Tšingiz Aitmatov: Teokset. Osa 1

Vuoret, vuoret, sinivalkeat vuoret
isieni uljas maa!

Vuoret, vuoret, sinivalkeat vuoret
kehtonani on…         - Danijar

Baidamtaljoki tulvii: 
Ole varovainen ylittäessäsi jokea yöllä
            kahlaamon kohdalla.
Silti minä odotan ja kaipaan, jollet saavu kohtaamispaikkaan... - Tallasin laakson neitojen laulusta

Tšingiz Aitmatov: Teokset. Osa 1.SN-Kirjat Oy 1987, 382 sivua. 

Maaliskuussa en jaksanut kirjoittaa tätä blogia, vaikka tosin muutaman kirjan maltoin lukea kannesta kanteen. Yksi niistä on kuvassa näkyvä Tšingiz Aitmatovin Teokset. Osa 1. Se on SN-Kirjat Oy:n julkaisema kokoelma vuodelta 1987, ja siihen kuuluu 8 novellia/pienoisromaania, jotka suomen kielelle on kääntänyt venäjästä Esa Adrian ja Ulla-Liisa Heino. Kyseessä on erittäin hyvä tutustumispaketti maailman tunnetuimman kirgisialaiskirjailijan tuotantoon. Suomessa Aitmatov tosin ei ole ollut viime vuosikymmeninä kovinkaan kuuma nimi, sillä taitaa olla niin, ettei hänen teoksistaan ole otettu uusia painoksia sitten Neuvostoliiton kaatumisen? Ainakaan uusia käännöksiä Wikipedian mukaan ei ole tehty. Onneksi kirjastoista ja divareista löytyy vielä!

Minut tähän "unohdettuun kirjailijaan" sai tarttumaan vaihto-opiskelijaystäväni, joka on kotoisin Kirgisiasta. Ennen tätä olin kuullut Aitmatovista ainoastaan Juha Hurmeen Pakopiste-esseekokoelman kautta, en mistään muualta. 

Kuka Tšingiz Aitmatov?

Keski-Aasiassa, Kiinan ja Kazakstanin välissä sijaitsee Kirgistanin vuoristoinen maa. Tuon pienen maan pienessä Shekerin kylässä syntyi vuonna 1928 Tšingiz Aitmatov. Tuolloin Kirgisia kuului Neuvostoliittoon ja ennen sitä Venäjän keisarilliseen imperiumiin. Itsenäisyyden maa sai vuonna 1991 Neuvostoliiton hajottua.

Tšingiz Aitmatov oli todistamassa hurjaa muutosta, jossa uusi aika vyöryi Kirgisian syrjäseuduille -  vuoristokyliin ja aroille. Osansa tästä uudesta ajasta sai tuntea myös hänen perheensä, sillä Aitmatovin isä, kirgisialainen kommunistijohtaja, teloitettiin  "porvarilliseen nationalismiin" osallistumisesta Stalinin puhdistuksissa vuonna 1938. 
18-vuotiaana Aitmatov aloitti eläintenhoidon opiskelun Kirgisian pääkaupungissa, mutta siirtyi pian Moskovaan opiskelemaan kirjallisuutta kuuluisaan Maxim Gorki -instituuttiin. Gorki-instituutista hän näemmä siirtyi Pravda-lehden toimittajaksi.

Aitmatovin varsinainen julkinen kirjailijaura starttasi venäjän kielellä vuonna 1952, ja ensimmäiset kirgisian kielellä kirjoitetut teokset julkaistiin 1954.[1] Helsingin Sanomien muistokirjoituksessa toimittaja Hannu Marttila kirjoittaa: "Aitmatovin elämää muovasi alusta saakka suhde vallanpitäjiin, suosion ja epäsuosion vaihtelu ja valintojen arvaamattomuus. Tšingiz Aitmatov julkaisi 30-vuotiaana toisen maailmansodan aikaan sijoittuvan vahvan naiskuvauksen Dzamilja. Se ja kaksi seuraavaa teosta, Punahuivinen poppelini ja Balladi ensimmäisestä opettajasta ilmestyi suomeksi 1963. Aitmatovin vaikuttavimpana teoksena on jäänyt mieleen 1970 (suomeksi 1972) julkaistu Valkoinen laiva. Sen ilmestyminen sai neuvostolehdistössä aikaan myrskyn. Konservatiivit syyttivät nykyaikaan sijoittuvassa kertomuksessa kuvattua absoluuttista pahuutta ja sen aiheuttamaa seitsenvuotiaan pojan itsemurhaa neuvostokirjallisuuteen sopimattoman pessimistiseksi. Aihe oli erityisen tabu vuotta aiemmin Prahassa tapahtuneen Jan Palachin polttoitsemurhan vuoksi. Kiistelystä huolimatta Aitmatov nautti valtavaa suosiota Neuvostoliitossa ja sen ulkopuolella, myös Suomessa, jossa 1980-luvulla julkaistiin jopa hänen kootut teoksensa."[2]

Marttilan muistokirjoitusta ja Wikipedia-sivustoja lukuun ottamatta Aitmatovista on vaikea saada tietoa - varsinkin jos venäjän (tai kirgiisin) kielen taito on huono. Jätetään tämä tähän.

                                                                                ***

Aitmatovin maailmassa tärkeitä elementtejä ovat poppelit, marunaa ja heinää kasvavat arot, vuoret, linnut ja eläimet. Kirgisiassa eletään murrosaikaa, jossa suuria kolhooseja perustetaan ja patoja sekä kanavia rakennetaan jokien vesiä ohjaamaan.

Työskentelyä uudisraivausalueella kuvataan Teokset osa 1:n avaavassa novellissa Kamelinsilmä. Sen teemana ovat rakkaus, lähteminen ja jääminen. Ehkä mukana on myös ripaus sosiaaliselle realismille tyypillistä työn ylistämistä ja opetusta siitä, ettei itsekkyys koskaan kannata. Toinen uudisraivausta kuvaava novelli on nimeltään Valkoinen sade.

Lyhyessä novellissa Tulvavahti seurataan ihmisen ja luonnonvoimien välistä kamppailua, jossa hauskalla tavalla korostuu myös sukupolvien väliset erot: vanha tulvavahti Beknazar ei jääräpäisyyttään suostu luopumaan omista periaatteistaan ja tottumuksistaan, vaikka aika on hänen poikansa, hydroteknikoksi opiskelleen Alymbekin puolella. Tarinassa on jotakin samaa kuin ikiaikaisissa faabeleissa tai Raamatun kertomuksissa. Tulvavahdin ja Baidamtaljoella novellien päähenkilöt tuovat mieleeni Pentti Haanpään kuvaamat itsepäiset ja sympaattiset jätkät. Haanpäätä ja Aitmatovia yhdistää myös lämpimät suhteet ympäröivään luontoon ja eläimiin, vaikka ovatkin eri puolilla maapalloa toisistaan tietämättä kirjoitelleet.

Samaan aikaan kun kommunistisen puolueen johdolla tehostetaan ja koneellistetaan maanviljelyä, muutoksessa ovat myös tavat ja perinteet. Järjestetyt avioliitot väistyvät rakkauteen perustuvien tieltä, paimentolaistalous väistyy maatalouden tieltä. Silti paimentolaiskulttuurista muistuttavat jurtat, ja taitavat ratsastajat, džigitit, hurmaavat paikallisia neitosia uskomattomille ratsastustaidoillaan. 

Pienoisromaanissa Kasvoista kasvoihin kerrotaan rintamakarkurista. On Natsien aloittama suursota, jonne kirgiisejä lähetetään isänmaataan puolustamaan. Kirgiisikylissä kovan työn teon lomassa odotetaan kuumeisesti postinjakajan uutisia. Poikkeuksena on se yksi perhe, jonka mies piilottelee kallion kolossa. Mielestäni kokoelman paras novelli.

Aitmatovin novellit ovat kuin maalauksia. Useissa novelleissa hän käyttääkin mielellään kertojana piirtäjää/taidemaalaria (Dzamilja ja Ensimmäinen opettaja). Pienoisromaanissa Punahuivinen poppeli kehyskertomuksena on reportaasimatkalla oleva toimittaja, joka tapaa erään autonkuljettajan, jolla on aikamoinen tarina kerrottavanaan. Punahuivinen poppeli oli paikoin hiukan pitkäveteinen kertomus, mutta näin jälkeenpäin Iljan toilailut jaksavat kyllä naurattaa. 

Kokoelman päättävä Ensimmäinen opettaja kuvaa Djuišen-nimisen yhden miehen sivistysprojektia kirgiisialaisessa pikkukylässä. Tämä kommunistiseen puolueeseen kuuluva sinnikäs mies perustaa syrjäkylään koulun ja ryhtyy opettamaan lapsille luku- ja kirjoitustaitoa. Jos jotakin yksittäisiä puhtaan positiivista asioita neuvostovallasta täytyy sanoa, niin ehkä juurikin luku- ja kirjoitustaito koheni noilla seuduilla huomattavasti, kun Leninin nimeä kantavia kouluja perustettiin. Huvittavaa lukiessa oli huomata myös Kalle Päätalon romaaneista tuttua vanhan kansan vastustusta lasten koulunkäyntiä kohtaan. Sivistyksen vastustaminen lienee peri-inhimillinen ominaisuus, onhan se pois "oikean työn" tekemisestä ja sitä kautta ensimmäinen askel kodin valtapiiristä poistumiselle.

Suomalaiselle lukijalle Aitmatovin kuvaamaa maailma voi tuntua hiukan fantasiamaailmalta sillä niin harmoniselta ja kauniilta elämä siellä vaikuttaa. Ollaan perusasioiden äärellä. Ei ole kirgiiseillä rikkautta, eikä maata viljavaa. On kuitenkin rakkautta ja laulun runsautta, näin Karjalaisten laulua mukaillen. Tietenkin tässä katsontakannassa on mukana paljon romantiikkaa, eikä se missään määrin tarkoita koko totuutta. Mutta eikö ihmiselle voisi sallia joskus hiukan romanttista unelmahöttöä, jota arkirealismi tai viheliäinen poliittinen hallintojärjestelmäkään ei voi pilata?

---

[1] https://fi.wikipedia.org/wiki/T%C5%A1ingiz_Aitmatov

[2] https://www.hs.fi/muistot/art-2000002626324.html

P.S.

Tässä voi olla hyvä portti neuvostoelokuvien maailmaan, sillä suuri osa Aitmatovin teoksista on filmattu. Kun on lukenut alkuperäistekstin, on melko helppo ymmärtää, mistä näyttelijät puhuvat, vaikkei kieltä täysin ymmärtäisikään. YouTubesta voi koettaa etsiä. Esimerkiksi "Punahuivisesta poppelista" löysin turkkilaisen version vuodelta 1977 hakusanalla "Тополёк мой в красной косынке" ja kirgisialais-uzbekistanilaisen vuodelta 2018. Klassikoita siis uudelleen filmataan myös Keski-Aasiassa samalla tavalla kuin meillä täällä Suomessa Tuntematonta sotilasta.