Joonas Kallonen: Giljotiini

Joonas Kallonen: Giljotiini. 2021 WSOY, 445 s.

Kuluneen vuoden aikana olen lukenut hävettävän vähän kirjoja. Kuitenkin innostuin Joonas Kallosen esikoisteoksesta Giljotiini Suomen Kuvalehden jutun perusteella. Huolimatta suurista odotuksista, tarina ei oikein lähtenyt vetämään, ja minulla kestikin melkein koko kesä yhtä kirjaa lukiessa.

Mutta asiaan.

Giljotiini sijoittuu Suomeen ja Pariisiin. Se on yhdenpäivänromaani taiteesta ja terrorismista – ja tietysti rakkaudesta. Päähenkilöt Mikael ja Sofia ovat sisarukset, tarkemmin ottaen kaksoset. Mikael "koettaa" opiskella Pariisin yliopistossa yhteiskuntatieteitä ja sosiologiaa, Sofia puolestaan viimeistelee dramaturgian maisteriopintojaan Helsingin teatterikorkeakoulussa. He molemmat potevat pahaa maailmantuskaa ja tahtovat toiminnallaan muuttaa maailmaa sekä ihmisten käyttäytymistä. Sofian keino on rauhanomainen teatteritaide, Mikael puolestaan valitsee terrorismin idoliensa Unabomberin ja muiden "radikaalien" kirjoitusten aivopesemänä. Hän muotoillee mm. 10 teesiä, joissa hän vakuuttelee ennen kaikkea itselleen, kuinka päin helvettiä asiat ovat.

Trillerimäisesti etenevä Kallosen esikoisteos on jaettu kolmeen osaan: aamu, päivä ja ilta. Luvut (yhteensä 64) on nimetty kunkin kertojan mukaan siten, että lukija kestää mukana intensiivisesti etenevässä tarinassa. Ongelmallista tarinan uskottavuudelle on mielestäni se, että jokaisen henkilön minäkertojan ääni on liian samanlainen – aivan kuin jokainen todella vatvoisi oman elämän, maapallon ja yhteiskunnan ongelmia samalla melankolisen ahdistuneella äänellä?!

Kallosen kuvaama maailma on synkkä ja lohduton. Ihmisillä ei ole toivoa. Kuuntelin pari päivää sitten Samuli Putron radioesseesarjaa, jossa hän puhui mm. ilmastonmuutoksesta ja muista ihmiskuntaa uhkaavista eksistentialistisista kriiseistä. Putron mukaan: "vaikka peli olisi 7–2 jalkapallo-ottelun 3. erässä, niin silti kannattaisi pelata loppuun asti ja tehdä parhaimpansa." Tätä etenkään romaanin Mikael ei näe vaihtoehtona, vaan rynnistää kohti tuhoa, verta ja kyyneleitä.  

Teoksessa on lainauksia niin Dostojevskin Idiottista, Unabomberin eli Theodore Kazcynskin manifestista Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus sekä Marguerite Durasin Sodan vihkoista. Suosittelen lukemaan joka tapauksessa, vaikka itse en kirjasta juuri pitänyt.