Tekniikan pettämisen jälkeen hiljaisuus
”Mitä pitemmälle kehittynyttä, sitä haavoittuvampaa. Tarkkailujärjestelmämme, kasvojentunnistuslaitteet, kuvien resoluutio. Mistä tiedämme keitä me olemme? Tiedämme, että tulee kylmä. Mitä tapahtuu, kun meidän on pakko lähteä? Ei valoja, ei lämmitystä. Kotimatka kun asuu siellä missä minä asun, Truth and Beauty -nimisen ravintolan yläpuolella, jos metro ja bussit eivät kulje, jos taksia ei saa, jos rakennuksen hissi ei toimi ja jos ja jos ja jos. Rakastan kopperoani, mutta en halua kuolla tänne ”
Ensin ajattelin, että nyt ei toimi yhtään: ikääntynyt Don DeLillo (synt. 1936) ei ole enää entisessä vedossaan. Miehen uusin romaani Hiljaisuus (2020, suom. 2022) on kuin huono parodia hänen aiemmista teoksistaan. Kuitenkin toisella lukukerralla kirja ei tuntunut enää niin huonolta. Päinvastoin, alle satasivuinen pienoisromaani onnistuu tavoittamaan hyvin sen avuttomuuden ytimen, johon ihminen vajoaa, kun ympäröivä tekniikka pettää. Juuri tämän muutoksen kuvaajana Don DeLillo on aina ollut haka. Mainittakoon esimerkiksi Valkoisen kohinan ”myrkkytapahtuma”, jota Jack Gladney perheineen pakenee.
Hiljaisuudessa
katastrofi tapahtuu kahdella näyttämöllä samanaikaisesti. Pariskunta, Jim
Kripps ja Tessa Barens, ovat lentokoneessa palaamassa Pariisista, toinen
porukka, pariskunta, Martin ja Dianne sekä heidän ystävänsä Max
valmistautuvat New Yorkin kotikatsomossa vuoden 2022 Super Bowliin, kun jotakin kummaa tapahtuu. Sähköt katoavat, mihinkään verkkoon ei saada yhteyttä. Le
Hiljaisuutta on vaikea hyväksyä. T.S Elliot kirjoitti Autio maassa (1922, suom. Kai Mäkinen) "Tällä tavoin maailma loppuu ei paukahtaen vaan kitisten." (Tiedän, että tätä jaksetaan siteerata usein.) Ehkä "kitinän" jälkeen tuulee todella kuolemanhiljaisuus.
Kuluneiden vuosien aikana olemme saaneet lukea paljon median tuottamia apokalyptisia uutisia. Milloin kyseessä ovat olleet metsäpalot Australiassa, milloin Kaliforniassa. Kesällä 2022 Etelä,- Keski- ja Länsi-Euroopassa sekä Brittien saarilla kärsitään hirmuhelteistä, ja Pohjois-Italiaa vaivaa ”ennennäkemätön kuivuus”. Eilen 19.7 MTV:n uutissivuilla kirjoitettiin, kuinka Ranskaa ja Britanniaa riivaa ”apokalyptisen raivokas kuumuus”. Kuulostaa aika pahalta...
Vaikuttaa siltä, että maapallon ekosysteemien romahdus on jo alkanut – ainakin jos uutisiin on uskominen. Myös IPCC:n edustajat ja erinäiset aktivistit rummuttavat siitä, kuinka aika on loppumassa tai se on jo peräti loppunut.
Sitten ruutu pimeni. Max painoi virtanappulaa. Päälle, pois, päälle. Hän
ja Diane tarkistivat puhelimensa. Sammuneet. Diane meni huoneen poikki
kokeilemaan kotipuhelinta, lankapuhelinta, sentimentaalista muinaismuistoa. Ei
väliääntä. Kannettava tietokone oli hengetön. Diane meni viereisen huoneen
tietokoneen luo ja paineli näppäimiä, mutta näyttö pysyi harmaana. (s. 28)
Tätä on hiljaisuus: ihmiset huulet pyöreinä katselemassa heidän tuntemansa maailman sortumista. Koska yhteiskuntia, ihmisten elin- ja elämäntapoja ei kyetä muuttamaan kyllin merkittävästi (vapaaehtoisesti siis), on otettava vastaan kaikki se, mitä on tulossa. Tällä hetkellä suuri enemmistö tekee juurikin näin: katsoo sivusta ja pyrkii sopeutumaan muutokseen niin hyvin kuin mahdollista. Juurisyille, eli fossiilisen energian ja luonnonvarojen ylikulutukselle ei kuitenkaan tehdä mitään.
Näin tekevät myös Hiljaisuuden henkilöt. Apokalypsin tullessa he pyrkivät tarttumaan johonkin tuttuun, kuten viinapulloon tai toisiinsa, sillä puhelimet, tietokoneet ja teeveet eivät toimi. Alkaa viimeisten elintuntien ja -päivien laskeminen. Väkeä kerääntyy kaduille, jossa liikenne on pysähtynyt ja mainosvalot sammuneet.
"Meidän jälkeemme hiljaisuus", laulaa folk-yhtye Viitasen Piia. Samaan lopputulemaan päätyy Don DeLillo, mikäli tämä jää menestyneen kirjailijan viimeiseksi romaaniksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti