Jouko Puhakka: Takametsien evankeliumi

 

Jouko Puhakka: Takametsien evankeliumi (WSOY, 1973. 221 s.)

Takametsien evankeliumi vai metsäkansan testamentti?

Tutustuinpa seuraavaksi vähemmälle huomiolle jääneeseen – ainakin näin 1990-luvulla syntyneen perspektiivistä – kirjailija Jouko Puhakan teokseen Metsäkansan evankeliumi. Kirja on julkaistu 1973, eli samana vuonna kuin Heikki Turusen kuuluisa esikoisteos Simpauttaja. Romaanin teema on pitkälti sama kuin Simpauttajassa, mutta tässä keskitytään maaltamuuttoaallon aiheuttamaan yhteiskunnalliseen heräämiseen, ei nuoren miehen ahdistukseen.

Kirjailija Jouko Puhakka tuli tunnetuksi etenkin romaanista Kaupunkiin (1963), josta sovitettiin menestysnäytelmä Hyvästi Mansikki (1969). Näytelmän ohjasi silloinen Joensuun kaupunginteatterin johtaja Jouko Turkka. Kuulin itse asiassa Jouko Puhakasta ensimmäistä kertaa luettuani muutama viikko takaperin. Ismo Björnin toimittamaa maakuntahistoriikkia Rajan maakunta – Pohjois-Karjalan historia 1939–2014. Tuossa kirjassa käytiin läpi kohahduttaneet "teatterisodat" ynnä muut suuret ja pienet maakunnalliset merkkitapahtumat, kuten SMP:n "Iso Jytky" vuoden 1970 eduskuntavaaleissa, jolloin puolue sai peräti 23,9 prosenttia äänistä Pohjois-Karjalan vaalipiirissä.

Juuri SMP:n nousua ja erään pienviljelijän (Eino Poutiainen) poliittista innostumista Puhakka tässä satirisoi. Henkilöhahmot ja puolueet on verhottu niin kepeästi, ettei lukijalle jää epäselväksi, mitä Metsäpuolueella tarkoitetaan ja kuka on Vehviäinen. Myös itse puolueen puheenjohtaja, profeetta-messias Vennamo vilahtaa romaanissa muutaman kerran, mutta pääpaino on silti Vehviäisen elämän kuvaamisessa. Vaikka romaanin nimessä on sana evankeliumi, niin silti kirjailija käyttää harkiten uskonnollista kieltä. Mitään ähkyä ei sen suhteen tule. 

Tarina alkaa kohtauksella, jossa keskikokoiseen maalaistupaan kokoontuu kaikenikäistä väkeä ympäri maalaisvaarojen ja -salojen. He ovat saapuneet kuulemaan Veikko Vennamoa, joka pitää populistisella retoriikalla kyllästetyn puheen maaseudun `unohdetulle kansalle´. "Hyvät ystävät", Vennamo aloittaa palopuheensa. 

Kirjoittajana Puhakka ei halua asettua suoraan millekään puolelle, vaan pyrkii ymmärtämään ihmisiä kaikin tavoin vaikean tilanteen keskellä. Oikeastaan kirjailijan oma asenne ja näkökulma käy hyvin ilmi seuraavasta kappaleesta: ”Ihminen oli kerta kaikkiaan sellainen hamaan kuolemaan tai keskitysleiriin saakka, turhan uskoja. Siksi ne mielellään kuuntelivat toisenlaista puhetta, ostivat hintaa kyselemättä toivoa lupailijoilta. Näin oli ja hyvä niin. Sillä lupauksia enempää tuskin oli kenenkään tehtävissä. Raamatun päivistä kansat olivat etsineet luvattua maata ja järjestelmää, löydöksistä ei kannattanut tehdä numeroa. Eihän kuitenkaan ollut paha mies se joka osasi kaupitella toivoa, varistaa ihmisten päälle kultasadetta harmaista pilvistä.”

Romaanissa on hetkensä, ja voi hyvin sanoa, että se on kestänyt yllättävän hyvin aikaa – onhan myös SMP:n raunioille muodostunut Perussuomalaiset onnistuneet vakiinnuttamaan kannatuksensa siihen 10-20 prosentin tietämille viime vuosikymmenen aikana. Tästä voisi päätellä, että edelleenkin "kansan syvissä riveissä" koetaan samaa tyytymättömyyttä, eriarvoisuutta ja siitä kumpuavaa kokemusta arvostusta vaille jäämisestä kuin 1970-luvulla. Jotkin asiat eivät vain muutu.

Takametsien evankeliumin keski- ja loppuvälillä Vehviäisen seura alkoi jo hieman tökästämään ja minun piti kiihdyttää lukutahtia hieman, että pääsisin viimeiselle sivulle asti. En halua paljastaa, kuinka romaanissa lopulta käy, vaan suosittelen jokaista lukijaa tarttumaan tähän "unohdetun kansan" unohdettuun satiiriin. Kyllä kansa tietää, jos tietää...