Jouko Puhakka: Takametsien evankeliumi

 

Jouko Puhakka: Takametsien evankeliumi (WSOY, 1973. 221 s.)

Takametsien evankeliumi vai metsäkansan testamentti?

Tutustuinpa seuraavaksi vähemmälle huomiolle jääneeseen – ainakin näin 1990-luvulla syntyneen perspektiivistä – kirjailija Jouko Puhakan teokseen Metsäkansan evankeliumi. Kirja on julkaistu 1973, eli samana vuonna kuin Heikki Turusen kuuluisa esikoisteos Simpauttaja. Romaanin teema on pitkälti sama kuin Simpauttajassa, mutta tässä keskitytään maaltamuuttoaallon aiheuttamaan yhteiskunnalliseen heräämiseen, ei nuoren miehen ahdistukseen.

Kirjailija Jouko Puhakka tuli tunnetuksi etenkin romaanista Kaupunkiin (1963), josta sovitettiin menestysnäytelmä Hyvästi Mansikki (1969). Näytelmän ohjasi silloinen Joensuun kaupunginteatterin johtaja Jouko Turkka. Kuulin itse asiassa Jouko Puhakasta ensimmäistä kertaa luettuani muutama viikko takaperin. Ismo Björnin toimittamaa maakuntahistoriikkia Rajan maakunta – Pohjois-Karjalan historia 1939–2014. Tuossa kirjassa käytiin läpi kohahduttaneet "teatterisodat" ynnä muut suuret ja pienet maakunnalliset merkkitapahtumat, kuten SMP:n "Iso Jytky" vuoden 1970 eduskuntavaaleissa, jolloin puolue sai peräti 23,9 prosenttia äänistä Pohjois-Karjalan vaalipiirissä.

Juuri SMP:n nousua ja erään pienviljelijän (Eino Poutiainen) poliittista innostumista Puhakka tässä satirisoi. Henkilöhahmot ja puolueet on verhottu niin kepeästi, ettei lukijalle jää epäselväksi, mitä Metsäpuolueella tarkoitetaan ja kuka on Vehviäinen. Myös itse puolueen puheenjohtaja, profeetta-messias Vennamo vilahtaa romaanissa muutaman kerran, mutta pääpaino on silti Vehviäisen elämän kuvaamisessa. Vaikka romaanin nimessä on sana evankeliumi, niin silti kirjailija käyttää harkiten uskonnollista kieltä. Mitään ähkyä ei sen suhteen tule. 

Tarina alkaa kohtauksella, jossa keskikokoiseen maalaistupaan kokoontuu kaikenikäistä väkeä ympäri maalaisvaarojen ja -salojen. He ovat saapuneet kuulemaan Veikko Vennamoa, joka pitää populistisella retoriikalla kyllästetyn puheen maaseudun `unohdetulle kansalle´. "Hyvät ystävät", Vennamo aloittaa palopuheensa. 

Kirjoittajana Puhakka ei halua asettua suoraan millekään puolelle, vaan pyrkii ymmärtämään ihmisiä kaikin tavoin vaikean tilanteen keskellä. Oikeastaan kirjailijan oma asenne ja näkökulma käy hyvin ilmi seuraavasta kappaleesta: ”Ihminen oli kerta kaikkiaan sellainen hamaan kuolemaan tai keskitysleiriin saakka, turhan uskoja. Siksi ne mielellään kuuntelivat toisenlaista puhetta, ostivat hintaa kyselemättä toivoa lupailijoilta. Näin oli ja hyvä niin. Sillä lupauksia enempää tuskin oli kenenkään tehtävissä. Raamatun päivistä kansat olivat etsineet luvattua maata ja järjestelmää, löydöksistä ei kannattanut tehdä numeroa. Eihän kuitenkaan ollut paha mies se joka osasi kaupitella toivoa, varistaa ihmisten päälle kultasadetta harmaista pilvistä.”

Romaanissa on hetkensä, ja voi hyvin sanoa, että se on kestänyt yllättävän hyvin aikaa – onhan myös SMP:n raunioille muodostunut Perussuomalaiset onnistuneet vakiinnuttamaan kannatuksensa siihen 10-20 prosentin tietämille viime vuosikymmenen aikana. Tästä voisi päätellä, että edelleenkin "kansan syvissä riveissä" koetaan samaa tyytymättömyyttä, eriarvoisuutta ja siitä kumpuavaa kokemusta arvostusta vaille jäämisestä kuin 1970-luvulla. Jotkin asiat eivät vain muutu.

Takametsien evankeliumin keski- ja loppuvälillä Vehviäisen seura alkoi jo hieman tökästämään ja minun piti kiihdyttää lukutahtia hieman, että pääsisin viimeiselle sivulle asti. En halua paljastaa, kuinka romaanissa lopulta käy, vaan suosittelen jokaista lukijaa tarttumaan tähän "unohdetun kansan" unohdettuun satiiriin. Kyllä kansa tietää, jos tietää...

Jouni Hynynen: Kadonnutta tavaraa etsimässä

 

Jouni Hynynen: Kadonnutta tavaraa etsimässä (2018, LIKE, 299 sivua.)

Joulukuun alussa sain koeluettavaksi erään pohjoiskarjalalaisen kirjailijanalun esikoistekeleen. Tuosta innostuneena päätin tutustua minulle hieman vieraaseen hupi/viihdegenreen. En kuitenkaan hankkinut niitä Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjoja, vaan kävin lainaamassa kirjastosta Jouni Hynysen esikoisteoksen Kadonnutta tavaraa etsimässä.

Kirjan takakannessa kirjaa mainostetaan lauseella: "röyhkeä kujanjuoksu kadotetun nuoruuden kannoilla." Sitä se eittämättä on. "Epätoivoinen kujanjuoksu" kuvaisi vielä paremmin. 

Romaanin päähenkilönä toimii Hynysen jonkinasteinen alter ego nimeltään Jari Koponen. Koponen on keski-ikäinen parin lapsen isä, joka soittaa työkseen Kansanturva-nimisessä yhtyeessä bassoa. Koposella ei kuitenkaan mene kovinkaan hyvin: bändin ura on laskusuuntainen, taloremontti kesken ja alkoholinkäyttö kovaa. Tästä kaikesta ahdistuneena, Koponen päättää ottaa hatkat ja lähteä tien päälle "etsimään itseään", tarkemmin ilmaistuna tekemään oman elämänsä inventaariota. 

Kuljettajaksi Koposelle lähtee luottokuski Suikka sekä pari muuta lappeenrantalaista duunariäijää, Kosander ja Kiitäjä. Kirjan (kaikki) päähenkilöt ovat siis viinaan meneviä keski-ikäisiä miehiä, jotka lähtevät "vähän repimään märkää", kuten asia Jaajo Linnonmaan kielellä ilmastaan. 

”Nyt alkoi juominen, sanoi Jamppa Tuominen." huudahtaa Koponen. Romaani on täynnä tällaisia muka nokkelia kännisutkauksia.  

Ihan ensimmäiseksi porukka suuntaa Vantaalle, josta jatkavat ryyppymatkaa Tampereelle, Turkuun ja lopulta Helsingin kautta takaisin kotikonnuille Lappeenrantaan. Välissä sattuu ja tapahtuu. Koponen koettaa jallittaa vanhoja säätöjään vaihtelevin lopputuloksin. Muut sivuhenkilöt eivät tee muuta kuin juovat viinaa koko romaanin ajan, ja välillä käydään sairaalassa paikattavana hyvinvointivaltion piikkiin. Romaani on täynnä humalaista juoppokohellusta, joka naurattaa harvoin. "Miehen mieli on musta kuin Tero Vaaran alitajunta."

Kirjan henkilöitä yhdistää alaluokkaisuus ja alatyylinen kielenkäyttö. Olleessaan Ylen kulttuurivieraana joulukuussa 2021, Hynynen kertoi, että hänen ´olemustaan leimaa edelleen duunaritausta.´ Kotiteollisuus on duunariväen musiikkia, ja Kadonnutta tavaraa etsimässä on suunnattu samalle kohdeyleisölle kuin Kotiteollisuuden musiikki. En itse lukeudu Kotiteollisuus-faneihin, enkä pidä kirjan alatyylisestä huumorista. Niinpä lukeminen tuntui pitkälti ajanhukalta. Positiivista romaanissa oli kuitenkin hallittu suomen kielen käyttö. Se piti lukuinnon yllä. Myöskään romaanin lyhyys ja helppolukuisuus olivat muita syitä, joiden takia päätin lukea kirjan loppuun. Seuraavaksi jotakin parempaa luettavaksi ja blogattavaksi. 

Mukavaa alkanutta vuotta kaikille!

Kalle Päätalo: Huonemiehen poika

 

Kalle Päätalo: Huonemiehen poika, Gummerus (1971) 544 s.

Kallen matka alkaa

Kaarlo Alvar Päätalo (11.11.1919 – 20.11.2000) eli Kalle Päätalo on kirjailija, joka ei paljon esittelyjä kaipaa. Tämä ”selkosten Proust” ehti kirjoittamaan elämänsä aikana 39 romaania, kolme näytelmää ja kolme kertomuskokoelmaa. Huonemiehen poika on Päätalon omaelämäkerrallisen ja myös tunnetuimman Iijoki-sarjan avaus.

Päätalo on ollut minulle aina haastava pala purtavaksi. Useampana vuotena olen yrittänyt lukea Päätalon kirjoja alusta loppuun, mutta aina homma on syystä tai toisesta jäänyt kesken. Kuitenkin syyslomaviikolla tartuin jälleen uudelleen Huonemiehen poikaan. Aloitin sen kohdasta, johon muistelin puolisen vuotta sitten jääneeni. ´Römppäaikana`, se oli kappale, josta jatkoin lukemista. Mieleeni jäi hyvin tuo hauska käsite römppäaika. Sillä tarkoitettiin renkien ja piikojen vapaa viikkoa, jota tavattiin viettää palveluspaikan eli talon vaihdon yhteydessä. Kohtauksessa Kalle jää ikävöimään täti-Reetaa, joka lähtee Veetin mukana ”Jumalan selän taakse”, Kylmälään emännäksi, niin kuin Kallen Riitu-äiti asian ilmaisee. 

Millainen lukukokemus Huonemiehen poika oli? Voin sanoa, että rikas ja monipuolinen; paikoin taas todella pitkäveteinen, puuduttava ja jopa ärsyttävä. Mielestäni Päätalon lukeminen vaatii omanlaisensa mielentilan. Toisaalta näin voi sanoa melkeinpä kenestä tahansa kirjailijasta. 

Siitä on jo reilut kymmenen vuotta, kun norjalainen kirjailija Karl Ove Knausgård herätti suurta huomiota julkaisemalla omaelämäkerrallisen Taisteluni-romaanisarjan ensimmäiset osat. Taisteluni-romaanit saivat paljon mediahuomiota, lukijoita, kehuja ja ylistystä, mutta myös kritiikkiä ja oikeustaisteluja. Puhuttiin Knausgård-ilmiöstä ja sen kirvoittamasta autofiktiobuumista. Autofiktion perusidea on siinä, että kirjailija kirjoittaa omista kipukohdistaan avoimesti ja rehellisesti, usein säätelemättä itseään tai läheisiään. Tällainen kirjailija oli Kalle Päätalo. 

Huonemiehen pojassa Päätalon pesueen elämä on niukkuudesta ja kovuudesta huolimatta nousujohteista. Voisi jopa sanoa, että perhe elää nousukautta 1920-luvun alussa. Vaikkakin Kalle syntyy huonemiehen pojaksi vuoden 1919 loppupuolella, ei hänen silti tarvitse moista titteliä kauaa kantaa, sillä rakenteilla on oma ”savunpitopaikka” Jokijärven Kallioniemeen. Tällaiseen investointiin perheellä on varaa, koska Kallen isä Hermanni Päätalo tienaa mukavasti savotoilla. Tarinan edetessä "Hemppa" etenee oikein hartsuherraksi ja työnjohtajaksi asti. 

Pirtin rakentaminen ei kuitenkaan suju aivan vaivattomasti, sillä ongelmia aiheuttaa muurarimestari Satusetä, oikealta nimeltään Antti Lohela, Korpi-Antiksikin kutsuttu setä. Lopulta uuni valmistuu - runsaan tarinoinnin säestyksellä, mutta hirsiarinan päälle rakennettu uuni ei ole lainkaan hyvä ratkaisu. Muutaman vuoden päästä selkosilla syntyy oma meemi ”paikkaansa hakevasta uunista”, johon kirjassa palataan useampaan kertaan. Tämä ”paikkaansa hakeva uuni” on perheen yhteinen häpeän, mutta myös mustan huumorin aihe, samoin kuin Satusedän muut jutut ja tarinat.  

Muutama havainto Kalle Päätalon tyylistä: Kalle Päätalo rakastaa maalaistyylisiä ilmauksia, joissa verbin perään lisätään jokin tekemistä täsmentävä, omintakeinen murresana. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat ilmaukset:  ”seisoa jarotti, seisoa nallotin ja juosta rassuttelin, juosta rötkistää.” Myös vastaavanlaisia kotikutoisia sanoja Päätalo käyttää usein ilman mitään tuttua verbiä. Tällöin jää paljolti lukijan arvailun varaan, mitähän kirjailija mahtaa sanalla tarkoittaa. Ehkäpä jatkan tutkimusmatkaa Päätalon parissa ja luen seuraavaksi Tammetun virran.

Liitän tähän loppuun tekemäni luettelon kirjan luvuista ja väliotsikoista:

• ENSIMMÄINEN LUKU: Iijoki (s. 5)

• Huonemiehen pojaksi (s. 10)

• Vanhimmat muistikuvani (s. 18)

• Jokijärvi (s. 23)

• Meijerikamari (s. 26)

• Uudet savunpitäjät Kallioniemeen (s. 30)

• Hintoihinsa tullut uuni (s. 47)

• TOINEN LUKU: Villitalvi ja Varsovan rautahevonen (s. 81)

• Ensimmäinen syystalvi Kallioniemessä (s. 85)

• Ensimmäiset pulmuset (s. 91)

• Kivis-Kassu, ukkoherra (s. 120)

• KOLMAS LUKU: Jaamantie (s. 138)

• Lahti-Vappu, Ruijan kalastaja (s. 145)

• Syyhy ja syyhyn voiteet (s. 156)

• Keväisillä soilla (s. 168)

• NELJÄS LUKU: Susikoron vuodet (s. 193)

• Römppäaikana (s. 206)

• Puukko-Lassin natsuunaa (s. 214)

• Kaupankäyntiä (s. 231)

• Riutuva kattilakunta (s. 247)

• VIIDES LUKU: tukinlaskua Iijoella (s. 261)

• Uudet naapurit ja kivenkääntäminen (s. 280)

• Savupatsas lännellä (s. 287)

• Jokijärven veneet (s. 292)

• Tyräjoella (s. 295)

• Kyläreissulle Mannilaan (s. 314)

• Omituinen pöllintekijä (s. 319)

• KUUDES LUKU: Uusi aika työntyy Selkoseen (s. 326)

• Velhon ilta (s. 329)

• Sukupuoliasioita ja luulotauti (s. 337)

• Ruokaporukka kasvaa (s. 361)

• Kuppari-Riitu (s. 376)

• SEITSEMÄS LUKU: Kummat ei lopu kuulumasta (s. 388)

• Keisari atimoi (s. 403)

• Lakko (s. 418)

• Tukinlaskussa Kylmänluomanojalla (s. 427)

• Maailma rupeaa pöhöttymään (s.439)

• KAHDEKSAS LUKU: Omaan saunaan (s. 466)

• Kirkonsija muuttuu kansakouluksi (s. 474)

• Aave laskee Iijoen (s. 478)

• Tyrämäen Rysky (s. 483)

• Miehekkyyttä (s. 494)

• Ensimmäinen teereni (s. 505)

• Erotettu aviopari (s. 507)

• Itkevä koira (s. 511)

• Viimeisten ponttuitten kesänä (s. 517)

• Kansakoululaiseksi (s. 523)

• Ensimmäinen talvisavottareissuni (s. 533)

• Hyvien sopujen aamu (s. 538)

P.S: nämä siis ovat vanhan painoksen sivunumeroita, ei kuvassa näkyvän uuden.

Arto Salminen: Varasto

 

Arto Salminen: Varasto, WSOY (1998) 167 sivua

Seuraavaksi uppouduin Arto Salmisen maailmaan lukemalla Varaston. Varasto on sivumäärältään ohkainen kirja, mutta sitä painavampia sivut ovat sisällöltään.

2000-luvun työläiskirjailija

Arto Salminen (1959–2005) lienee tuttu nimi monelle kirjallisuuden harrastajalle. Vaikka Salminen ennätti urallaan kirjoittamaan vain kuusi romaania, jätti hän silti sitä syvemmän jäljen suomalaiseen kirjallisuuteen, erityisesti ns. työläiskirjallisuuteen. En tosin pidä käsitteestä työväenkirjailija, vaan jaan Väinö Linnan mielipiteen, jonka mukaan "työläisen, joka kirjoittaa, kannattaa kirjoittaessaan unohtaa olevansa työläinen." Vuonna 1949 Linna kirjoitti esseessään Työläiskirjailijoista ja heidän tehtävästään seuraavasti: 

”Lisäksi on koko työläiskirjailija-nimitys sikäli epämiellyttävä, että siinä ei rakkaalle lapselle ole annettu montaa nimeä, vaan sama nimi annettu monelle lapselle, ja se aiheuttaa tiettyä sekaannusta. Paha puoli on vielä se, että nimitys syntyy porvarillisen ammatin perusteella, joten kirjailijan laatua ei määrää se, mitä hän kirjoittaa, vaan vanhempien surkea epäonnistuminen elämäntaistelussa. Seikka on sinänsä merkityksetön, mutta koska kysymyksessä oleva nimitys laadultaan on jo tehtävän ilmaus, astutaan siinä niin painavan asian varpaille, että kukaan omasta persoonallisuudestaan tietoinen kirjailija ei voi sellaista hyväksyä.”

Olen aina tavannut ajatella, että taide- ja kirjallisuusmaailma on siinä mielessä tasa-arvoinen, että vain lahjakkuus ja sinnikkyys merkitsevät: vaikeista lähtökohdista huolimatta on mahdollista kohota vaikkapa Nobel-voittajaksi, niin kuin Knut Hamsunin (1859 - 1952) tai Harry Martinsonin (1904 - 1978) kohdalla kävi. Vastaavanlaisen "luokkaloikan" Suomessa teki niin Toivo Pekkanen kuin myös Väinö Linna. Siitä syystä on minusta halventavaa nimittää Salmista "pelkäksi työväenkirjailijaksi", sillä ennen kaikkea Salminen oli todella taitava kirjailija.

Se, että Salminen itse ehti työskentelemään elämänsä varrella vastaanottokeskuksessa,  rautakaupan varastossa, taksikuskina ja toimittajana, ei tee hänestä sen vähemmän arvostettua kirjailijaa. Uskon, että juurikin työskentely tavallisissa duunariammateissa antoi kirjailija Salmiselle sen tarkan ja sapekkaan näkemyksen 1990-luvun laman jälkeisen Suomen työelämään ja yhteiskuntaan. 

Uudenlainen luokkakonflikti ja tuhottu työväenluokka

"Pudotuspeli on käynnissä, ihmiset hakevat uusia asemia. Kansa jakautuu rosvoihin ja sankareihin."

Varaston tapahtumien keskuspaikkana toimii nimettömäksi jäävä rauta- tai sisustuskauppa, joka sijaitsee pääkaupunkiseudulla, jossain kehätien varrella. Tuon liikkeen varastossa päivätyötään tekevät kirjan päähenkilö, minä-kertoja Antero Rousku ja toinen varastomies nimeltään Raninen. Karita ja myymäläpäällikkö hääräävät enimmäkseen liikkeen puolella, josta heillä on suora puhelinyhteys varastoon. Aika ajoin Rouskun ja Ranisen työajalla perseilyn (jutustelun, poliittisen väittelyn ja tikanheiton) katkaisee puhelimen pärinä, johon on pakko vastata: ”Varasto, tuokaa kolmen litran valkoinen Pika-teho myymälään." 
"Joo, mä tuon."

Muita tärkeitä sivuhahmoja romaanissa ovat Jylhäkorpi ja ketjujohtaja Kataja, jotka pistäytyvät varastossa useampaan otteeseen, tosin täysin eri asialla: Jylhäkorpi ostaa Rouskulta pimeästi kassan ohi myymälätavaraa ja myymäläjohtaja Kataja puolestaan tekee kaikkensa saadakseen varkaan kiinni. He ovat siis kuin rosvo ja poliisi. Pimeän kaupan hieromisen lomassa Jylhäkorpi pitää poliittisia palopuheitaan Rouskulle tähän tyyliin:

”Työväenluokka aiotaan hävittää kokonaan. Semmoinen ylpeä ja sivistynyt ja järjestäytynyt duunari poljetaan kaulaa myöten sianpaskaan ja sanotaan, että nyt on lama. Ja sinne se jätetään, kilpailukyvyn nimissä. Tilalle on tullut työssäkäyvä köyhälistö, ihan niin kuin Amerikassa, Ammattiyhdistysliike on kirosana. Koko kansa on opetettu vihaamaan ässaakoota. Ay-liike on vanhoillinen ja jäykkä, sitä toitotetaan telkkarissa joka päivä. Ja läksyn osaa parhaiten ne jotka ilman työväenliikettä pärjäisi. Käy kysymässä Kannelmäen Maxin köyhimmältä kassatytöltä, että onko se liitossa.”

Työssäkäyvä köyhälistö ­– juurikin tuohon porukkaan Varaston rautakaupan remmi kuuluu. Voi hyvin sanoa, ettei yhdelläkään Varaston hahmoista mene kovin hyvin tässä globaalin markkinatalouden kilpajuoksussa. Takana on suuri 1990-luvun lama, joka on jakanut suomalaisen yhteiskunnan vahvasti voittajiin ja häviäjiin (vrt. sankarit ja rosvot). Voittajia ovat ne teeveetähdet, julkkikset, osakkeenomistajat ja koulutettu keskiluokka, häviäjiä taas työttömät, sairaat, huonosti kouluttautuneet ja vajaatyökykyiset, joille uusilla työmarkkinoilla ei ole mitään käyttöä. 

Salmisen kovasta yhteiskunnallisesta eetoksesta huolimatta väitän, että varaston porukka kuuluu pikemminkin väliinputoajakastiin. He elävät veitsenterällä. Yksi virhe töissä tai kiinni jääminen tavaran varastamisesta riittää syöksemään heidät absoluuttiseen köyhyyteen ja kurjuuteen, häviäjiin. Näin käy Varastossa Raniselle. Raninen saa fudut Rouskun varastamisen takia, mutta Rousku vain toteaa toteaa kylmäävästi: ”Tästä päivästä lähtien Raninen mahtui päälauseeseen”

Kaiken meneillään olevan elämäntaistelun lomassa, Rousku mennä paukauttaa Karitan raskaaksi. Rouskun painostuksesta huolimatta Karita ei suostu aborttiin, vaan tahtoo pitää lapsen. Mielellään Karita pitäisi myös Rouskun itsellään, sillä tarvitseehan lapsi elättäjän ja Karita miehentekeleen itselleen. Tästä "isäprojektista" kehkeytyy romaanin toinen juonikuvio, jossa aikaa kulutetaan synnytysvalmennuksessa, Karitan vanhempien luona ja lopulta synnytyssairaalassa. 

Vastuu ja vastuuttomuus

Varastossa yhdeksi teemaksi yhteiskunnallisen eriarvoisuuden rinnalle nousee kysymys vastuusta ja sen välttelystä. Kun Rouskua huolestuttaa varastamisesta kiinnijääminen, lohduttelee Jylhäkorpi häntä sanoilla: ”Mä kannan täyden vastuun. Ei sulla ole mitään vaaraa. Jos joku jotain huomaa niin mä olen se rikollinen. Sää voit vaikka sanoa, että olit paskalla ja sillä välin matot katosi.” 

Kun Karita paljastaa kiinalaisessa ravintolassa Rouskulle olevansa raskaana, eikä Rouskulle kyseessä ole niinkään iloinen perheyllätys. Tähän Karita vastaa kipakasta: ”Tommosia miehet on. Panemassa kyllä ollaan, mutta vastuuta ei tunneta" (s.45).

Vastuu, vastuu ja vastuu. Kaikki puhuvat siitä, mutta kukaan ei tunnu kantavan vastuuta aidosti. Voi sanoa, että yhteiskunnassa vallitsee puhtaan opportunistinen logiikka, jossa vain epärehellisyydellä ja ankaralla oman edun tavoittelulla pärjää. Rosvoksi ryhtyminen kannattaa. Se lienee Salmisen viesti. Rosvot ovat sankareita ja sankarit rosvoja. Myös Rousku palkitaan romaanin lopussa ylennyksellä, vaikka tämä ei sitä olisi todellakaan ansainnut.

Lopuksi

Varaston voi lukea useampaan kertaan. Se on hieno ja moniulotteinen (pienois-)romaani. Onnellinen loppukohtaus tuo mieleen Matti Ijäksen kulttielokuvan Katsastus (1988), jossa uusi kuluttaja avaa sairaalassa silmänsä ensimmäistä kertaa. Tähän on hyvä lopettaa.

Tuuve Aro: Kalasatama

 

Tuuve Aro: Kalasatama, WSOY, 2020. 295 sivua.

 

Tuuve Aron (s. 1973) uusin romaani Kalasatama  (WSOY, 2020) on vahvasti omakohtainen, autofiktioon kallellaan oleva romaani. Se alkaa sairaskuvauksella, jossa kirjailijan itsensä oloinen päähenkilö hortoilee hajonneena Kalasataman uudessa terveys- ja hyvinvointikeskuksessa. ”Tanssitauti oli oireista pahin”, aloittaa kertoja tarinansa. Epätoivo on käsin kosketeltavaa, sillä lääkkeiden sivuoireet ovat niin pahat, ja lääkäreille ei tunnu olevan aikaa muuhun kuin lääkereseptien kirjoittamiseen. ”Kyllä pilleri kaiken parantaa -tyyliin”, vakuuttelevat lääkärit ja hoitajat. Heidän on pakko, sillä resurssit ovat mitä ovat.

Viimein uudet lääkkeet apteekista saatuaan, päähenkilö ryhtyy käymään läpi omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä suhdetta vanhempiinsa. Hän kirjoittaa siitä, kuinka vanhemmat tapasivat toisensa, millainen hänen isänsä oli jne. Toisin sanoen hän pyrkii selvittämään ennen kaikkea itselleen, miksi on sellainen kuin on.

Koulukiusaamiskokemukset, oman seksuaalisen suuntautumisen ja -identiteetin vähättely, innostuminen taiteesta, kirjallisuudesta ja elokuvista – kaiken tämän Aro tuo esille hienosti. Erityisesti mieleen jäi kohtaus, jossa minä-kertoja havahtuu partion vaellusreissulla siihen, että on erilainen kuin nuo toiset. ”Ja siinä ikimetsän keskellä minuun laskeutui määrätön uupumus: kävelin tässä jonossa peruuttamattomasti erilaisena, katoavaisena ja yksin” (s.24).

Puolivälin paikkeilla kirjassa palataan yhä harvemmin nykyhetkeen. Aro keskittyykin ruotimaan provosoivasti nykykulttuuria, keskiluokkaisuutta, elokuvien heteronormatiivisuutta ja homokulttuurin muutosta. Nämä ovat ehdottomasti romaanin mehukkainta antia. Kalasatama onkin häpeilemättömän itsekeskeinen teos, jossa kirjailija roiskii vahvoja mielipiteitään ja väiteteitään suuntaan jos toiseen. Ei ole sikäli yllätys, että kirja on jakanut vahvasti mielipiteitä lukijoiden keskuudessa. 

Loistavia sitaatteja voisi poimia useita. Minua nauratti kohta, jossa Aro kirjoittaa: ”Lesboksi syntyminen on lahja. Siinä on kommervenkkinsa vain, jos lesboutta ei syystä tai toisesta saa vapaasti toteuttaa, toisin sanoen jos elinympäristö on Uganda, Pohjois-Karjala tai Whitney Houstonin perhe."

En itse kuuluu mihinkään Aron mollaamaan vähemmistö- tai enemmistöryhmään, joten en voinut "loukkaantua" muusta kuin tuon Pohjois-Karjalan ujuttamisesta samaan joukkoon. En usko, että nykyaikana Joensuussa homona, lesbona tai muun sukupuolisena eläminen on yhtään sen vaikeampaa kuin esim. Helsingissä. Luultavasti Aro on lukenut Saara Turusta, jonka teoksissa Pohjois-Karjala esitetään tunkkaisena ja ahdasmielisenä paikkana, oikeana yhteiskulttuurillisen perinteen tyyssijana.

Kuuntelin ja katsoin tätä kirjoitusta varten Aron haastattelun, jossa hän oli Seppo Puttosen (linkki) vieraana. Tuossa haastattelussa Aro puhui kirjailijoiden nykyisestä ”brändäyspakosta”, jonka ulkopuolella on lähes mahdotonta elää. Jos Kalasataman yhtenä tarkoituksena oli kohentaa kirjailijan omaa brändiä, niin siinä hän onnistui mielestäni erinomaisesti. Aion, mikäli aikaa vain on, lukea jossain vaiheessa Aron kirjoittamia novelleja sekä romaanin Karmiina (2004). 

Ville Hytönen: Suomalainen utopia eli kuinka kaksi miekkosta istui taivaanrannassa ja puhui.

Ville Hytönen: Suomalainen utopia. 2021 Enostone, 293 sivua.

Toinen kesäkirja, jonka luin loppuun, oli Ville Hytösen Suomalainen utopia (Enostone 2021). Kustannusyhtiön verkkosivuilla Hytösen kirjaa kuvaillaan seuraavasti:

"Suomalainen utopia on romaani, pamfletti ja toimenpide-ehdotus, jota kirjoittaja on kirjoittanut useamman vuoden keräten yhteiskunnallisen kehittymisen alalta ideoita ja haaveita. Se on konkreettinen, kaunokirjallinen ja filosofinen utopia, joka on kirjoittajansa ideaali. Se on tarina, jossa vanhus, Liston ja nahkatakkinen nuorimies istuvat Aurajoen rannalla ja puhuvat."

Tosiaan tällaista on luvassa. Laitapuolen kulkijat juopottelevat yhteensä kolme päivää Turun ympäristössä ja keskustelevat vanhuksen, siis Cokaygnen eli Hullu-Ekin näkemästä päiväunesta, jossa hänelle näytettiin visio huomisen maailmasta. Tuossa maailmassa monet tänä päivänä yhä lapsenkengissä olevista keksinnöistä, tuotteista ja palveluista on otettu laajaan käyttöön ja niitä on kehitetty ja paranneltu entisestään. Hullu-Ekin visiossa huomisen ihmisten elämä on helpompaa, hauskempaa, terveempää ja rennompaa kuin koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa. Tämänhetkiset ihmiskuntaa uhkaavat kriisit on saatu hallintaan. Suurta huolta huomisesta ei ole, eletäänhän siis utopiassa. 

Kirjailija Ville Hytönen on seurannut aikaansa, ja siksipä monet utopian visioista on tuttuja tavalliselle mediaa seuranneelle lukijalle. Utopian maailmassa kaikki energia  tuotetaan vähäpäästöisesti, taide ja kulttuuri kukoistaa yhteiskunnassa. Alustatalouden piirissä toimivat startup-yritykset ovat kasvaneet todella suuriksi vientiyrityksiksi, jotka rahoittavat suomalaisten hyvinvoinnin. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. Sanalla sanoen: kaikilla tuntuu menevän helvetin hyvin.

Tuntuu siltä, että elämme synkkää apatian aikakautta. Tämä näkyy melkeinpä kaikkialla. Dystopiat ovat olleet jo useamman vuosikymmen kantava aihe niin kirjallisuudessa kuin elokuvissakin. Myös mediakenttä täytyy huonoista uutisista päivittäin: palavia metsiä, tulvia, hirmumyrskyjä- ja helteitä, äärimmäistä kuivuutta ja viruspandemioita - kaikkia ilmastonmuutoksen ja ekologisen kriisin muassaan tuomia vitsauksia. 

Mielestäni Suomalainen utopia on ennen kaikkea utopiakirjallisuuden elvytysyritys: sellaisenaan hyvä, mutta valitettavasti se jää hieman väkinäiseksi, hutaistuksi kirjaksi. Olen varma, että kirjasta olisi tullut parempi, jos kirjailija olisi malttanut odottaa muutaman vuoden. Esimerkiksi viitaukset koronan jälkeiseen aikaan ovat melko epäuskottavia. Saako yksi pandemia koko ihmislajin muuttamaan toimintatapojaan?! Hytösen mukaan kyllä. 

Toinen kysymys, joka mieleeni nousi kirjaa lukiessa, koski kirjan päähenkilöitä. Miksi Hytönen laittaa yhteiskunnan laitapuolen miehet kertomaan tarinoita paremmasta tulevaisuudesta? Eikö esimerkiksi "sisäpiiriin" kuuluvat yritysjohtajat tai tiedehenkilöt olisi luotettavampia visionäärejä "ulkopuolisten" katujuoppojen sijaan? Kummallinen kirja totisesti. Annan silti arvosanaksi 3/5. 

Suomalaisella utopialla on myös oma verkkosivu ja Twitter-tili. 

Joonas Kallonen: Giljotiini

Joonas Kallonen: Giljotiini. 2021 WSOY, 445 s.

Kuluneen vuoden aikana olen lukenut hävettävän vähän kirjoja. Kuitenkin innostuin Joonas Kallosen esikoisteoksesta Giljotiini Suomen Kuvalehden jutun perusteella. Huolimatta suurista odotuksista, tarina ei oikein lähtenyt vetämään, ja minulla kestikin melkein koko kesä yhtä kirjaa lukiessa.

Mutta asiaan.

Giljotiini sijoittuu Suomeen ja Pariisiin. Se on yhdenpäivänromaani taiteesta ja terrorismista – ja tietysti rakkaudesta. Päähenkilöt Mikael ja Sofia ovat sisarukset, tarkemmin ottaen kaksoset. Mikael "koettaa" opiskella Pariisin yliopistossa yhteiskuntatieteitä ja sosiologiaa, Sofia puolestaan viimeistelee dramaturgian maisteriopintojaan Helsingin teatterikorkeakoulussa. He molemmat potevat pahaa maailmantuskaa ja tahtovat toiminnallaan muuttaa maailmaa sekä ihmisten käyttäytymistä. Sofian keino on rauhanomainen teatteritaide, Mikael puolestaan valitsee terrorismin idoliensa Unabomberin ja muiden "radikaalien" kirjoitusten aivopesemänä. Hän muotoillee mm. 10 teesiä, joissa hän vakuuttelee ennen kaikkea itselleen, kuinka päin helvettiä asiat ovat.

Trillerimäisesti etenevä Kallosen esikoisteos on jaettu kolmeen osaan: aamu, päivä ja ilta. Luvut (yhteensä 64) on nimetty kunkin kertojan mukaan siten, että lukija kestää mukana intensiivisesti etenevässä tarinassa. Ongelmallista tarinan uskottavuudelle on mielestäni se, että jokaisen henkilön minäkertojan ääni on liian samanlainen – aivan kuin jokainen todella vatvoisi oman elämän, maapallon ja yhteiskunnan ongelmia samalla melankolisen ahdistuneella äänellä?!

Kallosen kuvaama maailma on synkkä ja lohduton. Ihmisillä ei ole toivoa. Kuuntelin pari päivää sitten Samuli Putron radioesseesarjaa, jossa hän puhui mm. ilmastonmuutoksesta ja muista ihmiskuntaa uhkaavista eksistentialistisista kriiseistä. Putron mukaan: "vaikka peli olisi 7–2 jalkapallo-ottelun 3. erässä, niin silti kannattaisi pelata loppuun asti ja tehdä parhaimpansa." Tätä etenkään romaanin Mikael ei näe vaihtoehtona, vaan rynnistää kohti tuhoa, verta ja kyyneleitä.  

Teoksessa on lainauksia niin Dostojevskin Idiottista, Unabomberin eli Theodore Kazcynskin manifestista Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus sekä Marguerite Durasin Sodan vihkoista. Suosittelen lukemaan joka tapauksessa, vaikka itse en kirjasta juuri pitänyt.