Ossi Nyman: Häpeärauha

Poukkoilevaa autofiktiota arkisista asioista

 

Ossi Nyman: Häpeärauha (Teos, 2022. 351 s.)

 

Ossi Nyman on näköjään palannut autofiktion pariin. Uusin romaani Häpeärauha (Teos, 2022) jatkaa esikoisromaanin Röyhkeys (2017) linjalla. Nyt kuitenkin päähenkilön elämäntilanne on täysin toisenlainen, sillä tämä on nyt kaksi romaania julkaissut ihka oikea kirjailija, joka koettaa totutella tavalliseen perhearkielämään. Työhaluttoman työttömän päivät ovat taakse jäänyttä aikaa.

Viiteen osaan jaettu Häpeärauha alkaa kuvauksella, jossa kertoja on eroamassa nykyisestä vaimostaan Riikasta, muuttamassa kimppakämppään ja virittelemässä uutta suhdetta Hanna-nimiseen naiseen. Hannalla on omakotitalo ja tytär, Valma. Kertoja haluaa todistaa Hannalle kykenevänsä elämään niin kuin tavallinen keskiluokkainen mies. Hän jopa pyrkii siivoojaksi L&T:lle. Tästä muodostuukin romaanin johtomotiivi, jossa entinen kapinoitsija, ideologisesti työtön, pyrkii ahtautumaan perheenisän perinteiseen roolimalliin. 

Kauaa miehen ei tarvitse asua kimppakämpässä, sillä asiat etenevät nopeasti. Pian perheeseen tulla tupsahtaa vauva. Se todellakin tupsahtaa, sillä odotusaikaa ja synnytystä ei romaanissa kuvata sanallakaan. Sivulla 84 kertoja näkee vauvan ryömivän keittiön lattialla, kun vasta pari sivua sitten oli ilmoitettu isäoletetun äidille, että "meille tulee vauva."

Muistan lukeneeni Röyhkeyden syksyllä 2018 bussimatkalla Helsingistä Tampereelle. Romaani itsessään ei tehnyt minuun suurta vaikutusta, mutta sen virittämää yhteiskunnallista keskustelua oli kiinnostava seurata. Ihmettelin Nymanin ulostulon aiheuttamaa moraalipaniikkia, sitä ylenkatseen läpäisemään kohtelua, johon hän julkisuudessa joutui. En henkilökohtaisesti näe suurena yhteiskunnallisena ongelmana sitä, että joku kieltäytyy työnteosta ja nostaa sosiaalietuuksia kattaakseen elämän peruskulut. "Rangaistus" tuonkaltaisesta elämäntyylistä on usein yhteiskunnallinen sivullisuus ja ulkopuolisuus, joka pitkään jatkuessaan helposti sairastuttaa. Täysin sivullisena ja ulkopuolisena on vaikea pysyä terveenä, hyvinvoivana ja onnellisena. Juuri työttömän ulkopuolisuuden kokemuksia Röyhkeydessä kuvattiin. Häpeärauhassa sivut täyttää sen sijaan arkisten asioiden ja toiminnan kuvailu. Mistään perinteisintä "avautumisautofiktiota" ei tosiaan ole kysymys, sillä päähenkilö ei reflektoi jokaista mielenliikahdustaan. Valikoituja avautumisia sentään kuulemme:

"Yritin kertoa, että olin ammentanut voimaa inhostani omaa tavallisuuttani ja keskinkertaisuuttani kohtaan ja että minun oli kerta kaikkiaan pakko tulla erityiseksi keinolla millä hyvänsä. Haastattelija tuntui silloin kiusaantuvan minun vastauksestani ja keskeytti minut siirtymällä seuraavaan kysymykseen. Minä olisin halunnut kertoa olleeni ennen julkisuuteen pääsyäni niin turhautunut ja vihainen, että olisin tilaisuuden tulle osallistunut vaikka Big Brotheriin tai tehnyt poliittisen murhan tullakseni nähdyksi."

Nykyisestä, melko seesteisen keskiluokkaisista puitteista huolimatta miehen elämän perusasenteessa ja tavassa katsoa maailmaa painaa tietty ulkopuolisuus. Paikoin tämä  purkautuu vihana myös muihin ihmisiin: "Vitun idiootit", tiuskii mies useammalla sivulla. Lipsahtaa huulilta se n-sanakin, kun moottoritiellä tällä menee hermo erääseen kaahailijaan. 

Romaanin puolivälin jälkeen päähenkilö saa Kulttuurisäätiöltä 26 000 euron apurahan uuden romaanin kirjoittamista varten. Vihdoin mies pääsee osallistumaan kunnolla kuluttamisen aktiin. Hän ostaa mm. uuden puvun, IPodin, laadukkaat kuulokkeet ja Bruce Bringsteenin litografikuvan, jonka kehystyksestä pulittaa reilun satasen. Kyllä nyt kelpaa!

Yhteiskunnallinen aktivisti

"Häpeärauha" (saks. Schandfrieden), romaanin nimi, viittaa ensimmäisen maailmansodan Versailles’n rauhansopimukseen, jossa Saksaa nöyryytettiin sodan aloittamisesta oikein kunnolla. Myöhemmin eräs herra Adolf Hitler käytti tuota nöyryytystä valtaannousun polttoaineena. Ihmettelen, miksi siitä on tullut autofiktiivisen romaanin nimi. Ehkä se tarkoittaa myös häpeästä vapaata elämää eli häpeärauhaa?

Kapitalistisessa yhteiskunnassa vallitsee kauttaaltaan kasva tai tyydy -mentaliteetti. Mitään ei saa ilmaiseksi, vaan jokaisen täytyy tehdä työtä saadakseen enemmän. Se, mitä tuo enemmän on, määritelköön jokainen omien prioriteettien mukaan. 

Markkinatalous itsessään perustuu kasvuun, ei tyytymiseen. Nyman on niin julkisissa ulostuloissaan kuin myös romaanien minäkertojan kautta pyrkinyt tekemään kunnianhimottomuudesta ja tyytymisestä ihanteen. Myös hänen proosatyylissään korostuu tietty minimalismi, tyytyminen vähään. Uskon kyllä, että työmäärän suhteen hän sentään on hyvin kunnianhimoinen ja kurinalainen kirjoittaja.

Ennen kirjaan tarttumista en tiennyt, että Ossi Nyman oli feministisen puolueen (FP) kunnallisvaaliehdokkaan. Nytpä tiedän tämänkin. Kesän 2021 kunnallisvaaleissa Nyman sai 53 ääntä. Mediahuomion perusteella olisi voinut odottaa parempaakin vaalimenestystä.   

Lopuksi

Nyman on luonut oman, tunnistettavan kirjoitustyylin, jota on miellyttävä lukea. Moni kriitikko ja bloggari on maininnut Nymanin tyylissä yhteyksiä Antti Hyryn proosaan. Myös Häpeärauhassa Hanna lukee Hyryn Aittaa päähenkilön suosituksesta. 

Röyhkeys, Patriarkaatti ja Häpeärauha ovat jokainen omalla tavallaan poliittisia romaaneja. Käsittääkseni Antti Hyry oli tässä mielessä täysin päinvastainen kirjailija. On kiinnostavaa nähdä, jatkuuko kantaaottavien romaanien rustaaminen myös tulevaisuudessa vai kariseeko suorien mielipiteiden sanomisen tarve iän myötä. Onkohan Ossi asettumassa tulevana keväänä eduskuntavaaliehdokkaaksi? 

Jään odottamaan... Kuulemiin.

Kalle Päätalo: Huonemiehen poika

 

Kalle Päätalo: Huonemiehen poika, Gummerus (1971) 544 s.

Kallen matka alkaa

Kaarlo Alvar Päätalo (11.11.1919 – 20.11.2000) eli Kalle Päätalo on kirjailija, joka ei paljon esittelyjä kaipaa. Tämä ”selkosten Proust” ehti kirjoittamaan elämänsä aikana 39 romaania, kolme näytelmää ja kolme kertomuskokoelmaa. Huonemiehen poika on Päätalon omaelämäkerrallisen ja myös tunnetuimman Iijoki-sarjan avaus.

Päätalo on ollut minulle aina haastava pala purtavaksi. Useampana vuotena olen yrittänyt lukea Päätalon kirjoja alusta loppuun, mutta aina homma on syystä tai toisesta jäänyt kesken. Kuitenkin syyslomaviikolla tartuin jälleen uudelleen Huonemiehen poikaan. Aloitin sen kohdasta, johon muistelin puolisen vuotta sitten jääneeni. ´Römppäaikana`, se oli kappale, josta jatkoin lukemista. Mieleeni jäi hyvin tuo hauska käsite römppäaika. Sillä tarkoitettiin renkien ja piikojen vapaa viikkoa, jota tavattiin viettää palveluspaikan eli talon vaihdon yhteydessä. Kohtauksessa Kalle jää ikävöimään täti-Reetaa, joka lähtee Veetin mukana ”Jumalan selän taakse”, Kylmälään emännäksi, niin kuin Kallen Riitu-äiti asian ilmaisee. 

Millainen lukukokemus Huonemiehen poika oli? Voin sanoa, että rikas ja monipuolinen; paikoin taas todella pitkäveteinen, puuduttava ja jopa ärsyttävä. Mielestäni Päätalon lukeminen vaatii omanlaisensa mielentilan. Toisaalta näin voi sanoa melkeinpä kenestä tahansa kirjailijasta. 

Siitä on jo reilut kymmenen vuotta, kun norjalainen kirjailija Karl Ove Knausgård herätti suurta huomiota julkaisemalla omaelämäkerrallisen Taisteluni-romaanisarjan ensimmäiset osat. Taisteluni-romaanit saivat paljon mediahuomiota, lukijoita, kehuja ja ylistystä, mutta myös kritiikkiä ja oikeustaisteluja. Puhuttiin Knausgård-ilmiöstä ja sen kirvoittamasta autofiktiobuumista. Autofiktion perusidea on siinä, että kirjailija kirjoittaa omista kipukohdistaan avoimesti ja rehellisesti, usein säätelemättä itseään tai läheisiään. Tällainen kirjailija oli Kalle Päätalo. 

Huonemiehen pojassa Päätalon pesueen elämä on niukkuudesta ja kovuudesta huolimatta nousujohteista. Voisi jopa sanoa, että perhe elää nousukautta 1920-luvun alussa. Vaikkakin Kalle syntyy huonemiehen pojaksi vuoden 1919 loppupuolella, ei hänen silti tarvitse moista titteliä kauaa kantaa, sillä rakenteilla on oma ”savunpitopaikka” Jokijärven Kallioniemeen. Tällaiseen investointiin perheellä on varaa, koska Kallen isä Hermanni Päätalo tienaa mukavasti savotoilla. Tarinan edetessä "Hemppa" etenee oikein hartsuherraksi ja työnjohtajaksi asti. 

Pirtin rakentaminen ei kuitenkaan suju aivan vaivattomasti, sillä ongelmia aiheuttaa muurarimestari Satusetä, oikealta nimeltään Antti Lohela, Korpi-Antiksikin kutsuttu setä. Lopulta uuni valmistuu - runsaan tarinoinnin säestyksellä, mutta hirsiarinan päälle rakennettu uuni ei ole lainkaan hyvä ratkaisu. Muutaman vuoden päästä selkosilla syntyy oma meemi ”paikkaansa hakevasta uunista”, johon kirjassa palataan useampaan kertaan. Tämä ”paikkaansa hakeva uuni” on perheen yhteinen häpeän, mutta myös mustan huumorin aihe, samoin kuin Satusedän muut jutut ja tarinat.  

Muutama havainto Kalle Päätalon tyylistä: Kalle Päätalo rakastaa maalaistyylisiä ilmauksia, joissa verbin perään lisätään jokin tekemistä täsmentävä, omintakeinen murresana. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat ilmaukset:  ”seisoa jarotti, seisoa nallotin ja juosta rassuttelin, juosta rötkistää.” Myös vastaavanlaisia kotikutoisia sanoja Päätalo käyttää usein ilman mitään tuttua verbiä. Tällöin jää paljolti lukijan arvailun varaan, mitähän kirjailija mahtaa sanalla tarkoittaa. Ehkäpä jatkan tutkimusmatkaa Päätalon parissa ja luen seuraavaksi Tammetun virran.

Liitän tähän loppuun tekemäni luettelon kirjan luvuista ja väliotsikoista:

• ENSIMMÄINEN LUKU: Iijoki (s. 5)

• Huonemiehen pojaksi (s. 10)

• Vanhimmat muistikuvani (s. 18)

• Jokijärvi (s. 23)

• Meijerikamari (s. 26)

• Uudet savunpitäjät Kallioniemeen (s. 30)

• Hintoihinsa tullut uuni (s. 47)

• TOINEN LUKU: Villitalvi ja Varsovan rautahevonen (s. 81)

• Ensimmäinen syystalvi Kallioniemessä (s. 85)

• Ensimmäiset pulmuset (s. 91)

• Kivis-Kassu, ukkoherra (s. 120)

• KOLMAS LUKU: Jaamantie (s. 138)

• Lahti-Vappu, Ruijan kalastaja (s. 145)

• Syyhy ja syyhyn voiteet (s. 156)

• Keväisillä soilla (s. 168)

• NELJÄS LUKU: Susikoron vuodet (s. 193)

• Römppäaikana (s. 206)

• Puukko-Lassin natsuunaa (s. 214)

• Kaupankäyntiä (s. 231)

• Riutuva kattilakunta (s. 247)

• VIIDES LUKU: tukinlaskua Iijoella (s. 261)

• Uudet naapurit ja kivenkääntäminen (s. 280)

• Savupatsas lännellä (s. 287)

• Jokijärven veneet (s. 292)

• Tyräjoella (s. 295)

• Kyläreissulle Mannilaan (s. 314)

• Omituinen pöllintekijä (s. 319)

• KUUDES LUKU: Uusi aika työntyy Selkoseen (s. 326)

• Velhon ilta (s. 329)

• Sukupuoliasioita ja luulotauti (s. 337)

• Ruokaporukka kasvaa (s. 361)

• Kuppari-Riitu (s. 376)

• SEITSEMÄS LUKU: Kummat ei lopu kuulumasta (s. 388)

• Keisari atimoi (s. 403)

• Lakko (s. 418)

• Tukinlaskussa Kylmänluomanojalla (s. 427)

• Maailma rupeaa pöhöttymään (s.439)

• KAHDEKSAS LUKU: Omaan saunaan (s. 466)

• Kirkonsija muuttuu kansakouluksi (s. 474)

• Aave laskee Iijoen (s. 478)

• Tyrämäen Rysky (s. 483)

• Miehekkyyttä (s. 494)

• Ensimmäinen teereni (s. 505)

• Erotettu aviopari (s. 507)

• Itkevä koira (s. 511)

• Viimeisten ponttuitten kesänä (s. 517)

• Kansakoululaiseksi (s. 523)

• Ensimmäinen talvisavottareissuni (s. 533)

• Hyvien sopujen aamu (s. 538)

P.S: nämä siis ovat vanhan painoksen sivunumeroita, ei kuvassa näkyvän uuden.

Tuuve Aro: Kalasatama

 

Tuuve Aro: Kalasatama, WSOY, 2020. 295 sivua.

 

Tuuve Aron (s. 1973) uusin romaani Kalasatama  (WSOY, 2020) on vahvasti omakohtainen, autofiktioon kallellaan oleva romaani. Se alkaa sairaskuvauksella, jossa kirjailijan itsensä oloinen päähenkilö hortoilee hajonneena Kalasataman uudessa terveys- ja hyvinvointikeskuksessa. ”Tanssitauti oli oireista pahin”, aloittaa kertoja tarinansa. Epätoivo on käsin kosketeltavaa, sillä lääkkeiden sivuoireet ovat niin pahat, ja lääkäreille ei tunnu olevan aikaa muuhun kuin lääkereseptien kirjoittamiseen. ”Kyllä pilleri kaiken parantaa -tyyliin”, vakuuttelevat lääkärit ja hoitajat. Heidän on pakko, sillä resurssit ovat mitä ovat.

Viimein uudet lääkkeet apteekista saatuaan, päähenkilö ryhtyy käymään läpi omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä suhdetta vanhempiinsa. Hän kirjoittaa siitä, kuinka vanhemmat tapasivat toisensa, millainen hänen isänsä oli jne. Toisin sanoen hän pyrkii selvittämään ennen kaikkea itselleen, miksi on sellainen kuin on.

Koulukiusaamiskokemukset, oman seksuaalisen suuntautumisen ja -identiteetin vähättely, innostuminen taiteesta, kirjallisuudesta ja elokuvista – kaiken tämän Aro tuo esille hienosti. Erityisesti mieleen jäi kohtaus, jossa minä-kertoja havahtuu partion vaellusreissulla siihen, että on erilainen kuin nuo toiset. ”Ja siinä ikimetsän keskellä minuun laskeutui määrätön uupumus: kävelin tässä jonossa peruuttamattomasti erilaisena, katoavaisena ja yksin” (s.24).

Puolivälin paikkeilla kirjassa palataan yhä harvemmin nykyhetkeen. Aro keskittyykin ruotimaan provosoivasti nykykulttuuria, keskiluokkaisuutta, elokuvien heteronormatiivisuutta ja homokulttuurin muutosta. Nämä ovat ehdottomasti romaanin mehukkainta antia. Kalasatama onkin häpeilemättömän itsekeskeinen teos, jossa kirjailija roiskii vahvoja mielipiteitään ja väiteteitään suuntaan jos toiseen. Ei ole sikäli yllätys, että kirja on jakanut vahvasti mielipiteitä lukijoiden keskuudessa. 

Loistavia sitaatteja voisi poimia useita. Minua nauratti kohta, jossa Aro kirjoittaa: ”Lesboksi syntyminen on lahja. Siinä on kommervenkkinsa vain, jos lesboutta ei syystä tai toisesta saa vapaasti toteuttaa, toisin sanoen jos elinympäristö on Uganda, Pohjois-Karjala tai Whitney Houstonin perhe."

En itse kuuluu mihinkään Aron mollaamaan vähemmistö- tai enemmistöryhmään, joten en voinut "loukkaantua" muusta kuin tuon Pohjois-Karjalan ujuttamisesta samaan joukkoon. En usko, että nykyaikana Joensuussa homona, lesbona tai muun sukupuolisena eläminen on yhtään sen vaikeampaa kuin esim. Helsingissä. Luultavasti Aro on lukenut Saara Turusta, jonka teoksissa Pohjois-Karjala esitetään tunkkaisena ja ahdasmielisenä paikkana, oikeana yhteiskulttuurillisen perinteen tyyssijana.

Kuuntelin ja katsoin tätä kirjoitusta varten Aron haastattelun, jossa hän oli Seppo Puttosen (linkki) vieraana. Tuossa haastattelussa Aro puhui kirjailijoiden nykyisestä ”brändäyspakosta”, jonka ulkopuolella on lähes mahdotonta elää. Jos Kalasataman yhtenä tarkoituksena oli kohentaa kirjailijan omaa brändiä, niin siinä hän onnistui mielestäni erinomaisesti. Aion, mikäli aikaa vain on, lukea jossain vaiheessa Aron kirjoittamia novelleja sekä romaanin Karmiina (2004).