Tuuve Aro: Kalasatama

 

Tuuve Aro: Kalasatama, WSOY, 2020. 295 sivua.

 

Tuuve Aron (s. 1973) uusin romaani Kalasatama  (WSOY, 2020) on vahvasti omakohtainen, autofiktioon kallellaan oleva romaani. Se alkaa sairaskuvauksella, jossa kirjailijan itsensä oloinen päähenkilö hortoilee hajonneena Kalasataman uudessa terveys- ja hyvinvointikeskuksessa. ”Tanssitauti oli oireista pahin”, aloittaa kertoja tarinansa. Epätoivo on käsin kosketeltavaa, sillä lääkkeiden sivuoireet ovat niin pahat, ja lääkäreille ei tunnu olevan aikaa muuhun kuin lääkereseptien kirjoittamiseen. ”Kyllä pilleri kaiken parantaa -tyyliin”, vakuuttelevat lääkärit ja hoitajat. Heidän on pakko, sillä resurssit ovat mitä ovat.

Viimein uudet lääkkeet apteekista saatuaan, päähenkilö ryhtyy käymään läpi omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä suhdetta vanhempiinsa. Hän kirjoittaa siitä, kuinka vanhemmat tapasivat toisensa, millainen hänen isänsä oli jne. Toisin sanoen hän pyrkii selvittämään ennen kaikkea itselleen, miksi on sellainen kuin on.

Koulukiusaamiskokemukset, oman seksuaalisen suuntautumisen ja -identiteetin vähättely, innostuminen taiteesta, kirjallisuudesta ja elokuvista – kaiken tämän Aro tuo esille hienosti. Erityisesti mieleen jäi kohtaus, jossa minä-kertoja havahtuu partion vaellusreissulla siihen, että on erilainen kuin nuo toiset. ”Ja siinä ikimetsän keskellä minuun laskeutui määrätön uupumus: kävelin tässä jonossa peruuttamattomasti erilaisena, katoavaisena ja yksin” (s.24).

Puolivälin paikkeilla kirjassa palataan yhä harvemmin nykyhetkeen. Aro keskittyykin ruotimaan provosoivasti nykykulttuuria, keskiluokkaisuutta, elokuvien heteronormatiivisuutta ja homokulttuurin muutosta. Nämä ovat ehdottomasti romaanin mehukkainta antia. Kalasatama onkin häpeilemättömän itsekeskeinen teos, jossa kirjailija roiskii vahvoja mielipiteitään ja väiteteitään suuntaan jos toiseen. Ei ole sikäli yllätys, että kirja on jakanut vahvasti mielipiteitä lukijoiden keskuudessa. 

Loistavia sitaatteja voisi poimia useita. Minua nauratti kohta, jossa Aro kirjoittaa: ”Lesboksi syntyminen on lahja. Siinä on kommervenkkinsa vain, jos lesboutta ei syystä tai toisesta saa vapaasti toteuttaa, toisin sanoen jos elinympäristö on Uganda, Pohjois-Karjala tai Whitney Houstonin perhe."

En itse kuuluu mihinkään Aron mollaamaan vähemmistö- tai enemmistöryhmään, joten en voinut "loukkaantua" muusta kuin tuon Pohjois-Karjalan ujuttamisesta samaan joukkoon. En usko, että nykyaikana Joensuussa homona, lesbona tai muun sukupuolisena eläminen on yhtään sen vaikeampaa kuin esim. Helsingissä. Luultavasti Aro on lukenut Saara Turusta, jonka teoksissa Pohjois-Karjala esitetään tunkkaisena ja ahdasmielisenä paikkana, oikeana yhteiskulttuurillisen perinteen tyyssijana.

Kuuntelin ja katsoin tätä kirjoitusta varten Aron haastattelun, jossa hän oli Seppo Puttosen (linkki) vieraana. Tuossa haastattelussa Aro puhui kirjailijoiden nykyisestä ”brändäyspakosta”, jonka ulkopuolella on lähes mahdotonta elää. Jos Kalasataman yhtenä tarkoituksena oli kohentaa kirjailijan omaa brändiä, niin siinä hän onnistui mielestäni erinomaisesti. Aion, mikäli aikaa vain on, lukea jossain vaiheessa Aron kirjoittamia novelleja sekä romaanin Karmiina (2004).