Kaurismäkeläinen kolmiodraama

Ossi Nyman: Alkuhuuto. Teos. 271 s.

Aluksi: Alkuhuudon kansikuva on upea. Se suorastaan pakottaa avaamaan kirjan. Minulle selviää, että kyseessä on parodia klassikkolänkkäristä Rio Bravo, jota häpeäkseni en ole nähnyt. 

Toivo on viittäkymppiä lähestyvä pääkaupunkiseudulla asuva bussikuski. Hän inhoaa työtään ja haaveilee parisuhteesta ja työkyvyttömyydestä. Toivon alakuloinen elämä muuttuu, kun hän tapaa deittisovelluksessa Alepan kassalla työskentelevän Marjutin. Onnistuneiden ja sänkyyn johtaneiden treffien jälkeen Toivossa herää unelma kestävästä ja tavallisesta perhe-elämästä, jonka kohokohtia ovat "viikoittainen Prisma-reissu ja vuosittainen Tukholma-risteily". Tiellä on kuitenkin yksi mutta: Marjut on naimisissa namibialaistaustainen Faithin kanssa ja haluaa Toivosta ainoastaan seksiseuraa tätä tälle suoraan kertomatta. 

Tästä melko klassisesta kolmiodraamasta muodostuu romaanin kantava jännite, jossa henkilöhahmojen omien halujen ja toiveiden välille muodostuu ristiriita. Läsnä on myös yhteiskunnallinen taso yleisesti jaettuine arvoineen, uskontoineen ja uskomuksineen - palkkatyön ja kapitalismin kritiikkiä Nyman on onnistunut sotkemaan sivujen sekaan ilman, että ne sieltä liikaa pomppaisivat silmille. Kirjan hahmot voisivat hyvin olla Kaurismäen elokuvista tai Hotakaisen romaanien sivuilta karanneita. Nymanin hahmojen niukka dialogi ja lakoninen huumori korostavat yhteneväisyyttä, samoin kuin myös lämmin humanistinen tarkastelutapa. Bussikuskina Toivo esimerkiksi tuntee suurta ylpeyttä työstään ja itsestään, kun bussiin nousee lepäämään kodittomia ja muita vähäosaisia liputta matkustavia. 

Toivo on tunnistettava ihmistyyppi. Hänen kaltaisia pieniä hiljaisia nyhveröitä on pelkästään pääkaupunkiseudulla tuhansia. Elämäni varrella olen tavannut riittämiin vastaavanlaisia huonosti sopeutuneita tapauksia Joensuun ja Helsingin välisen junan ravintolavaunussa, joten uskallan väittää näin. Ihmisenä Toivo kaipaa vanhoja hyviä aikoja, jolloin kaikki elivät onnellisina maaseudulla. Myöskään Toivon työhaluttomuudessa (työttömyyshalukkuudessa) ole sinänsä mitään outoa, puhutaanhan monilla työpaikoilla päivittäin lottovoitoista, lomista ja eläkepäivistä, työstä irtaantumisesta. Tätä oman käsitykseni mukaan tekevät erityisesti matalimmin koulutettu ja kapitalistisessa hierarkiassa pahnan pohjimmaisena jököttävän proletariaatin edustajat. Vanhanaikaisuutta ja jälkeen jäämistä kuvaa hyvin myös kohtaus, jossa Toivo päättää liittyä Facebookiin nähdäkseen Marjutin profiilin. Kyllä, Facebookiin, vaikka kirjassa eletään 2020-luvun korona-Suomessa.  

Alkuhuuto on ensimmäinen kirja, jossa Nyman ei kirjoita minämuotoista, autofiktioksi määriteltyä proosaa. Tyylin kuitenkin tunnistaa, kuten lakonisen vasemmistolaishuumorin. 

Täysin mutkatta siirtyminen ns. kaikkitietävän kertojan käyttöön ei mielestäni tapahdu, ja kirjassa on useampia löysin rantein kappaleita, jotka kuulostavat kuin Copilotin kirjoittamilta. Arto Salmisen antikliimaksisen tyylin Nyman tavoittaa parhaiten kirjoittaessaan seksistä. Kekseliäs on myös tapa, jolla Toivon tajunnanvirtaa avataan käyttämällä päänsisäistä selostaja-kommenttaattorikertojaa.

On romaanissa puutteensakin. Esimerkiksi politiikkaa ja uskontoa koskevat teemat jäävät liian pinnallisiksi. En myöskään tajunnut Toivon maanpuolustusintoilua. Joka tapauksessa kirjan loppukohtaus on kaunis ja sulkee ympyrän mallikkaasti. 

Nähtäväksi jää, millainen on Nymanin seuraava romaani. Sellainen kuulemma on jo tekeillä. Ohessa linkki Ylen luomiskertomus-ohjelmaan: https://areena.yle.fi/podcastit/1-73931203?fbclid=IwY2xjawJUckFleHRuA2FlbQIxMQABHeTHNlA3fnUvKjO0UFC7i8_GFy4fQOdreLfZXkQlsHpmjCYhh0TYfaHcaA_aem_54OlFQSB2Sx7t8I_xnmZww 

Hyönteiskeräilystä ja alkoholismista

Juha Rautio tuorein romaani Hyönteistaulu käsittelee alkoholismia ja sen vaikutusta koko perheeseen vinksahtaneen huumorin keinoin.

Juha Rautio: Hyönteistaulu. 2024. Enostone kustannus. 200 sivua. 

Hirsijumi (Hadrobregmus confusus) samoin kuin kuolemankello (Hadrobregmus pertinax) tunnetaan hirsirakennusten pahimpina tuholaishyönteisinä. Nelikuumittari (Selenia tetralunaria) on komeannäköinen yöperhonen, jota tavataan koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Miten nämä hyönteiset liittyvät mihinkään?

Hyönteistaulussa ne ovat lukujen nimiä ja niissä voi nähdä monenlaista symboliikkaa.

Poikien isä, Armas, josta kirjassa käytetään myös nimitystä Ukko, on alkoholisti ja hyönteiskeräilijä. Hänen ammoin tekemänsä hyönteistaulu on koristanut perheen kotia poikien ollessa lapsia. Sittemmin veljesten tiet ovat erkaantuneet. Antti on tuomittu vankilaan syystä, jota kirjassa ei lukijalle paljasteta, ja toinen veljeksistä on muuttanut ulkomaille kirjallisuutta opettamaan. Vain äiti on jäänyt asumaan Savonlinnaan, taloon, jossa joutui seuraamaan vuosikymmenet miehensä jatkuvaa viinanjuontia. 

Romaani on kääntökirja. Jos kirjan avaa ja aloittaa niin kuin länsimaissa on totuttu tekemään, pääsee lukija ensiksi beat-henkiselle pyörätripille halki Suomen syrjäseutujen. Jos taas aloittaa takakannesta, on edessä muistojen täyteinen bussimatka Helsingistä Savonlinnaan. Romaanin puolivälissä on ohjeet hyönteisten preparointiin ja hyönteistaulun valmistamiseen. 

Vaikka kerrontatavat poikkeavatkin paljon toisistaan kummankin veljeksen tarinassa, yhdistää niitä kuitenkin takaumien runsas määrä. Suurin osa näistä liittyy isään, joka on kuollut joitain vuosia aiemmin. Kuvaavaa on, ettei poikien isä ole ollut mikään tähtifaija. Päinvastoin, hän on ollut itsekäs ja lapsiaan vähättelevä alkoholisti. Tosin Armaksen edesottamuksia kuvaavissa osioissa avataan myös hieman hänen elämänsä lähtökohtia. Näin romaaniin saadaan hieman ylisukupolvisuuden perspektiiviä.  

Mielestäni Raution tavassa katsella maailmaa hiukan vinksahtaneen, kieron huumorin kautta on tyypillistä itäsuomalaisuutta. Moralisointi ja suora paheksunta ei tähän maailmaan mahdu. Vakavistakin ja järkyttävistäkin asioista täytyy osata kertoa pilke silmäkulmassa ja virne kasvoilla. Tämän Rautio taitaa hyvin. Kirjassa esimerkiksi rinnastetaan hyönteistenkeräily alkoholismiin. Kirjan lukuisten takaumien joukossa on esimerkiksi kohtaus, jossa Armaksen äiti varoittelee poikaa ryhtymästä hyönteiskeräilijäksi. "Mikä niissä hyönteisissä on niin ihmeellistä, että pitää terveytensä pilata", hän päivittelee. Samankaltainen huumori on vahvasti läsnä myös äidin ja pojan kahvipöytäkeskustelussa. Muistellessaan Armas-vainaata ja käsitellessään synkkiä ja traumaattisiakin asioita heidän puheensa poukkoilevat Kafkasta Runnebergiin ja Armaksen valehtelemaan "solistiuraan" Selenia tetralunaria -nimisessä yhtyeessä. 

Huumorista huolimatta suru ja vakava pohjavire säilyy kertojan sisällä. Kepeän muistelun lomassa hän tuskailee päänsä sisällä: "Sinusta ei olisi saanut tulla olosuhdetta kaikille meille". Lukijana on vaikea olla liikuttumatta, kun käsitellään perheen lyhyitä onnenhetkiä ja suuria murheita talousvaikeuksista alkoholismi-nimisen sairauden aiheuttamaan syvimpään kurjuuteen saakka. Vihaan sekoittuu myös myötätuntoa ja sääliä, vaikkei se aina olisikaan ansaittua. 

Yhteenvetona Hyönteistaulusta voi sanoa, että se on hallittu ja eheä kokonaisuus. Kiinnostavaa kirjassa on myös se, kuinka paljon se pystyy kertomaan niin vähin sanoin.  Ehdottomasti tekijänsä paras romaani. 

Rappiollista taiteilijaelämää

Kun mikään ei merkitse mitään

”Ensin oltiin viisaita. Hölmöjä meistä tuli vasta myöhemmin. Alussa halusin kuolla, tai en kai niin kuolla koska en kovin tarkkaan tajunnut, mitä se tarkoitti, mutta pois minä halusin. Pois. Sinne minä halusin. Katselin ympärilleni ja ajattelin, että tänne minä en kuulu, ei ole minun mestojani.”

Näillä sanoilla alkaa Hannu Ahon (1948-2012) toiseksi viimeiseksi jäänyt romaani Visto (1993). Se on inhorealistinen taitelijaromaani, joka kertoo samannimisestä taidemaalarista ja hänen ympärillään pörräävistä alkoholistiantisankareista. Kirjan teemoina on sivullisuus, taiteen ja elämän merkityksen etsinä, toisaalta myös päihdeongelmat, yleinen rauhattomuus, elämänhallintaongelmat ja rappio. Nämä teemat Aho maalaa esiin minämuodossa Visto-nimisen taiteilijan kehtyskaaren kautta.

”Toi on visto tyyppi”.

Kirjan alussa käydään läpi lyhyesti Viston lapsuus, kouluvuodet ja nuoruus. Kouluvuosilta on juontuu myös kertojan lempinimi Visto, jonka tämä saa eräältä pohjoisesta Tampereelle muuttaneelta Miralta, jonka mielestä kertoja on "visto tyyppi". Urbaanin sanakirjan mukaan visto tarkoittaa pohjoisen murteissa kutakuinkin samaa kuin inha, inhottava tai epämiellyttävä. Lieneekö nimi ollut enne, sillä kertojasta kasvaa kirjan edetessä aina vain vastenmielisempi tyyppi? Viston rinnastaminen Paavo Rintalan tunnettuun taiteilijaromaanin Jumala on kauneus (1959) on jo nimeä myöten vaikeaa, puhumattakaan siitä, kuinka erilaisia hahmoja Rintalan kuvaama kiihkeä Vilho Lampi ja Ahon luoma valju Visto ovat.  

Koulunkäynti ei Vistoa kiinnosta. Omien sanojensa mukaan hän lopetti kaiken ajattelemisen ja aloitti ajelehtimisen jo penskaiässä. 

Kuitenkin hän menee lukioon, ja ylioppilaaksi päästyään elää vetelehtivää elämää ystävänsä "Vallu" Wahlströmin luona. Tuona aikana hän tutustuu taiteilija Mäkiseen, jota hän kuvaa ensimmäiseksi ammattitaiteilijaksi, ”jonka ilmielävänä näin”. Alkuun Visto ryhtyy Mäkisen juoksu- ja oppipojaksi, mutta Mäkisen kuoltua tarttuu hän itsekin siveltimeen ja ryhtyy maalaamaan tauluja. Tätä voisi kutsua kohtallokkaaksi syntiinlankeumukseksi, tai sitten vahinko tapahtui jo paljon aikaisemmin. Esimerkiksi silloin, kun kertoja sairastui yksivuotiaana "ripuliin", joka oli viedä hengen. 

Lahjakas taiteilija tarvitsee tietenkin mesenaatin menestyäkseen. Tällainen löytyy manselaisesta kaljakuppilasta, ja eräänä aamuna Visto ja kumppanit sattuvat heräämään samasta kämpästä jostakin päin Teiskoa. Talon omistaja, Pellinen nimeltään, on häikäilemätön kyynikko, varakas ja viinaanmenevä, entinen erotettu tuomari. Hän näkee Viston teoksissa kaupallista potentiaalia, ja niinpä hän vuokraa taiteilijalle syrjäisen mökin Viljakkalasta. Juuri Viljakkalan erakkomökissä Visto onnistuu tekemään elämänsä parhaimmat teoksensa. Samaan aikaan hänellä on lyhyt mutta kiihkeä suhde naimissa olevan Ellan kanssa. Tämä kuitenkin päättyy siinä vaiheessa, kun väkivaltainen aviomies saa selvän suhteesta.

Visto palaa siis Tampereelle, jonne Pellinen on onnistunut järjestämään ensimmäisen taidenäyttelyn. Näyttelystä tulee kuin tuleekin menestys, vaikka avajaisissa pahasti ahdistunut Visto mokailee dokattuaan liikaa. Näyttelyn jälkeen Visto tapaa Kirsin. Kirsi on romaanin hahmoista ehkä ainut ns. järkevä ihminen. Kirsi ei kuitenkaan huoli Vistoa, sillä hän haluaa elää mieluummin yksin. Anita, Viston viimeiseksi jäävä nainen, sen sijaan viihtyy hiukan liiankin hyvin Viston seurassa, jopa niin, että Pellinen painostaa Vistoa jättämään hänet, koska hänen mukaansa Anita vain käyttää Vistoa pankkikorttina päihderiippuvuuden rahoittamisessa. 

Vaikka Viston maalaukset saavuttavatkin kaupallista menestystä, ei silti maineen ja rahan tulo tunnu tekevän miehen mielesterveydelle hyvää. Hän on edelleen järkkymättömän elämänkielteinen hahmo, jolle ominaista on eksistentialistinen ahdistus ja tyhjyyden kokemukset. Pahaa oloa pyritään korjaamaan alkoholilla. Tätä kirjassa tekevät lähes kaikki hahmot. Niinpä viina virtaa ja päämäärättömiä ryyppypakomatkoja tehdään Italiaan, Pariisiin ja Puolaan. 

Jos Viston elämä on solmussa, niin samaa voi sanoa myös Pellisen ja Wahlströmin elämästä. Milloin on sukset ristissä puolison kanssa, milloin taas huonosti menee töissä. 1990-luvun lama tuo tähän vielä oman lisämausteensa kirjan loppupuolella.

Eräs rappiota edelleen korostava sivuhahmo on Wahlströmin sisko Immu, josta kerrotaan jo kirjan alussa, että hän oli tullut alaikäisenä raskaaksi jollekin liikemiesretkulle ja heitetty vanhempien toimesta ulos kotoaan. Kirjan lopussa saadaan kuulla, että Immu on ties monnenen kerran katkolla, ja Wahlström katsoo siskonpojan perään. Ehkä hiukan kylmäävää on se, kuinka kertoja ei osoita pienintäkään empatiaa tai ymmärrystä tätä poikaa kohtaan, vaan kuvailee tätä läpi kirjan idiootiksi ja vähä-älyiseksi. 

Aho Camusin jalanjäljillä

Vistossa on paljon yhteistä Camusin Mersaultin kanssa, sillä hän suhtautuu kaikkeen elämässä välinpitämättömästi. Esimerkiksi omien vanhempiensa kuolema on hänellä pelkkä hautajaisten järjestelykysymys. Myöskään rahasta ja omaisuudesta hän ei ole kiinnostunut niin kuin monet muut kirjan hahmot. Sen hän jättääkin Pellisen hoteisiin. 

Kertojan pohdinnoissa liikutaan sulavasti yleistä, maailmaa ja ympäristöä koskevista pohdiskeluista käytännön toimintaan, ja viimeinen lause vetää aina maton lukijan jalkojen alta. Esimerkiksi Viljakkalan retriittimökissä: ”Kuura peitti aamuisin pihaa, jäätynyt ruoho ratisi askelta alla. Luonto, se oli sitä minkä kanssa ihminen oli aina elänyt, mistä ihminen oli tullut, mihin se takaisin menisi, jonakin päivänä, muuttuisi taas osaksi sitä. Kaunis järjestelmä, suorastaan aukoton systeemi, kornia vaan sen alkeellisuus, ja kornia katsella ympärilleen raiskattua maata, myrkytettyjä peltoja, saastuneita järviä, ja niitä katsellessaan ihmetellä, minkä takia ihminen vihasi itseään niin pohjattomasti, silmittömästi, järkeä vailla. Näitä mietin mutta sekin oli alkeellista ja liian yksinkertaista ja se myös näkyi kuvistani, jotka alkoivat vähitellen muuttua mekaanisiksi, niin että niissä luonto oli enemmän konetta kuin luontoa. Ei huvittanut tehdä mitään. Kuuntelin uutisia ja runkkasin.” (s. 63)

Ahon kieli on kaunista ja paikoin jopa runollista. Virkkeisiin sisältyy myös paljon mustaa huumoria, mikä jaksaa naurattaa kaiken synkkyydenkin keskellä. Tätä, eittämättä vähälle huomiolle jäänyttä kirjaa voi suositella kaikille kyynisyydestä ja mustasta huumorista pitäville lukijoille. 

Se ensimmäinen Pirkka-kirja

Kari Hotakainen: Helmi. Siltala. 2024. 293. sivua. 

Kari Hotakaisen uusin romaani sai sen verran julkisuutta, että varasin sen itsekin kirjastosta ja luin loppuun. Tempaus oli kaikessa ironisuudessaankin mukava keskisormen osoitus äänkirjapalvelujen suuntaan - ottamatta nyt sen kummemmin kantaa Pirkka-tuotteiden hyvyyteen tai huonouteen. 

”Huonokuntoinen vanhus löytyi metsästä hyväkuntoisena”. Tämä varmasti Jyvät & Akanat -palstalle mahtuva otsikko inspiroi haastattelujen mukaan Kari Hotakaista kirjoittamaan uusimman romaaninsa Helmi. Se kertoo kovasti lasta haluavasta pariskunnasta, Tonista ja Mirasta sekä tietysti muistisairaasta Helmistä ja hänen naapurissaan asuvasta vanhasta pariskunnasta, Oskarista ja Ailista. Romaanin alussa Toni tekee ääninäyttelijäntöitä ja Mira päiväkodissa. Helmi on eläkkeelle hierojanhommista jäänyt, entinen merkonomi ja rock-yhtyeen (Hanoi Rocks) manageri. Aili puolestaan on miehensä omaishoitaja, ollut sitä jo vuosikymmenten ajan. 

Tässäpä siis keskeiset henkilöhahmot ja pääjutut heistä. 

Romaani alkaa vauhdikkaasti. Ensin ollaan sienimetsästä, josta löydetään harhautunut, sekavan oloinen vanhus. Mira ja Toni ottavat naisen luokseen siksi aikaa, kunnes nimi ja asuinpaikka on selvillä. Tämän jälkeen tapahtuu eräitä kommeluksia ja väärinkäsityksiä, jotka johtuvat Helmiksi paljastuvan naisen muistihäiriöistä. Helmille Tonin ja Miran koti on "Hotelli". Björn Borgin laukkua kantava mies puolestaan oikea ruotsalainen tennispelaaja ja kannabista sisältävät paketit ovat Halva-makeisia.

Kirjan alkupuoli on sekava ja epäuskottava, mutta hapuilevan alun jälkeen Hotakainen onnistuu kuitenkin punonmaan irralliset juonenpätkät yhteen laajentamalla henkilöiden taustoja ja motiiveja. Lopputuloksena on helppolukuinen ja nopeasti unohtuva romaani. 

Verrattuna aiempiin Hotakaisen kirjoihin, onnistuu Helmi herättämään vahvoja tunteita vain muutamissa kohdissa. Kirja on edeltäjäänsä tylsempi ja haaleampi. Tuntuu siltä kuin sen huumorista olisi tylsynyt paras terä. Ei huvita nauraa sekoileville dementikoille, jotka sytyttelevät tulipaloja ja katoavat metsiin tai kaupungille. Myöskään aiemmista romaaneista tuttuja lakonisia arkihavaintoja ja kielellä leikittelyä ei ole vastaavissa määriin. Oma suosikkini ja melkeinpä ainut, mikä kirjaista jäi mieleen oli tämä: 

"Hyvä hiljaisuus on nimeltään tauko, tietoisesti rytmitetty muutaman sekunnin aika, joka kasvattaa seuraavan lauseen painoa. Huono hiljaisuus painaa itsessään niin paljon, että murskaa alleen kaikki seuraavat mahdolliset lauseet." (s. 214)

Aivan mainioita!

Tietenkin kirjan pääteemat, eli omaishoitajuus ja vanhojen ihmisten oikeus omat tarpeet huomioivaan, kunnialliseen ja ihmisarvoiseen elämään ovat tärkeitä. Hotakainen on kuitenkin aiemmissa romaaneissaan, kuten Luonnon laissa käsitellyt samoja teemoja laajemmalla ja yhteiskunnallisemmalla tasolla. Tässä romaanissa ne loistavat poissaolollaan, vaikka tosin Miran ja Tonin alanvaihdospäätöksen kautta tätä tasoa hiukan sivutaan. Näin ollen kirjasta jää pohjimmiltaan pinnallinen ja kolkko muisto.

Ehkäpä seuraavaksi luen ja postaan jostakin oikeasti hyvästä kirjasta.  

Lähde: https://www.is.fi/viihde/art-2000010659485.html

Kuin Pohjantähden alla

Rautavaaralaisittain

 Antti Heikkinen: Rautavaara – erään suvun tarina. WSOY. 2024. 402 sivua. 

Millainen romaani voi syntyä, kun Rautavaaran kunnanjohtaja ehdottaa naapuripitäjäläistä menestyskirjailijaa kirjoittamaan romaanin 150 vuotta täyttävän pitäjän kunniaksi?

Vastaus: yllättävän hyvä. Antti Heikkisen Rautavaara on kelpo lukuromaani, joka pitää otteessa alusta loppuun saakka ja viihdyttää lukijaa.

Romaanissa liikutaan kahdessa aikatasossa. Juoni on simppeli mutta elävä ja todentuntuinen. Nykyaikaan sijoittuvassa jaksossa ollaan hoivakodissa, jonne Kertun mummo on tuotu kuolemaa odottamaan. Työttömäksi jäätyään Kertulla on aikaa syventyä sukunsa historiaan. Niinpä hän koettaa tivata tajunnan tasoltaan ailahtelevalta mummoltaan vastauksia suvun menneisiin asioihin ja tapahtumiin – vielä kun voi. Mummon lisäksi johtolankoina tässä sukuselvityksessä toimii muutamat äänitallenteet ja Juhani Ahon romaani.  Tyhjät kohdat paikkaa vilkas mielikuvitus.

Heikkisen romaanissa keskiössä on Korkalaisen suku ja Mäki-niminen tilus jossakin päin Rautavaaraa. Kuvatuiksi tai vähintäänkin mainituiksi tulevat muun muassa Luostanlinnan pakkotyövankilaitos, Nurmeksen Porokylän palo, sortokauden adressin nimenkeruu, siirtolaisuus, sisällissota, Lapuan kyyditykset ja toinen maailmansota. Sotien jälkeinen jälleenrakennusaika ja lopulta vääjäämätön rakennemuutos.

Kerronta romaanissa on vetävää ja monet juonenkäänteet ovat uskottavia. Siitä saa realistisen käsityksen siitä, kuinka perusrahvas Suomen maaseudulla on aikoinaan elänyt, aina 1800-luvun lopulta sähkö- ja televisioaikaan. Korkalaisten elämä onkin tragediaa, pieniä iloja ja onnenpotkuja. Kitkuttamista velkaorjuudessa, äkkikuolemia ja niin poispäin. Kyseessä on siis moneen kertaan kerrottu perhe- ja sukutarina, jossa yhdistyy niin Metsolat kuin Väinö Linna. Myöskään Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjasta tuttua Hakalan sukua en malta olla mainitsematta lähiverrokkina, Päätalon Iijoki-sarjasta puhumattakaan. 

Vaikka kyseessä on tilaustyönä tehty juhlaromaani, ei se onneksi näy juurikaan laadussa. Rautavaara-viittauksia romaaniin on lopulta ripoteltu maltillisesti, eikä siinä sorruta maalailemaan paikkakunnasta mitään paratiisia. Romaanin perusteella Rautavaarasta tulee mieleen lähinnä Savon Puolanka, jossa pessimismi yhdistyy vaatimattomaan ja mitään odottamattomaan elämänasenteeseen.  

Romaanin kieli on tutun rehevää savon murretta kansanomaisuuksiaan myöten, josta myös pohjoiskarjalainen lukija saa paljon tärppejä. Myös Päätalo-viittauksia vilisee kaskuissa ja puheenparressa paikoin häiritsevyyteen saakka. Heikkinen on todellakin mukavuusalueellaan. 

Heikkisen tyyli jakaa varmasti kansaa. Toisaalta näin Baarijakkaran lukeneena, täytyy todeta, että Heikkinen on vahvimmillaan juuri kronikoitsijana. Joka kerta tarttuessani Heikkisen romaaneihin tekisi mieli paiskata kirja seinään siinä vaiheessa, kun ensimmäinen "entiijatteli" -tyylinen verbi sattuu silmäään. 

Lukijan ärsyttäminen on silti toimiva koukutustapa, ja todennäköisesti nielaisen myös seuraavan Heikkisen tuotoksen. 

Lopunaikoja

Viihde-esseitä sarkasmin ystäville

 ”Mykät suomalaiset ovat oppineet vihdoin pulisemaan oikealla tavalla oikeista asioista eli itsestään. Eivät kaikki tietenkään, vielä, mutta onneksi A-luokan minäpuheeseen löytyy nykyään kursseja kuppaisimmistakin työväenopistoista Instagramin 24/7-valistuskouluun.”

Jyrki Lehtola & Tuija Siltamäki: Sinä riität – lopunaikojen opas. Siltala, 2023. 275 sivua.

"Sinä riität, sinä riität. Olet kaunis juuri noin", rallattaa Siikaisista kotoisin oleva sähköasentaja-iskelmälaulaja Mikko Harju. Kun Harju vuonna 2017 julkaisi nyt jo lähes 3,6 miljoonaa kuuntelukertaa YouTubessa saavuttaneen hitin "Sinä riität", ajatteli hän tuskin, että reilut kuusi vuotta myöhemmin valtakunnan teräväkynäiset satiirikot, Jyrki Lehtola (s. 1963) ja Tuija Siltamäki (s. 1992) tulisivat lainaamaan kyseisen biisin nimen satiiriseen esseekokoelmaansa otsikoksi.

Mikäpäs siinä, sillä "Sinä riität" on osuva nimi kirjalle, joka ruotii aikamme pöhköjä ilmiötä. 

Alaotsikko ”lopunaikojen opas” on sekä kirjan esseiden läpi kantava tarkastelutapa mutta myös yritys liittää (tietenkin ironisesti) teos osaksi 2010-lukua hallinneeseen elämäntaito-opaskirjallisuuden laajaan kaanoniin. 

Kirjan esseissä täyslaidallisen lokaa saavat kaupallisilla yhteistöillään itsensä elättävät julkisuuden henkilöt, puhetta ja kirjoja toinen toisilleen suoltavat työelämän puhujat ja muutoskonsultit sekä "hesalaiset" ja sellaisiksi pyrkivät. Myös kirkon, median ja kirjallisuuden nykytilaa käsitellään pistävästi. Niille jotka ovat aiemmin lukeneet Siltamäen tai Lehtolan kolumneja tai kirjoja, ei ole luvassa siis mitään uutta. 

Paikoin meno yltyy armottomaksi, jopa hyvän maun rajoja koettelevaksi. Ymmärrän hyvin, jos läheskään kaikkia moinen henkilöihin tai vähemmistöstatuksiin kohdistuva huumori ei naurata. Teosta ei voi myöskään suositella sellaisille lukijoille, jotka ottavat oman ideologiansa vakavasti.

Vaikka teksti pysyy kokeneiden kirjoittajien halussa tyylikkäästi loppuun asti, on esseissä kuitenkin kohtia, jolloin solvaaminen yltyy internetin keskustelupalstojen kierroksille. Tällöin tekstin erottaa keskustelufoorumeiden katkerasta jurnuttamisesta ainoastaan formaatti ja semimaineikkaan kustantajan siunaus. Kun Siltamäelle ja Lehtolla on tarkoitus kritisoida aikamme pinnallisia ilmiöitä, sortuvat he toisaalta itse pinnallisuuteen. Tämä jos mikä on ironista. 

Sinä riität -esseekokoelmaa voi verrata roustaavaan stand-up -esitykseen tai Noin viikon uutisten kaltaiseen ajankohtaissatiiriin: Hetken aikaa naurattaa, mutta viimeiselle sivulle päästyään on olo kuitenkin yhtä tyhjä kuin alussa. Mitään siltoja ei rakennettu, mitään hyvää ja kaunista ei saatu aikaan. Siinä mielessä kirjan kansikuva maastopalon keskellä käristyvästä peurasta on osuva. Tämä on ehdottomasti viihdettä, mutta kyseenalaista sellaista. 

Kalle Päätalo: Täysi tuntiraha

Kurjuuden syvä pääty

Iijokisarjan 4. osa  vuodelta 1974. Julkaisija: Gummerus. 619 sivua.  

Tämä postaus jäi roikkumaan. Luin Täyden tuntirahan jo huhtikuussa, mutta en saanut aikaiseksi blogitekstiä. Lisäksi ongelmia tuotti löytää fyysinen kirja, sillä kirjastoissa ei enää ole vastaavaa Päätalo-rivistöä kuin joskus ennen. Myöskään kirpputoreilla tai kierrätyskeskuksissa en ole nähnyt Iijoki-sarjan alkupään teoksia, vaikka niitä olen koettanut metsästää. Onneksi kirjastojen varausjärjestelmiin voi sentään luottaa. 

Täydessä tuntirahassa pula-aika selkosessa jatkuu ankarampana kuin miesmuistiin. Töitä ei tahdo riittää joka iikalle, ja liksat ovat painuneet alas. Ilonaiheet ovat kerrassaan vähissä.

Kallioniemen pesuetta tämä koettelee sitäkin karummin, sillä perheen pääelättäjä, Herkko, on kirjan alussa yhä piirillä.

Jo edellisessä osassa eli Kunnan jauhoissa esiteltiin lukijoille Taivalkosken kunnan jauholaput ja jauhosäkit. Aikana, jolloin ei tunnettu Kelan toimeentulotukea, saattoi avustuksesta päättää kunnan nimittämä piirimies. Vielä Kunnan jauhoissa se oli erään tyräjärveläisen isännän vastuulla, mutta tähän kirjaan tultaessa lankeaa piirimiehen rooli jokijärveläisen Hiltu-Iikan harteille. Päätalon perheen epäonneksi Hiltu-Iikka on saidampi jakamaan avustussäkkejä.  

Mutta nyt menen asioiden edelle.  

Samoin kuin Kunnan jauhoissa, aloittaa Päätalo tämän kirjan kirkonkyläreissun kuvauksella. Tosin sillä erotuksella, että nyt päähenkilö ei lähde hakemaan isälle lääkettä kirkonkylältä, vaan maksamaan "ränttyjä ja kuolletuksia". Samaan aikaan Riitu ja tyttäret lähtevät kerjuulle lähitaloihin.

Kauaa ei ehdi Iijoessa vesi virrata, kun Hemma yllättäen palaa kotiin piiriltä. Kallen huomio kiinnittyy heti Hemman muuttuneeseen olemukseen: Leuanalus nääveli on poissa! Ei, ei isä muutenkaan vielä ole tervehtynyt, puhuukin edelleen niin oudosti. Kohta alkaa taas horina Taurijais-Herkosta ja Koskis-Jussista, Kalle ajattelee.

Näinhän siinä käy. Hemman ensimmäinen kotiuttaminen ei vielä tuota tulosta. Terveen mieheen sijaan takaisin tulee Riitun mielestä entistäkin hullumpi mies. 

Huolimatta miehen silmin nähden huonosta kunnosta, koetetaan kyläläistenkin toimesta Herkkoa patistella työn syrjään kiinni. "Jos ei työtä tee, niin silloin ei pidä syödäkään", he ajattelevat. "Pehmeisiin keinoihin" ei uskota mielenterveyden hoitotyössä, vaan ainoastaan koviin sellaisiin. 

Koska Herkko kieltäytyy tekemästä työtä, passitetaan tämä työleirille. Ja jotta perheen häpeäkuorma vielä hiukan nousisi, päättää kunta sijoittaa Herkon vaivaistaloon! 

Sillä tavalla sitä kuule sairasta ihmistä parhaiten hoidetaan...

Leipä on niin tiukassa, ettei kaukana ole näiden rankkojen vuosien aikana koko perheen hajottaminen ja Kallioniemen paikan jäädyttäminen. Onneksi kuitenkin kunnasta löytyy viisaita päättäjiä, jotka puoltavat tuen antamista vaikeassa asemassa olevalle perheelle. Päätalojen talouteen tulee myös yksi ruokittava suu lisää, kun Kallen serkku, pikku-Lyyti, muuttaa pirttiin. Kunta maksaa hänestä elatusrahaa, jonka turvin voidaan ostaa ruokaa useammalle suulle. Toisaalta Kalle kykenee onneksi ansaitsemaan markkoja savotoilta, heinäpelloilta, tietyömailta ja polttopuuhommista, ja onhan Kallen pikkuveli, Manne, kova kalamies. Hän nostelee järvestä särvintä pöytään alta aikayksikön. 

Niin sitä vain selvitään pahimman yli.

  

                                                                                        *** 

Kallen teini-ikään sijoittuva Täysi tuntiraha on Iijoki-sarjan tähänastisista romaaneista synkin, karuin ja ahdistavin lukukokemus. Köyhyys ja köyhyyden nostattamasta häpeästä tulee yksi kirjan vahvimmista teemoista. "Kunnanelätti" oli paha haukkumanimitys, joka jätti Kalle Päätalon ikuiset arvet. Jälkeenpäin voi spekuloida myös sillä, olisko Päätalosta tullut kirjailijaa ilman näitä rankkoja aikoja? Köyhyyden jättämästä häpeästä ja alemmuuden tunnosta tuli Päätalolle luova voima, taikinajuuri, jota hän annosteli jokaiseen teokseen - niin kuin Tommi Liimatta asian ilmaisi Suuressa serkkuteoriassaan.  

No, hieman taas opitaan lisää paikallistietoa ja 1930-luvun ajankuvaa. Minulle tuli uutena tietona, että tuohustaminen, tai myöhemmin tuulastaminen, oli laiton kalastusmuoto ainakin selkosissa. Vaikka huumoria tässä kirjassa on vähemmän, on silti muutamia huvittavia kohtauksia, kuten kuuluissa kuvaus Jakista IKL:llän vaalitilaisuudessa. Jakki päättää ryhtyä osoittamaan mieltä äärioikeistolaista ideologiaa vastaan heittäytymällä pitkäkseen kesken palopuheiden. En muista, kuka aikoinaan sanoi, että pahinta, mitä esimerkiksi diktaattorit pelkäävät on naurunalaiseksi joutuminen. Tämän harkitun vittuilun taidon Jaakko Hiltunen osasi. 

Mikko Niskasen ohjaamissa elokuvissa Matti Tuominen antoi kasvot Hiltu-Jakille. Minun on oikeastaan hyvin vaikea lukea Päätalon tekstiä kuvittelematta Hiltu-Jakin rooliin juuri häntä. Yhtä ikonisia ovat myös Martti Kainulaisen esittämä Hermanni Päätalo ja Pirjo Leppäsen Riitu. 

Kirjan lopussa tapahtuu pienoinen ihme: Hermanni osoittaa selkeitä tervehtymisen merkkejä. Työ maistuu taas ja hourailut jäävät pois. Traagisilta tapahtumilta ei kuitenkaan täysin vältytä, sillä Kallen Matti-eno kuolee sydäntautiin sairaalassa. Kalle puolestaan pääsee poikuudesta eräänä sonnien yöksi nimettynä kesäyönä, heiluttuaan ensin Keisarin pelloilla heinäjätkänä. Savoitolla hänestä tulee täyden tuntirahan mies, eli hänelle maksetaan samaa liksaa kuin muillekin jätkille. Myös rippikoulu tulee läpäistyä. Edessä siintä valoisampi tulevaisuus. 

 

Alla kirjan "sisällysluettelo":

·       ENSIMMÄINEN LUKU: ”Räntyt” ja kuoletukset (s. 5)

·       Kerjuulla (s. 16)

·       Kadonnut nääveli  (s. 39)

·       TOINEN LUKU: Murhasuon tarina (s. 53)

·       Päiväyksiä niittysaunan hirteen (s. 56)

·       Valtatie n:o 5 työntyy selkoseen (s. 77)

·       KOLMAS LUKU: ”Pirruisa heittäytyny” (s. 103)

·       Pottujätkänä (s. 117)

·       Mannisen saunalla (s. 129)

·       NELJÄS LUKU: Uusi surkeus (s. 149)

·       Pikku-Lyyti (s.157)

·       Rantemiehenä (s.162) 

·       Ahvenen ruodinnan jatkokurssilla (s. 168)

·       Uuden sävyn kirje (s. 174)

·       Maallisen kunnian hinta (s. 186)

·       VIIDES LUKU: Hevospäiviä kunnalta (s. 190)

·       Yönseutuja Itäpään-Keisarin hovissa (s. 198)

·       Ahoniemen muori (s. 222)

·       Anni, selkosen tyttö (s. 226)

·       Rankalaudat luojan armoille (s. 236)

·       KUUDES LUKU: ”Tenikko mies” (s. 248)

·       Uusi piirimies (s. 258)

·       ”Pöllinmerkihtyssä” (s. 278)

·       IKL:n seurat (s. 290)

·       Jätkien koulu (s. 310)

·       SEITSEMÄS LUKU: Kyrpäluu (s. 325)

·       Luppoilua kalsean talon pirtissä (s. 353)

·       Nuori voima (s. 365)

·       Sivakkalekko (s. 370)

·       Kumiterä räjähtää (s. 374)

·       Opas (s. 387)

·       KAHDEKSAS LUKU: Likahommissa (s. 397)

·       Tiilipoikana (s. 406)

·       Ammattimiehet (s. 412)

·       Aaveauto (s. 414)

·       Hassulla makkaraa (s. 420)

·       Pyhävaatteet (s. 426)

·       Tuskien kuusikymmenkiloinen (s. 434)

·       Rippikoulusyksy (s. 442)

·       Velhonkonsteja (s. 451)

·       YHDEKSÄS LUKU: Jätkä ahtaan edessä (s. 470)

·       Puhdas paita (s. 497)

·       Luihu jätkä (s. 499)

·       Vaivaistalon lumimies (s. 510)

·       Keisarin hevosmies (s. 512)

·       Ruunan kummiksi (s. 526)

·       Karkuri (s. 529)

·       Viikatemies (s. 534)

·       KYMMENES LUKU: Keisarin heinäjätkä (s. 540)

·       Sonnien yö (s. 544)

·       Huono hevosmies (s. 564)

·       Abessinian sodan syksynä (s. 572)

·       Kartanopehtuuri (s. 577)

·       Kalajoen tukinlaskussa (s. 581)

·       Loppuunajettu ihminen (s. 591)

·       Täyden tuntirahan mies (s. 596)

·       Kotona odottaa yllätys (s. 600)

·       Akanottolupa (s. 605)

·       Vaimo lapikkaat kainalossa (s. 611)

(Sivunumerot kuvan kirjasta.)