Listaan kuuluu muun muassa 120 kiloa sokeria, 3 palvattua lammasta, hilloja ja paloviinaa. Maksua Hamsteri ei tästä työstä ota - mitä nyt lounastaa perheen pöydässä ja maistelee hilloja ja lopussä myös hiukan viinaksia. 

Hamsterit on sitä humaania, lämmintä Huovista. Se kuuluu ehdottomasti samaan kategoriaan kuin Koirankynnen leikkaaja tai Siintävät vuoret (joista olen tänne jo aikaisemmin kirjoittanut). Pääpaino siinä on ihmselon pienten mutta välttämättömien asioiden asioiden ihmettelyssä ja niistä merkityksen löytämisessä. "Pientä ja kaunista elämää", sitä on Hamsterit-romaani pullollaan. Ehkäpä joku voi saada kirjasta myös apuoppaan varautumiseen pahimman varalle. 

Paikoin tosin minusta tuntuu, että Huovisen luontokuvaukset menevät hiukan yliyrittämisen puolelle tässä romaanissa. Sen sijaan hahmojen välinen värikäs dialogi kantaa teosta viihdyttävästi eteenpäin. Paikoin se on oikeaa nauruhermoja pistelevää, räiskyvää ilotulista. 

Kirjan loppu on vahva, vaikka avoimeksi jää, kuinka perheelle lopulta käy. Pölösen elokuva antaa tähän hiukan enemmän vastauksia. Muutenkin elokuvassa on käytetty melko paljon taiteellisia vapauksia, vaikka pääpiirteiltään se on melko uskollinen Huovisen romaanille.  

Muutama sananen vielä hamstereista. Wikipedian mukaan itse hamsteri-eläinlaji "tulee Saksan sanasta hamstern, joka tarkoittaa rohmuamista. Suomen kieleen hyvinkin ajankohtainen "hamstraus" tulee ruotsin kielen sanasta hamstra. Kirjastot.fi:n "Kysy kirjastonhoitajalta" tiesi kertoa, että ruotsin ja saksan hamster-sana puolestaan pohjautuu muinaiskirkkoslaavin sanaan chomestoru.

Okei, se siitä.

Ei hassumpi kirja. Suosittelen lukemaan.

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Lauta Gustafsson: Korpisoturi. Into 2016, 257 s. 

 

Laura Gustafsson (s.1983) on mielenkiintoinen kirjailija. Jokaisessa teoksessaan hän on käsittelyt raskaita aiheita. Esikoisteoksessa Huorasatu (2010) teemana oli naisiin kohdistuva väkivalta ja vuonna 2012 julkaistussa romaanissa Anomalia ihmisen pahuus, julmuus ja raadollisuus, lapsiin kohdistunut väkivalta... 

Kutakuinkin samoilla linjoilla jatkaa myös Korpisoturi. Sen teemoihin kuuluvat survivalismi ja yksin elämisen mahdollisuus ja mahdottomuus. 

Korpisoturin päähenkikö, Ahma-niminen mies, päättää jättää kaupungin ja muuttaa pysyvästi Itä-Suomen korpirajoille elämään omavaraisesti. Hänen esikuvinaan toimivat Pentti Linkola ja muut "kulttuuripessimistit", jotka eivät usko ihmiskunnan selviävän tällaisella nykyelämäntyylillä. Vertaistukea projektiinsa Ahma saa, mistäpä muusta kuin verkon keskustelupalstoilta. Tuolla hän tutustuu muun muassa Lynx-nimiseen naiseen, joka tulee aivan romaanin loppupuolella mukaan reaalimaailman kuvioihin.

Ahma ei varaudu turhaan, sillä kirjan puolivälissä Suomi joutuu poikkeustilaan: sähköverkko romahtaa, pakolaisia tulvii maahaan ja näyttää siltä, ettei paluutta enää ole entiseen maailmanaikaan. Alkaa eloonjäämiskamppailu, jossa vahvimmat jyrää alleen heikoimmat. Kamppailua käydään erityisesti ruoasta, jota ei riitä jokaiselle. Ahman hankkimat ruokavarastot oli mitoitettu yhdelle hengelle, ei neljälle tai viidelle. 

Yksi suosikkikirjoistani on Don DeLillon Omgepiste (Point Omega, 2010 suom. 2011). Siinä Richard Elster -niminen puolustusministeriön hallituksen entinen neuvonantaja asuu hökkelissä keskellä paahtavan kuumaa autiomaata, keskittyen päivästä toiseen ajattelemiseen. Myös Korpisoturissa  sivuilla 169-170 on kappale nimeltään ”Saarna ajasta”: ”Ihminen keksi ajan, ja aika teki hänestä orjan. Hän jäi ajan kiirastuleen, ainaisesti pyrkimään eteen- tai taaksepäin. Odottamaan tilaisuutta hetken levähdykseen, mutta tilaisuus ei koskaan koita. Minulla on nöyrä ehdotus ihmiselle. Jätä aika. Ota tilalle vuodenkierto, päivänkierto, kuunkierto. Jätä numerot, ehkä voit jopa unohtaa sanat, jotka viittaavat menneeseen ja tulevaan.” Hyvin samanlaisia keloja on myös Omegapisteen Richrad Elsterillä.

Gustafssonin proosa ei ole mitään ruonnollista kikkailua. Tapahtumia ja miljöötä kuvaillaan hyvin niukkasanaisesti. Paikoin tuntuu siltä kuin lukisi näytelmä/elokuvakäsikirjoitusta. Tyyli toimii tällaisessa lakonisessa romaanissa. Tosin täytyy myöntää, että dialogit karikatyyrimäisten hahmojen välillä ovat paikoin todella kankeita, mikä haittaa lukemista. 

Romaanissa kysytään, voiko ihminen selvitä ilman yhteiskuntaa. Voimmeko palata sellaiseen yksinkertaisuuteen, jolloin ihmisellä ei ollut tuskanaan kello ja monimutkainen teknologia? Huonolta se ainakin tämän romaanin perusteella vaikuttaa, sillä meininki muuttuu loppupuolella hyvin brutaaliksi. Korpisoturi on hyvä tutkielma erakoitumisen vaikeudesta keskinäisriippuvaisessa maailmassa. Suosittelen tutustumaan