Juha Rautio: Random-karaoke

Parodinen tyylikokeilu kompastuu omaan "nokkeluuteensa"' Juha Raution romaanissa Random-Karaoke

"Elämän algoritmien pitäisi olla sellaisia, että ne eivät veisi suosittujen kappaleiden soittolistalle vaan aina kauemmas tunnetusta."

Juha Raution (s. 1980) esikoisromaani Random-karaoke (2022) on erikoinen genrehybridi. Siinä perinteinen dekkari yhdistyy post-modernille kaunokirjallisuudelle tyypilliseen "kikkailuun", jossa tyylejä ja lajeja sekoitetaan häpeilemättä. Runoilijana ja esiintyvänä artistina tunnettu Rautio debytoi proosan saralla novellikokoelmalla Sunnuntain rajat (Enostone, 2020). Kokoelma oli myös Savonia-kirjallisuuspalkintoehdokkaana. 

Vaikka toisinaan kuulee kirjallisuuspalkintoja kritisoitavan (erityisesti sitä Finlandia-palkintoa), on kuitenkin hyvä muistaa, kuinka hyödyllistä julkisuutta ja uutta lukijakuntaa kirjailijalle jo pelkkä palkintoehdokkuus usein tarjoaa. Ne ovat hyviä ponnahduslautoja suuremman lukijakunnan tietoisuuteen (jos nyt taiteilija ylipäätänsä on sellaisen tarpeessa?). Tuskin olisin itsekään tutustunut Raution tuotantoon, mikäli en olisi sattunut lukemaan paikallislehdestä ehdokkuuteen liittynyttä kirja-arvostelua. 

Romaanissa Honkkonen – kulttuuripiireihin kyllästynyt runoilija – värväytyy S&D -nimisen firman yksityisetsiväksi eli kirjan slangikielellä "mäkikotkaksi". Vuoteen 2022 tultaessa Suomi on muuttunut semi-dystooppiseksi: valtio ostaa vakoilupalveluita informaatioalalla operoivalta S&D:ltä saadakseen kiinni työmarkkinatuen väärinkäyttäjiä sekä harmaan talouden harjoittajia. Kauhu vain lisääntyy, kun S&D:n työntekijöitä löydetään elottomina erään halpahotelliketjun huoneistoista. Näitä murhia tutkimaan ryhtyy rikoskonstaapeli Nykkänen. Juttuun liittyy todennäköisesti salaperäinen Multa, joka on jonkin sortin esoteerinen ääriliike.

Rautio tyyli on niukkaa kuin Raymond Carverilla kuunaan. Henkilöhahmoja ei juurikaan kuvailla nimeä enempää. Esimerkiksi Nykkäsestä tiedetään vain se, että hän asuu hyvin keskiluokkaisella alueella, harrastaa ultrajuoksua ja on yksinhuoltaja. Toinen päähenkilö, Honkkonen, entinen runoilija, käy kuntosalilla, kuuntelee erikoista FEXITUS-podcastia ja on koukussa kipulääkkeisiin. Loput jäävätkin sitten lukijan mielikuvituksen varaan.

Kirjan puolivälin paikkeilla mukaan tulee uusi henkilöhahmo, freelancer-toimittaja Hernesaari, joka koettaa kirjoittaa juttua työttömyydestä. Samalla hän tulee vedetyksi mukaan osaksi murhakeissien kiemuroita.

Nykyaikainen työelämä ja työttömyys ovat 2010- ja 2020-luvuilla kaunokirjallisuudessa usein esille nouseva teema. Random-karaokessa maailmankuva, paikoin myös tekstin tyyli, on hyvin samanlainen kuin Johannes Ekholmin romaaneissa. Rautio ei kuitenkaan keskity pelkässä pessimismissä, synkkyydessä ja kyynisyydessä piehtaroimiseen, vaan kuljettaa tarinaa päättäväisesti eteenpäin. Kyyninen asenne jää pikemminkin rivien väliin, joka toisaalta haihtuu ilmaan heti, kun ryhdytään laulamaan karaokea. Karaoken veivaaminen toimii siis vastapainona kovalle työelämälle. Ohessa mukava katkelma karaokebaarin tunnelmasta: 

"Ajan ja paikan taju alkoivat hapertua. Poissa olivat hehkeät prinsessat ja karismaattiset lauluveteraanit, tilalla kolisevat luut, kumarat asennot ja alamielinen katsanto. Kossuvichyt tilattiin tuplana ja piristeiden käyttö oli karkaamassa lapasesta. Toksisessa limbossa vallitsevat olosuhteet rajoittuivat pieneen näyttöön ja käskyn kaltaisina tipahteleviin keltaisiin, sinisiin ja vihreisiin kuulutuksiin. Saikulta paluuta ei uskaltanut edes ajatella."

Sunnuntain rajat oli erinomainen kokonaisuus, Random-karaokea sen sijaan vaivaa tietty sisäpiirivitsimäisyys: romaanissa virnuillaan kulttuuripiirien rinkirunkkaukselle, apurahojen väärinkäytölle ja ties mille "Ratsastajapatsas-palkinnoille". On myös helppo kuvitella taiteilijaporukan lähtevän jonkin kännisen illan päätteeksi laulamaan ironisesti karaokea tekemällä siitä oma random-versio. (Random-karaoken viralliset säännöt s. 36-43). Ilman tätä piirrettä romaani olisi ollut parempi.

Veikkaan, että tällä romaanilla Rautio vahvistaa omaa asemaansa kaunokirjallisuutemme marginaalissa. Romaanin hokemaa (ylhäällä kuvan alla) mukaillen: "Elämän algoritmien pitäisi olla sellaisia, että ne eivät veisi kirjailijaa suosittujen myyntilistalle vaan aina kauemmas tunnetusta." Jos jossakin viihtyy, niin miksipä sitä yrittäisi sieltä poiskaan kampeutua. Joka tapauksessa jään odottamaan innolla uusia teoksia häneltä.

                                                                           ***

Tekijä:             Rautio Juha

Ulkoasu:         249 sivua

Julkaisija:     Enostone, 2022.

Mistä:            lainasin kirjastosta.

Veikko Huovinen: Lampaansyöjät – ”suomalainen reippailutarina”

 

Klassinen veijaritarina

Hips, sattuipa Kampin aseman kirjanvaihtopisteellä vastaan Veikko Huovisen romaani Lampaansyöjät (1970). Paluumatka sujuikin sitten mukavasti Sepen ja Valtterin toilailuille ja suunpieksennälle hohotellessa. Myönnän kyllä, että paikoin miesten jutut myös vaivaannuttivat naurun sijaan. Toisaalta uskon, että Huovinen on nimenomaan halunnut osoittaa alatyylisillä dialogeilla sen, millaisia velikultia suomalaiset ”koirasihmiset” ovat kun pääsevät reissun päälle vetämään viinaa ja nautiskelemaan elämästä arkiympäristön ulkopuolella. Jokainen joka on ollut miesporukan mukana reippailemassa tietänee, mitä tarkoitan. 

"Operaatio lampaansyöjät alkaa maanantaina. Hio puukko ja valkosipulinkynnet teräväksi. Liitto Kalajoen matkailumajalla sunnuntai-illalla."

Niin: kirje on lähtölaukauksena tässäkin Huovisen tarinassa, aivan kuin myös Koirankynnenleikkaajassa ja Havukka-ahon ajattelijassa. Eletään elokuuta. Syksyn merkit näkyvät jo. Tästä Sepe päättelee, että nyt on paras hetki ottaa pieni breikki arjen velvollisuuksista, lakata juoksemasta oravanpyörässä ja lähteäpä salametsästämään lampaita hyvän kaverin, Valtterin kanssa.

Oletan, että suurelle osalle suomalaisista Sepen ja Valtterin tarina on jossakin määrin tuttu. Joko on katsottu Seppo Huunosen ohjaama elokuva, luettu kirja tai sitten nähty teatterissa näytelmä. Lampaansyöjät on läheistä sukua Arto Paasilinnan veijaritarinoille. Paljon löytyy yhtymäkohtia vaikkapa legendaariseen Jäniksen vuosi -romaaniin, jossa toimittaja Vatanen jättää ahdistavan kaupunkielämän ja suuntaa jäniksen kanssa maakuntamatkoille. Molemmista teoksista on tullut klassikoita ja niitä luetaan yhä peruskouluissa ja lukioissa.

Kun kirja julkaistiin vuonna 1970, kirjoitti Pekka Tarkka Helsingin Sanomiin, että kyseessä on yksi Huovisen hauskimmista teoksista, mutta silti teoksen peruselämys on epätoivo. Huovinen itse kuulemma vastusti tällaisia tulkintoja romaanista. Hänen mukaansa kyseessä "on kahden hyväntuulisen miehen aurinkoinen reippailukertomus". Tämä käy ilmi Panu Rajalan kirjasta Hirmuinen humoristi (2012). Kallistun itse Tarkan tulkinnan puolelle. Itse näen romaanissa paljon salaivaa hedonistiseksi muuttunutta ja alati muuttuvaa ihmiselämää kohtaan. Onko sitten kirjailijan edellä siteerattu lausunta Huovisen harjoittamaa lukijakunnan tietoista hämäämistä?

Paljon mahdollista...

Itse pidän eniten Huovisen vakavimmista teoksista, eikä tämä kirja lukeudu omiin suosikkeihini. Olen koettanut lukea Huoviselta myös niin kutsuttuja "lyhyitä erikoisia", mutta usein ne ovat jääneet kesken. Joko vika on kirjoittajan taidoissa tai sitten vain ajan hammas on syönyt parhaimman terän pois. Epäilen enemmän jälkimmäistä.

Mitään suurta ja maata mullistavaa romaanissa ei tapahdu. Ainoastaan lahdataan pari lammasta (yksi jää vahingossa auton alle), kokataan, juodaan viinaa, kalastetaan ja keskustellaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Välillä jutut ovat hyvinkin lennokkaita. Esimerkiksi keskustelu säätykierrosta yhteiskunnassa on erittäin hauska ja mielenkiintoinen. Läsnä on myös tälläkin hetkellä valitettavan ajankohtainen suurvaltapolitiikka. Jo Havukka-ahon ajattelijasta tutut teemat siis jatkuvat tässäkin mielessä.

Lopussa lukuisien kommelluksien jälkeen ympyrä sulkeutuu kauniisti: reissu tuli tehtyä, viinat juotua ja lampaat käristettyä. Nyt on hyvä hetki palata omaan arkeen. Lukija voi tyytyväisenä päästää irti kirjasta ja uskoa, että Sepen ja Valtterin elämä jatkui onnellisena heidän elämänsä loppuun saakka.

                                                                             ***

Tekijä:             Huovinen, Veikko ; Polameri, Seppo

Ulkoasu:         198 s. : kuv

Julkaisija:     Suuri suomalainen kirjakerho 1971.

Mistä:            kirjanvaihtopisteeltä

Jouko Puhakka: Kaupunkiin

Kaunis kansikuva maalaispihapiiristä harjakattoisine rakennuksineen. Komea petäjä kruunaa idyllin.

Vaihteeksi muustakin kuin pikkuporvareista ja yhteiskuntapolitiikasta. Lukaisin tässä vappuviikolla Jouko Puhakan romaanin Kaupunkiin vuodelta 1963. Se kuvaa - mitäpä muutakaan kuin maaseudun autioitumista. Tuntuu siltä, että lähes kaikki 1960-1970-luivuilla Itä-Suomessa kirjoitetut romaanit käsittelivät samaa aihetta. Eihän siinä, olihan tuo yhteiskunnallinen muutos jyrkkä ja tapahtui vain muutamassa vuosikymmenessä. Lähes omavaraistaloudesta siirryttiin teollisen yhteiskunnan rattaita pyörittämään. Joskus tuntuu siltä, ettei tuosta muutoksesta olla kovin hyvin vieläkään toivuttu. Ehkäpä suomalaisten suuressa mökkeilyinnossa on osaltaan taustalla paluu kadotettuun onnelaan, edes hetkeksi huilahtamaan...

Puhakan romaanissa tarina pyörii tavallisen kansanmiehen, Viljami Hakkaraisen ympärillä. "Tyhmä tahi paremminkin yksinkertainen tämä Viljami on" - näin ajattelee eräs isäntä, maanlunastuslautakunnan jäsen, jolta Viljami käy heti ensisivuilla pyytämässä lisämaata itselleen.

Reissu onnistuu, ja Viljami saa sen, mitä tulikin pyytämään. Päähenkilön onni ja autuus ei kuitenkaan kestä kauaa, sillä perinteisen elinkeinon alasajo on käynnissä. 

Mielestäni sivumäärältään ohkaiseen teokseen on upotettu aivan liikaa henkilöhahmoja. Mukaan on pitänyt saada kaikki maalaisyhteiskunnan persoonat - saarnamiehistä pontikankeittäjiin. Kokonaisuus kärsii tästä.

Tässä teoksessa Puhakan ääni on raskas ja melankolinen. Huumorin kukka ei paljoa kuki, eikä nauru helsky. Melankolinen pohjavire säilyy kertojan äänessä alusta loppuun. Siitä huolimatta kirja pitää otteessaan erityisesti kauniin kielen takia. "Illat joutuvat idästä, ummistuvat länteen. Taivas itäisten vaarojen yllä on uhkantumma ja maahan lankeavan raskas. Läntisellä taivaanrannalla riutuu rusko: manalle saavan päivän viimeinen hymy." (s.219). 

Kirjan voimakkain ja mieleenjäävin on loppukohtaus, jossa Hakkaraisen perheellä on edessä muutto kaupunkiin. Kaikki irtaimisto huutokaupataan halpaan hintaan, ja korkealaitainen teurasauto käy hakemassa vähät kotieläimet kyytiin. Kohtauksesta tulee mielleyhtymä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaaniin Laurilan torppariperheen häätöön.

Vaikka kokonaisuus on epätasainen, onnistuu kirja kuitenkin välittämään hyvin tunnelman tuosta "suurten muutosten ajasta". Aika on tehnyt tehtävänsä siinä mielessä, ettei sillä ole nykylukijalle kovinkaan paljoa annettavaa. Lukea toki aina voi.

                                                           ***

Ulkoasu:         261 sivua

Julkaisija:      Porvoo : WSOY 1963.

Mistä:            Lainasin kirjastosta

Osmo Soininvaara: 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka

Jatkan edellisen postauksen aihepiirissä. Tällä kertaa käsittelyssä on 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka (Teos 2021), joka oli myös tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana viime syksynä. Kuvan kirjan on kirjoittanut vihreiden konkaripoliitikko Osmo Soininvaara (s. 1951). Soininvaara, mainittakoon se nyt, on tullut tunnetuksi oikeistovihreänä ajattelijana, joka tuntuu olevan yli puoluerajojen arvostettu ja siteerattu poliitikko (mikä on melko harvinaista nykyään). 

2020-luvun yhteiskuntapolitiikassa Soininvaara pyrkii esittämään kattavan näkemyksen siitä, mitä taloudessamme pitäisi korjata, jotta ihmiset ja maapallo voisivat paremmin. Soininvaaran keskeisenä ajatuksena on, että tällaisilla tuottavuusluvuilla tulisi pystyä paljon parempaan.
Tästä hän käyttää nimitystä hyvinvointivaje/hyvinvointitappio. Muitakin kauniilta kalskahtavia käsitteitä hän käyttää runsaasti. Näistä mieleeni jäivät muun muassa polkuriippuvuus, hyvinvointitappio, lukitusvaikutus, osaamisvinouma, signalointimerkitys, koulutusinflaatio ja "voittaja vie kaiken" -ilmiö. Samoja teemoja Soininvaara on käsitellyt aiemmissa teoksissaan, mutta niihin en ole juurikaan ehtinyt tutustumaan. 

Yhteiskuntapolitiikka on jaettu kolmeen osaan. 1:sessä osassa käydään läpi lyhyesti teollistumisen lyhyt historia ja nyky-yhteiskunnan syntyyn vaikuttaneet tekijät. Tässä osiossa Soininvaara on mielestäni parhaimmillaan. 2:sessa puolestaan kuvaillaan niitä syitä, jotka ovat vieneet ja vievät yhä kehitystä vinoon. Mainitaan muun muassa meritokratian rumemmat kasvot, joka uhkaa sysätä pelissä häviävät ihmiset osattomiksi, kun taas toiset - ne voittaja joilla töitä on - uhkaavat uupua ja masentua turhan kuormittavan työtaakan alle.

3:nnessa osassa Soininvaara pyrkii hahmottelemaan mahdollisia ratkaisukeinoja aikaisemmissa osissa kuvattuihin epäkohtiin. Tällöin kysymykseen tulevat erinäiset haittaverot sekä perustulo ja negatiivinen tuloverotus. Perusajatuksena on, että eriarvoisuutta on kyettävä torjumaan - vaikkapa ihan vaan demokratian ja yleisen yhteiskuntarauhan säilymisen vuoksi. Myös vapaa-ajan verotusta veropinnauksen karttamiseksi Soininvaara käsittelee. Tosin ajatus siitä taitaa olla alun perin Björn Wahlroosin esittämä. Työtaakan keventäminen verotuksen välttämiseksi ei liene kuitenkaan yhteiskunnallisista ongelmista se suurin ja pahin. Meillä lienee suurempiakin ongelmia maailmassamme?

Kritiikki

Valitettavasti Soininvaaran ratkaisut jäävät melko ohkaisiksi. Mitään maata mullistavaa hän ei mielestäni ehdota, ainoastaan pientä hienosäätöä nykyiseen koneistoon. Perusajatuksena on, että uusliberalistinen markkinatalous tulee hyväksy ikään kuin luonnon lakina, sillä "globalisaation vastustajat ovat nykyajan luddiitteja". Paikoin kirjoitustyyli on hyvin röyhkeää ja jopa provosoivaa ja tuo mieleeni Björn Wahlroosin kirjan Kuinkas tässä sitten näin kävi? Miksi maallamme ei ollut malttia vaurastua (Otava 2019). Välillä tuntuu siltä, että kirjoittajan oma itsevarmuus nousee päähän. Vähemmälläkin viesti menisi perille. Lukijaa ei kannata aliarvioida eikä hienotunteisuutta unohtaa, vaikka se viestin teroittamisen kannalta vaikuttaisikin järkevältä keinolta. Esimerkiksi puheet suomalaisista bulkkityöläisistä särähtävät omaan korvaani pahasti. 

On myös kohtia, jolloin Soininvaara astuu oman osaamisalueensa ulkopuolelle. Hän muun muassa väittää, että Machester Unitedin valmentajan Jose Mourinhon 28 miljoonan euron palkka "perustuu vain hänen oletettuun vaikutukseensa seuran menestykseen". Asia ei ehkä ole ihan näin yksinkertainen?

Vielä kritiikkiosuuteen täytyy lisätä kirjan lukuisat kirjoitus-/painovirheet. Vaikuttaa siltä, että kirja on tehty hiukan hutiloiden.

Lopuksi

Kun Pekka Kuusi muotoili 60-luvun sosiaalipolitiikka -teostaan, makasi suomalainen yhteiskunta ja talouselämä hyvin erilaisella pohjalla. Ajan henki oli toinen. Elettiin niin kutsuttua kapitalismin kultakautta. Vielä silloin ei oltu kuultu juuri uusliberalismista, tai sen tulevista kasvoista, Ronald Reaganista ja Margaret Thatcherista. Kuusen kirjasta tuli sittemmin klassikko. Olisin hiukan yllättynyt, mikäli Soininvaaran kirja saavuttaisi tulevaisuudessa saman aseman.

Joka tapauksessa Soininvaaran aikalaisdiagnoosi on monella tapaa osuva, ja kirja kannattaa lukea läpi ajatuksen kanssa. 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka kertoo, mistä olemme tulleet, missä olemme nyt ja mihin olemme todennäköisesti menossa. Totta on, että ne suuret trendit, jotka olivat iduillaan jo 1970-luvulla, oikeastaan jo paljon aiemmin, ovat vahvistuneet entisestään. 

Olen tässä blogissa kirjoittanut aiemmin Arto Salmisen kirjoista. Esimerkiksi Varastossa käsiteltiin 1990-luvun lamaa samalla tavalla käänteentekevänä kriisinä, jonka jälkeen tuloerot ja yleinen eriarvoistumiskehitys pääsi kunnolla vauhtiin. Moni ihminen menetti työmarkkina-arvonsa kerta rysäyksellä eikä sen jälkeen enää saanut samaa asemaa takaisin. Tilalle tuli kasvava työssäkäyvien köyhien joukko, uusi kurjalisto. Tällä tiellä olemme yhä, ja uskoisin, että myös tulevaisuudessa pysymme - ellei sitten mitään suurta katastrofia satu tapahtumaan, joka muuttaisi tilanteita. 

Päätän tähän tällä kertaa. Kiitos, jos jaksoit lukea. 

                                                                              ***

Ulkoasu:         405 sivua : kuvitettu ; 22 cm

Julkaisija:      Helsinki : Kustannusosakeyhtiö Teos 2021.

Mistä:            Lainasin kirjastosta

Anna Kontula: Pikkuporvarit – Pohdintaa aikamme hengestä

Mistä tunnet sä pikkuporvarin?

Anna Kontula: Pikkuporvarit – Pohdintaa aikamme hengestä. Into Kustannus 2021, 194 s.

Kansanedustaja, sosiologi Anna Kontulan (s. 1977) Pikkuporvarit – Pohdintaa aikamme hengestä (Into 2021) oli yksi kirjasyksyn 2021 eniten keskustelua herättäneistä pamfleteista. Laitoin itsekin kyseisen kirjan varaukseen alkuvuodesta, mutta vasta viime viikolla sain sen käsiini.

Pitkähköstä odotusajasta voisi vetää sen johtopäätöksen, että ihmisiä todella kiinnostaa kuulla Kontulan ”totuus” aikamme hallitsevasta elämäntavasta ja ihanteesta, jota voidaan hyvinkin kutsua (keskiluokkaiseksi) pikkuporvarillisuudeksi.

Eikä siinä ole mitään pahaa, sillä Pikkuporvarit on kelpo pamfletti, joka keskittyy erityisesti pikkuporvarillisuuden kielteisiin ja vahingollisiin piirteisiin, kuten materialismiin, ahneuteen, huonoon makuun, pikkusieluisuuteen, ulkokultaisuuteen sekä sellaiseen ekspansiivisuuteen, jossa omia arvoja pakkosyötetään muille - useimmiten juurikin heidän alapuolella oleviin duunareihin, köyhiin, työttömiin, syrjäytyneisiin, ylipainoisiin, tyhmempiin, tupakoiviin ja yli kohtuuden alkoholia käyttäviin henkilöihin. 

Mielestäni Kontulan pamfletti sopii hyvin kiireisen keskiluokan iltalukemistoksi/kuunnelmaksi, mikäli samoja aiheita käsittelevä Juha Siltalan Keskiluokan nousu, lasku ja pelot -kirja on liian aikaa vievä, pitkäveteinen ja työläs. Keskiluokkaiselle lukijalle se tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden itsereflektioon. Toisaalta se voi myös aiheuttaa närkästymistä, sillä kukaan tuskin haluaa kuulla olevansa mahdollisesti ”hyvin, hyvin vaarallinen” ihminen - vieläpä kansanedustajan suusta.
"Ei-pikkuporvarilliselle" lukijalle (mikäli sellaisia oikeasti on olemassa?) se tuskin tuo mitään uutta. Ihminen, joka halveksi tai vastusti pikkuporvarillisuutta jo ennen Kontulan pamflettiin tarttumista, säilyttää todennäköisesti saman asenteen sitä kohtaan myös lukemisen jälkeen.

Pikkuporvarillisuutta on kritisoitu ja näykitty taitelijoiden toimesta käytännössä yhtä pitkään kuin keskiluokkaa ja alempia virkamiehiä on yhteiskunnissa ollut. Kaunokirjallisuuden puolelta Kontula luettelee ne tunnetuimmat pikkuporvarillisuuden kriitikot, Herman Hessen ja Gustav Flaubertin. Suomalaisista kirjailijoista listalle pitäisi ehdottomasti nostaa suomenruotsalainen Christer Kihlman, jonka raivokas proosa aiheutti moraalipaniikkia suomenruotsalaisessa porvaristossa 1960- ja 1970-luvuilla. Myös Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie (2002) on loistava pikkuporvarillisuuden kritiikki, mikäli lukija sen sellaisena haluaa ottaa. Venäläisistä tulisi mainita tietysti Gogol (Kuolleet sielut, Nenä, Päällystakki) sekä Ivan Gontšarovin Oblomov. Amerikkalaista puolestaan John Cheever on malliesimerkki pikkuporvariston kriitikosta.

Neuvostoliitto ja Maon Kiina olivat maita, joissa pikkuporvarillisuutta pidettiin suorastaan rikollisena toimintana. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö kyseisiin maihin olisi muodostunut pikkuporvaristoa, saati pikkuporvarillista mentaliteettia jota Kontula tässä pamfletissa kuvaa. En tiedä, onko pikkuporvarillisuus mitenkään erotettavissa ihmisen psyykestä, vai onko kyseessä perin inhimillinen ominaisuus. Ainakin kapitalistisissa länsimaisissa yhteiskunnissa sille on luotu erinomaiset edellytykset, joten se myös kukoistaa. Keskiluokka on Suomen selkäranka. Ilman heitä, lainaan nyt Kari Hotakaista: ”tämä maa olisi Albania”.

Pikkuporvarillisuus, erityisesti keskiluokkainen sellainen, on kahden tulen välissä olemista. Alapuolella on "alaluokka", johon kuuluvat mm. duunarit, työttömät, syrjäytyneet, pienituloiset, sairaat etc. ja yläpuolella harvalukuisempi "eliitti", jonne vain ahkerat ja onnekkaat pääsevät. Alaluokasta pikkuporvarit pyrkivät erottumaan, yläluokkaan taas nousemaan. Muita määrittäviä tekijöitä ovat tietynlainen keskinkertaisuus, putoamisen pelko (statusta, omaisuutta ja rahaa ei ole niin paljon, että voisi tuntea olevansa turvassa) sekä pyrkimys elämän täydelliseen hallintaan (joka tietysti on harhaa, pelkkä ihanne siis vain). Lammasmainen laumaihminen?[1] kunnollisuuden perikuva pikemminkin. Pikkuporvarin, keskiverto ihmisen mielenmaisemaa kuvaa hyvin Samuli Parosen kuuluisa aforismi: ”orja ei halua olla vapaa, vaan herra.” Pikkuherrana pikkuporvari haluaakin pysyä elämänsä loppuun saakka, vaikka se hankalaa olisikin.

Täytyy myöntää, että edellä kirjoitettu on tietenkin kärjistys, mutta on siinä myös totuuden siemen. Kuitenkin yksi iso asia, minkä Kontula unohtaa kokonaan, on huumori. Hän ajattelee, että pikkuporvarit ovat huumorintajutonta ja itsensä vakavasti ottavaa porukkaa. Näin ei ole, ei ainakaan omakohtaisen kokemukseni mukaan. Minun tuntemani, Kontulan kuvaamat pikkuporvallisuuden kriteerit täyttävät keskiluokkaiset ihmiset ovat mitä hauskimpia ja itseironisimpia tyyppejä. Tässä päästäänkin siihen ikiaikaiseen viisauteen, ettei ulkokuoren perusteella tulisi koskaan vetää johtopäätöksiä ihmisen sisäisestä elämästä. Tähän Pikkupovarit totisesti syyllistyy. 

Mikä sitten tekee hyväntahtoisesta pikkuporvarista tikittävän aikapommin, niin kuin  Kontula provosoivasti väittää?

Historia.

Yhteiskuntatieteilijät ja historioitsijat ovat tietoisia siitä, että keskiluokka on nimenomaan se yhteiskuntaluokka, jolla on tarpeeksi voimaa ja intressejä ilmasta yhteiskunnallista tyytymättömyyttä ja hakea siihen muutosta vallankumouksen kautta. Muun muassa Francis Fukuyama on kirjoittanut tästä teoksessaan Identiteetti. Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka. (Identity: The Demand for Dignity and the Politics of Resentment, 2018.) Kontula tarttuu tähän tietoon ja vetää siitä johtopäätökset, että pikkuporvarillisuus voi olla vaarallista, sillä se voi johtaa äärimmäisyyksiin mennessään fasismiin.

Kontula kuitenkin unohtaa sen, että myös älymystö innostui fasismista 1920-luvulla. Ei pikkuporvarillinen keskiluokka ollut suinkaan ainoa siitä päihtynyt ryhmä. Toki fasismin nousu vallitsevaksi yhteiskunnalliseksi järjestykseksi ei olisi ollut mahdollista ilman keski- ja työväenluokan laajaa tukea. Siinä mielessä varuillaan kannattaa olla. 

Kun viimeisen vuosikymmenen aikana keskiluokan tilanne on muuttunut vaikeammaksi, niin samalla myös pelko sen radikalisoitumisesta kasvaa. Keskiluokan tyytymättömyydestä on nähty jo esimakua Ranskan keltaliiviliikkeessä, Britannian Brexitissä ja Trumpin Amerikassa. Juuri tällä hetkellä poliittinen kuohunta aiheen ympärillä on vähentynyt, sillä suuremmat kriisit vievät nyt huomion. 

Lopuksi

Oli Pikkuporvareista  mitä mieltä tahansa, niin tärkeintä joka tapauksessa on, että yhteiskunnallinen keskustelu ei sammu. Sen takia toivon, että vastaavanlaisia kantaaottavia kirjoja/pamfletteja julkaistaisiin enemmän. 

P.S

Ympäristönsuojelun näkökulmasta en maininnut tässä kirjoituksessa mitään, vaikka piti. Pikkuporvarillisuus ei toisiaankaan ole maapallon kantokyvyn kannalta mikään positiivinen asia - onhan se kuluttamiseen ja jatkuvaan kasvuun sidottu elämäntapa. Tämän Kontula tuo esille sivuhuomautuksena. Mielestäni ympäristönsuojelun argumentilla pikkuporvarillisuutta voi vastustaa jokseenkin rehellisesti. Muuten se onkin hankalaa, sillä ei vakauden, vaurauden, omaisuuden ja tasaisen elämän tavoittelussa ole sinänsä mitään ongelmallista. Hiilijalanjälkeä se tosin vääjäämättä nostaa. Kohonnut hiilijalanjälki (ja verenpaine) on tietynlaisen aikuisuuden hinta.  

---

[1] Ks. Charles Chaplin Nykyaika alkukohtaus, jossa työläiset kiirehtivät tehtaaseen kuin lampaat haasta toiseen. Vertaus ei voisi olla yhtään ilmeisempi.

Tšingiz Aitmatov: Teokset. Osa 1

Vuoret, vuoret, sinivalkeat vuoret
isieni uljas maa!

Vuoret, vuoret, sinivalkeat vuoret
kehtonani on…         - Danijar

Baidamtaljoki tulvii: 
Ole varovainen ylittäessäsi jokea yöllä
            kahlaamon kohdalla.
Silti minä odotan ja kaipaan, jollet saavu kohtaamispaikkaan... - Tallasin laakson neitojen laulusta

Tšingiz Aitmatov: Teokset. Osa 1.SN-Kirjat Oy 1987, 382 sivua. 

Maaliskuussa en jaksanut kirjoittaa tätä blogia, vaikka tosin muutaman kirjan maltoin lukea kannesta kanteen. Yksi niistä on kuvassa näkyvä Tšingiz Aitmatovin Teokset. Osa 1. Se on SN-Kirjat Oy:n julkaisema kokoelma vuodelta 1987, ja siihen kuuluu 8 novellia/pienoisromaania, jotka suomen kielelle on kääntänyt venäjästä Esa Adrian ja Ulla-Liisa Heino. Kyseessä on erittäin hyvä tutustumispaketti maailman tunnetuimman kirgisialaiskirjailijan tuotantoon. Suomessa Aitmatov tosin ei ole ollut viime vuosikymmeninä kovinkaan kuuma nimi, sillä taitaa olla niin, ettei hänen teoksistaan ole otettu uusia painoksia sitten Neuvostoliiton kaatumisen? Ainakaan uusia käännöksiä Wikipedian mukaan ei ole tehty. Onneksi kirjastoista ja divareista löytyy vielä!

Minut tähän "unohdettuun kirjailijaan" sai tarttumaan vaihto-opiskelijaystäväni, joka on kotoisin Kirgisiasta. Ennen tätä olin kuullut Aitmatovista ainoastaan Juha Hurmeen Pakopiste-esseekokoelman kautta, en mistään muualta. 

Kuka Tšingiz Aitmatov?

Keski-Aasiassa, Kiinan ja Kazakstanin välissä sijaitsee Kirgistanin vuoristoinen maa. Tuon pienen maan pienessä Shekerin kylässä syntyi vuonna 1928 Tšingiz Aitmatov. Tuolloin Kirgisia kuului Neuvostoliittoon ja ennen sitä Venäjän keisarilliseen imperiumiin. Itsenäisyyden maa sai vuonna 1991 Neuvostoliiton hajottua.

Tšingiz Aitmatov oli todistamassa hurjaa muutosta, jossa uusi aika vyöryi Kirgisian syrjäseuduille -  vuoristokyliin ja aroille. Osansa tästä uudesta ajasta sai tuntea myös hänen perheensä, sillä Aitmatovin isä, kirgisialainen kommunistijohtaja, teloitettiin  "porvarilliseen nationalismiin" osallistumisesta Stalinin puhdistuksissa vuonna 1938. 
18-vuotiaana Aitmatov aloitti eläintenhoidon opiskelun Kirgisian pääkaupungissa, mutta siirtyi pian Moskovaan opiskelemaan kirjallisuutta kuuluisaan Maxim Gorki -instituuttiin. Gorki-instituutista hän näemmä siirtyi Pravda-lehden toimittajaksi.

Aitmatovin varsinainen julkinen kirjailijaura starttasi venäjän kielellä vuonna 1952, ja ensimmäiset kirgisian kielellä kirjoitetut teokset julkaistiin 1954.[1] Helsingin Sanomien muistokirjoituksessa toimittaja Hannu Marttila kirjoittaa: "Aitmatovin elämää muovasi alusta saakka suhde vallanpitäjiin, suosion ja epäsuosion vaihtelu ja valintojen arvaamattomuus. Tšingiz Aitmatov julkaisi 30-vuotiaana toisen maailmansodan aikaan sijoittuvan vahvan naiskuvauksen Dzamilja. Se ja kaksi seuraavaa teosta, Punahuivinen poppelini ja Balladi ensimmäisestä opettajasta ilmestyi suomeksi 1963. Aitmatovin vaikuttavimpana teoksena on jäänyt mieleen 1970 (suomeksi 1972) julkaistu Valkoinen laiva. Sen ilmestyminen sai neuvostolehdistössä aikaan myrskyn. Konservatiivit syyttivät nykyaikaan sijoittuvassa kertomuksessa kuvattua absoluuttista pahuutta ja sen aiheuttamaa seitsenvuotiaan pojan itsemurhaa neuvostokirjallisuuteen sopimattoman pessimistiseksi. Aihe oli erityisen tabu vuotta aiemmin Prahassa tapahtuneen Jan Palachin polttoitsemurhan vuoksi. Kiistelystä huolimatta Aitmatov nautti valtavaa suosiota Neuvostoliitossa ja sen ulkopuolella, myös Suomessa, jossa 1980-luvulla julkaistiin jopa hänen kootut teoksensa."[2]

Marttilan muistokirjoitusta ja Wikipedia-sivustoja lukuun ottamatta Aitmatovista on vaikea saada tietoa - varsinkin jos venäjän (tai kirgiisin) kielen taito on huono. Jätetään tämä tähän.

                                                                                ***

Aitmatovin maailmassa tärkeitä elementtejä ovat poppelit, marunaa ja heinää kasvavat arot, vuoret, linnut ja eläimet. Kirgisiassa eletään murrosaikaa, jossa suuria kolhooseja perustetaan ja patoja sekä kanavia rakennetaan jokien vesiä ohjaamaan.

Työskentelyä uudisraivausalueella kuvataan Teokset osa 1:n avaavassa novellissa Kamelinsilmä. Sen teemana ovat rakkaus, lähteminen ja jääminen. Ehkä mukana on myös ripaus sosiaaliselle realismille tyypillistä työn ylistämistä ja opetusta siitä, ettei itsekkyys koskaan kannata. Toinen uudisraivausta kuvaava novelli on nimeltään Valkoinen sade.

Lyhyessä novellissa Tulvavahti seurataan ihmisen ja luonnonvoimien välistä kamppailua, jossa hauskalla tavalla korostuu myös sukupolvien väliset erot: vanha tulvavahti Beknazar ei jääräpäisyyttään suostu luopumaan omista periaatteistaan ja tottumuksistaan, vaikka aika on hänen poikansa, hydroteknikoksi opiskelleen Alymbekin puolella. Tarinassa on jotakin samaa kuin ikiaikaisissa faabeleissa tai Raamatun kertomuksissa. Tulvavahdin ja Baidamtaljoella novellien päähenkilöt tuovat mieleeni Pentti Haanpään kuvaamat itsepäiset ja sympaattiset jätkät. Haanpäätä ja Aitmatovia yhdistää myös lämpimät suhteet ympäröivään luontoon ja eläimiin, vaikka ovatkin eri puolilla maapalloa toisistaan tietämättä kirjoitelleet.

Samaan aikaan kun kommunistisen puolueen johdolla tehostetaan ja koneellistetaan maanviljelyä, muutoksessa ovat myös tavat ja perinteet. Järjestetyt avioliitot väistyvät rakkauteen perustuvien tieltä, paimentolaistalous väistyy maatalouden tieltä. Silti paimentolaiskulttuurista muistuttavat jurtat, ja taitavat ratsastajat, džigitit, hurmaavat paikallisia neitosia uskomattomille ratsastustaidoillaan. 

Pienoisromaanissa Kasvoista kasvoihin kerrotaan rintamakarkurista. On Natsien aloittama suursota, jonne kirgiisejä lähetetään isänmaataan puolustamaan. Kirgiisikylissä kovan työn teon lomassa odotetaan kuumeisesti postinjakajan uutisia. Poikkeuksena on se yksi perhe, jonka mies piilottelee kallion kolossa. Mielestäni kokoelman paras novelli.

Aitmatovin novellit ovat kuin maalauksia. Useissa novelleissa hän käyttääkin mielellään kertojana piirtäjää/taidemaalaria (Dzamilja ja Ensimmäinen opettaja). Pienoisromaanissa Punahuivinen poppeli kehyskertomuksena on reportaasimatkalla oleva toimittaja, joka tapaa erään autonkuljettajan, jolla on aikamoinen tarina kerrottavanaan. Punahuivinen poppeli oli paikoin hiukan pitkäveteinen kertomus, mutta näin jälkeenpäin Iljan toilailut jaksavat kyllä naurattaa. 

Kokoelman päättävä Ensimmäinen opettaja kuvaa Djuišen-nimisen yhden miehen sivistysprojektia kirgiisialaisessa pikkukylässä. Tämä kommunistiseen puolueeseen kuuluva sinnikäs mies perustaa syrjäkylään koulun ja ryhtyy opettamaan lapsille luku- ja kirjoitustaitoa. Jos jotakin yksittäisiä puhtaan positiivista asioita neuvostovallasta täytyy sanoa, niin ehkä juurikin luku- ja kirjoitustaito koheni noilla seuduilla huomattavasti, kun Leninin nimeä kantavia kouluja perustettiin. Huvittavaa lukiessa oli huomata myös Kalle Päätalon romaaneista tuttua vanhan kansan vastustusta lasten koulunkäyntiä kohtaan. Sivistyksen vastustaminen lienee peri-inhimillinen ominaisuus, onhan se pois "oikean työn" tekemisestä ja sitä kautta ensimmäinen askel kodin valtapiiristä poistumiselle.

Suomalaiselle lukijalle Aitmatovin kuvaamaa maailma voi tuntua hiukan fantasiamaailmalta sillä niin harmoniselta ja kauniilta elämä siellä vaikuttaa. Ollaan perusasioiden äärellä. Ei ole kirgiiseillä rikkautta, eikä maata viljavaa. On kuitenkin rakkautta ja laulun runsautta, näin Karjalaisten laulua mukaillen. Tietenkin tässä katsontakannassa on mukana paljon romantiikkaa, eikä se missään määrin tarkoita koko totuutta. Mutta eikö ihmiselle voisi sallia joskus hiukan romanttista unelmahöttöä, jota arkirealismi tai viheliäinen poliittinen hallintojärjestelmäkään ei voi pilata?

---

[1] https://fi.wikipedia.org/wiki/T%C5%A1ingiz_Aitmatov

[2] https://www.hs.fi/muistot/art-2000002626324.html

P.S.

Tässä voi olla hyvä portti neuvostoelokuvien maailmaan, sillä suuri osa Aitmatovin teoksista on filmattu. Kun on lukenut alkuperäistekstin, on melko helppo ymmärtää, mistä näyttelijät puhuvat, vaikkei kieltä täysin ymmärtäisikään. YouTubesta voi koettaa etsiä. Esimerkiksi "Punahuivisesta poppelista" löysin turkkilaisen version vuodelta 1977 hakusanalla "Тополёк мой в красной косынке" ja kirgisialais-uzbekistanilaisen vuodelta 2018. Klassikoita siis uudelleen filmataan myös Keski-Aasiassa samalla tavalla kuin meillä täällä Suomessa Tuntematonta sotilasta.

Arto Salminen: Kalavale

”Kukaan ei enää puhunut totta, siksi kenenkään ei tarvinnut valehdella. Sanojen alkuperäiset merkitykset oli kuopattu neljänteen ulottuvuuteen, ne mätänivät virtuaalisessa joukkohaudassa.”

Useat lukijat ovat bloganneet Arto Salmisen viimeiseksi jäänestä romaanista Kalavale (WSOY, 2005). Luettuani postauksia, vaikuttaa siltä, että kyseinen romaani on jakanut mielipiteitä. Toisten mielestä kirja on rujo ja inhottava, kun taas yhdet sanovat sen olevan täyttä asiaa. Kalavale oli Ylen 101 kirjaa -ohjelmassa mukana edustamassa vuotta 2005. Omasta mielestäni Kalavale ei ole missään tapauksessa Salmisen paras romaani, sanoisin sen olevan pikemminkin keskitasoa. Toisaalta se tarjoaa terävän kuvan vuosituhannen taitteen viihdemaailmaan, jossa tosi-tv ja lööppijulkisuus ovat vielä suht uusi ja tuore ilmiö Suomessa. 

Kirjan perusjuoni kuuluu: Kasperi haluaa lanseerata ja myydä Neloselle uudenlaisen tosi-tv -ohjelman. Syntyy Auschwitz, johon kilpailijoiksi kelpuutetaan ainoastaan työttömiä ja syrjäytyneitä aikuisia, mielellään nuoria, kauniita ja komeita ihmisiä. Ohjelmassa heidät jaetaan vankeihin ja vartijoihin. Lisäksi mukaan otetaan yleisöäänestys ja sähkötuoli. Kuulostaako kamalalta? Jotta satiiri olisi vieläkin purevampaa mukaan otetaan sponsoriyrityksiä. "Virran sähkötuoliin tarjoaa Fortum", kuuluu mainostauolla näytettävä slogan. Myös kondomivalmistajat lähtevät hankkimaan brändeilleen näkyvyyttä. Iltapäivälehdet puolestaan saavat kirjoittamisen aihetta, kun turhautuneet vangit pettävät puolisojaan tv-kameroiden edessä. Vähäosaisia hyväksi käyttävä viihde-ekosysteemi on syntynyt.  

Kuvaavaa on myös se, kuinka Auschwitzin osallistuvat kilpailijat laitetaan allekirjoittamaan sellainen sopimus, joka takaa sen, ettei tuotantoyhtiö joudu minkäänlaiseen vastuuseen ihmisten rääkkäämisestä, henkisten ja fyysisten vaurioiden aiheuttamisesta. Mieleeni muistuu viimekeväinen MOT:n dokumentti, jossa selvitettiin, millä tavalla ja millä ehdoilla suomalaista tosi-tv:tä tehdään. Salmisen fiktio ei ole kaukana todellisuudesta. Olisi ollut parempi, mikäli epäkohdat (joiden olemassaolosta kyllä oltiin tietoisia) oltaisiin tuotu vuosikymmentä aiemmin julkisuuteen. 

Takaisin kirjaan. Kriittisiä ääniä kuuluu myös Kalavaleessa. Aluksi vanhan polven viihdeguru, Kyösti "Fisu-Hanski" Hannula vastustaa Auschwitz-hanketta, mutta ohjelmaan juontajaksi palkattu Oona – Kasperin avustamana – onnistuu lopulta pehmittämään tämän pään. Moraalin voi hyvin unohtaa, kun kyse on rahan ja "viihteen" tekemisestä. Sitä ei tarvita mihinkään. Sen voi hyvin heittää mädäntymään sinne virtuaaliseen joukkohautaan muiden sanojen sekaan. 

Fisu-Hanskin puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että hän sentään pohtii sitä, mikä on oikein ja mikä on väärin. Vallitsevasta ajan hengestä hän ajattelee: ”En ollut tyytyväinen tähän aikaan, vaikka aika oli tyytyväinen minuun. Minua ei syytetty mistään, koska tein niin paljon vääryyttä. Ketään ei enää syytetty. Koko sana oli lopetettu tarpeettomana, oli ryhdytty syyllistämään, mutta vain köyhiä. Niitä syyllistettiin, koska ne eivät pystyneet varastamaan muuta kuin kaljaa Siwasta.”

Kalavaletta lukiessa on mielenkiintoista pohtia sitä, kuinka hyvin perusihminen sopeutuu omaan aikaansa ja oppii pitämään siinä esiintyviä ilmiöitä, kuten läpeensä kaupallista, etiikaltaan kyseenalaista tosi-tv:tä normaalina, ei-ongelmallisena asiana. Tähän samaan jatkumoon voi lukea myös sensaatiohakuiset viihdejuorulehdet, joissa mennään todella alhaiselle tasolle sisällön suhteen. Ei liene aivan sattumaa, että esimerkiksi Seiska perustettiin lamavuotena 1992, jolloin oli suurta kysyntää sirkushuveille ja kaljalle, kun kunnollista leipää ei ollut. Sittemmin Suomen talous lähti kyllä nousuun, mutta silti monet laman aikaiset ilmiöt jäivät elämään. Näistä pitkät ruokajonot ovat ehkä se vähiten hauska jäänne, jota todistamme joka viikko. 

Kalavaleen lopussa Herlevi ja Saunakukka käyvät Auschwitzin finaalijaksossa taistoa siitä, kuka kestää eniten milliampeereita sähkötuolissa. Groteski loppu on Salmisen tapa osoittaa nykykapitalismin raadollisuus: rahapalkinnon voittaa se, joka kestää eniten ja on myös yleisöäänestyksen suosikki. Häviäjät poistuvat studiosta tyhjin käsin. Kannattaa lukea itse.

                                                            ***

Nimi: Kalavale : kansalliseepos

Ulkoasu: 231, [1] s. ; 19 cm 

Julkaisija: Helsinki : WSOY 2007 (HUOM. ensimmäinen painos 2005)

ISBN: 9789510333792 sid.

Mistä: Lainasin kirjastosta.