 |
| Kaunis kansikuva maalaispihapiiristä harjakattoisine rakennuksineen. Komea petäjä kruunaa idyllin. |
Vaihteeksi muustakin kuin pikkuporvareista ja yhteiskuntapolitiikasta. Lukaisin tässä vappuviikolla Jouko Puhakan romaanin Kaupunkiin vuodelta 1963. Se kuvaa - mitäpä muutakaan kuin maaseudun autioitumista. Tuntuu siltä, että lähes kaikki 1960-1970-luivuilla Itä-Suomessa kirjoitetut romaanit käsittelivät samaa aihetta. Eihän siinä, olihan tuo yhteiskunnallinen muutos jyrkkä ja tapahtui vain muutamassa vuosikymmenessä. Lähes omavaraistaloudesta siirryttiin teollisen yhteiskunnan rattaita pyörittämään. Joskus tuntuu siltä, ettei tuosta muutoksesta olla kovin hyvin vieläkään toivuttu. Ehkäpä suomalaisten suuressa mökkeilyinnossa on osaltaan taustalla paluu kadotettuun onnelaan, edes hetkeksi huilahtamaan...
Puhakan romaanissa tarina pyörii tavallisen kansanmiehen, Viljami Hakkaraisen ympärillä. "Tyhmä tahi paremminkin yksinkertainen tämä Viljami on" - näin ajattelee eräs isäntä, maanlunastuslautakunnan jäsen, jolta Viljami käy heti ensisivuilla pyytämässä lisämaata itselleen.
Reissu onnistuu, ja Viljami saa sen, mitä tulikin pyytämään. Päähenkilön onni ja autuus ei kuitenkaan kestä kauaa, sillä perinteisen elinkeinon alasajo on käynnissä.
Mielestäni sivumäärältään ohkaiseen teokseen on upotettu aivan liikaa henkilöhahmoja. Mukaan on pitänyt saada kaikki maalaisyhteiskunnan persoonat - saarnamiehistä pontikankeittäjiin. Kokonaisuus kärsii tästä.
Tässä teoksessa Puhakan ääni on raskas ja melankolinen. Huumorin kukka ei paljoa kuki, eikä nauru helsky. Melankolinen pohjavire säilyy kertojan äänessä alusta loppuun. Siitä huolimatta kirja pitää otteessaan erityisesti kauniin kielen takia. "Illat joutuvat idästä, ummistuvat länteen. Taivas itäisten vaarojen yllä on uhkantumma ja maahan lankeavan raskas. Läntisellä taivaanrannalla riutuu rusko: manalle saavan päivän viimeinen hymy." (s.219).
Kirjan voimakkain ja mieleenjäävin on loppukohtaus, jossa Hakkaraisen perheellä on edessä muutto kaupunkiin. Kaikki irtaimisto huutokaupataan halpaan hintaan, ja korkealaitainen teurasauto käy hakemassa vähät kotieläimet kyytiin. Kohtauksesta tulee mielleyhtymä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaaniin Laurilan torppariperheen häätöön.
Vaikka kokonaisuus on epätasainen, onnistuu kirja kuitenkin välittämään hyvin tunnelman tuosta "suurten muutosten ajasta". Aika on tehnyt tehtävänsä siinä mielessä, ettei sillä ole nykylukijalle kovinkaan paljoa annettavaa. Lukea toki aina voi.
***
Ulkoasu: 261 sivua
Julkaisija: Porvoo : WSOY 1963.
Mistä: Lainasin kirjastosta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti