Rappiollista taiteilijaelämää

Kun mikään ei merkitse mitään

”Ensin oltiin viisaita. Hölmöjä meistä tuli vasta myöhemmin. Alussa halusin kuolla, tai en kai niin kuolla koska en kovin tarkkaan tajunnut, mitä se tarkoitti, mutta pois minä halusin. Pois. Sinne minä halusin. Katselin ympärilleni ja ajattelin, että tänne minä en kuulu, ei ole minun mestojani.”

Näillä sanoilla alkaa Hannu Ahon (1948-2012) toiseksi viimeiseksi jäänyt romaani Visto (1993). Se on inhorealistinen taitelijaromaani, joka kertoo samannimisestä taidemaalarista ja hänen ympärillään pörräävistä alkoholistiantisankareista. Kirjan teemoina on sivullisuus, taiteen ja elämän merkityksen etsinä, toisaalta myös päihdeongelmat, yleinen rauhattomuus, elämänhallintaongelmat ja rappio. Nämä teemat Aho maalaa esiin minämuodossa Visto-nimisen taiteilijan kehtyskaaren kautta.

”Toi on visto tyyppi”.

Kirjan alussa käydään läpi lyhyesti Viston lapsuus, kouluvuodet ja nuoruus. Kouluvuosilta on juontuu myös kertojan lempinimi Visto, jonka tämä saa eräältä pohjoisesta Tampereelle muuttaneelta Miralta, jonka mielestä kertoja on "visto tyyppi". Urbaanin sanakirjan mukaan visto tarkoittaa pohjoisen murteissa kutakuinkin samaa kuin inha, inhottava tai epämiellyttävä. Lieneekö nimi ollut enne, sillä kertojasta kasvaa kirjan edetessä aina vain vastenmielisempi tyyppi? Viston rinnastaminen Paavo Rintalan tunnettuun taiteilijaromaanin Jumala on kauneus (1959) on jo nimeä myöten vaikeaa, puhumattakaan siitä, kuinka erilaisia hahmoja Rintalan kuvaama kiihkeä Vilho Lampi ja Ahon luoma valju Visto ovat.  

Koulunkäynti ei Vistoa kiinnosta. Omien sanojensa mukaan hän lopetti kaiken ajattelemisen ja aloitti ajelehtimisen jo penskaiässä. 

Kuitenkin hän menee lukioon, ja ylioppilaaksi päästyään elää vetelehtivää elämää ystävänsä "Vallu" Wahlströmin luona. Tuona aikana hän tutustuu taiteilija Mäkiseen, jota hän kuvaa ensimmäiseksi ammattitaiteilijaksi, ”jonka ilmielävänä näin”. Alkuun Visto ryhtyy Mäkisen juoksu- ja oppipojaksi, mutta Mäkisen kuoltua tarttuu hän itsekin siveltimeen ja ryhtyy maalaamaan tauluja. Tätä voisi kutsua kohtallokkaaksi syntiinlankeumukseksi, tai sitten vahinko tapahtui jo paljon aikaisemmin. Esimerkiksi silloin, kun kertoja sairastui yksivuotiaana "ripuliin", joka oli viedä hengen. 

Lahjakas taiteilija tarvitsee tietenkin mesenaatin menestyäkseen. Tällainen löytyy manselaisesta kaljakuppilasta, ja eräänä aamuna Visto ja kumppanit sattuvat heräämään samasta kämpästä jostakin päin Teiskoa. Talon omistaja, Pellinen nimeltään, on häikäilemätön kyynikko, varakas ja viinaanmenevä, entinen erotettu tuomari. Hän näkee Viston teoksissa kaupallista potentiaalia, ja niinpä hän vuokraa taiteilijalle syrjäisen mökin Viljakkalasta. Juuri Viljakkalan erakkomökissä Visto onnistuu tekemään elämänsä parhaimmat teoksensa. Samaan aikaan hänellä on lyhyt mutta kiihkeä suhde naimissa olevan Ellan kanssa. Tämä kuitenkin päättyy siinä vaiheessa, kun väkivaltainen aviomies saa selvän suhteesta.

Visto palaa siis Tampereelle, jonne Pellinen on onnistunut järjestämään ensimmäisen taidenäyttelyn. Näyttelystä tulee kuin tuleekin menestys, vaikka avajaisissa pahasti ahdistunut Visto mokailee dokattuaan liikaa. Näyttelyn jälkeen Visto tapaa Kirsin. Kirsi on romaanin hahmoista ehkä ainut ns. järkevä ihminen. Kirsi ei kuitenkaan huoli Vistoa, sillä hän haluaa elää mieluummin yksin. Anita, Viston viimeiseksi jäävä nainen, sen sijaan viihtyy hiukan liiankin hyvin Viston seurassa, jopa niin, että Pellinen painostaa Vistoa jättämään hänet, koska hänen mukaansa Anita vain käyttää Vistoa pankkikorttina päihderiippuvuuden rahoittamisessa. 

Vaikka Viston maalaukset saavuttavatkin kaupallista menestystä, ei silti maineen ja rahan tulo tunnu tekevän miehen mielesterveydelle hyvää. Hän on edelleen järkkymättömän elämänkielteinen hahmo, jolle ominaista on eksistentialistinen ahdistus ja tyhjyyden kokemukset. Pahaa oloa pyritään korjaamaan alkoholilla. Tätä kirjassa tekevät lähes kaikki hahmot. Niinpä viina virtaa ja päämäärättömiä ryyppypakomatkoja tehdään Italiaan, Pariisiin ja Puolaan. 

Jos Viston elämä on solmussa, niin samaa voi sanoa myös Pellisen ja Wahlströmin elämästä. Milloin on sukset ristissä puolison kanssa, milloin taas huonosti menee töissä. 1990-luvun lama tuo tähän vielä oman lisämausteensa kirjan loppupuolella.

Eräs rappiota edelleen korostava sivuhahmo on Wahlströmin sisko Immu, josta kerrotaan jo kirjan alussa, että hän oli tullut alaikäisenä raskaaksi jollekin liikemiesretkulle ja heitetty vanhempien toimesta ulos kotoaan. Kirjan lopussa saadaan kuulla, että Immu on ties monnenen kerran katkolla, ja Wahlström katsoo siskonpojan perään. Ehkä hiukan kylmäävää on se, kuinka kertoja ei osoita pienintäkään empatiaa tai ymmärrystä tätä poikaa kohtaan, vaan kuvailee tätä läpi kirjan idiootiksi ja vähä-älyiseksi. 

Aho Camusin jalanjäljillä

Vistossa on paljon yhteistä Camusin Mersaultin kanssa, sillä hän suhtautuu kaikkeen elämässä välinpitämättömästi. Esimerkiksi omien vanhempiensa kuolema on hänellä pelkkä hautajaisten järjestelykysymys. Myöskään rahasta ja omaisuudesta hän ei ole kiinnostunut niin kuin monet muut kirjan hahmot. Sen hän jättääkin Pellisen hoteisiin. 

Kertojan pohdinnoissa liikutaan sulavasti yleistä, maailmaa ja ympäristöä koskevista pohdiskeluista käytännön toimintaan, ja viimeinen lause vetää aina maton lukijan jalkojen alta. Esimerkiksi Viljakkalan retriittimökissä: ”Kuura peitti aamuisin pihaa, jäätynyt ruoho ratisi askelta alla. Luonto, se oli sitä minkä kanssa ihminen oli aina elänyt, mistä ihminen oli tullut, mihin se takaisin menisi, jonakin päivänä, muuttuisi taas osaksi sitä. Kaunis järjestelmä, suorastaan aukoton systeemi, kornia vaan sen alkeellisuus, ja kornia katsella ympärilleen raiskattua maata, myrkytettyjä peltoja, saastuneita järviä, ja niitä katsellessaan ihmetellä, minkä takia ihminen vihasi itseään niin pohjattomasti, silmittömästi, järkeä vailla. Näitä mietin mutta sekin oli alkeellista ja liian yksinkertaista ja se myös näkyi kuvistani, jotka alkoivat vähitellen muuttua mekaanisiksi, niin että niissä luonto oli enemmän konetta kuin luontoa. Ei huvittanut tehdä mitään. Kuuntelin uutisia ja runkkasin.” (s. 63)

Ahon kieli on kaunista ja paikoin jopa runollista. Virkkeisiin sisältyy myös paljon mustaa huumoria, mikä jaksaa naurattaa kaiken synkkyydenkin keskellä. Tätä, eittämättä vähälle huomiolle jäänyttä kirjaa voi suositella kaikille kyynisyydestä ja mustasta huumorista pitäville lukijoille.