Kari Hotakainen: Helmi. Siltala. 2024. 293. sivua.
Kari Hotakaisen uusin romaani sai sen verran julkisuutta, että varasin sen itsekin kirjastosta ja luin loppuun. Tempaus oli kaikessa ironisuudessaankin mukava keskisormen osoitus äänkirjapalvelujen suuntaan - ottamatta nyt sen kummemmin kantaa Pirkka-tuotteiden hyvyyteen tai huonouteen.
”Huonokuntoinen vanhus löytyi metsästä hyväkuntoisena”. Tämä varmasti Jyvät & Akanat -palstalle mahtuva otsikko inspiroi haastattelujen mukaan Kari Hotakaista kirjoittamaan uusimman romaaninsa Helmi. Se kertoo kovasti lasta haluavasta pariskunnasta, Tonista ja Mirasta sekä tietysti muistisairaasta Helmistä ja hänen naapurissaan asuvasta vanhasta pariskunnasta, Oskarista ja Ailista. Romaanin alussa Toni tekee ääninäyttelijäntöitä ja Mira päiväkodissa. Helmi on eläkkeelle hierojanhommista jäänyt, entinen merkonomi ja rock-yhtyeen (Hanoi Rocks) manageri. Aili puolestaan on miehensä omaishoitaja, ollut sitä jo vuosikymmenten ajan.
Tässäpä siis keskeiset henkilöhahmot ja pääjutut heistä.
Romaani alkaa vauhdikkaasti. Ensin ollaan sienimetsästä, josta löydetään harhautunut, sekavan oloinen vanhus. Mira ja Toni ottavat naisen luokseen siksi aikaa, kunnes nimi ja asuinpaikka on selvillä. Tämän jälkeen tapahtuu eräitä kommeluksia ja väärinkäsityksiä, jotka johtuvat Helmiksi paljastuvan naisen muistihäiriöistä. Helmille Tonin ja Miran koti on "Hotelli". Björn Borgin laukkua kantava mies puolestaan oikea ruotsalainen tennispelaaja ja kannabista sisältävät paketit ovat Halva-makeisia.
Kirjan alkupuoli on sekava ja epäuskottava, mutta hapuilevan alun jälkeen Hotakainen onnistuu kuitenkin punonmaan irralliset juonenpätkät yhteen laajentamalla henkilöiden taustoja ja motiiveja. Lopputuloksena on helppolukuinen ja nopeasti unohtuva romaani.
Verrattuna aiempiin Hotakaisen kirjoihin, onnistuu Helmi herättämään vahvoja tunteita vain muutamissa kohdissa. Kirja on edeltäjäänsä tylsempi ja haaleampi. Tuntuu siltä kuin sen huumorista olisi tylsynyt paras terä. Ei huvita nauraa sekoileville dementikoille, jotka sytyttelevät tulipaloja ja katoavat metsiin tai kaupungille. Myöskään aiemmista romaaneista tuttuja lakonisia arkihavaintoja ja kielellä leikittelyä ei ole vastaavissa määriin. Oma suosikkini ja melkeinpä ainut, mikä kirjaista jäi mieleen oli tämä:
"Hyvä hiljaisuus on nimeltään tauko, tietoisesti rytmitetty muutaman sekunnin aika, joka kasvattaa seuraavan lauseen painoa. Huono hiljaisuus painaa itsessään niin paljon, että murskaa alleen kaikki seuraavat mahdolliset lauseet." (s. 214)
Aivan mainioita!
Tietenkin kirjan pääteemat, eli omaishoitajuus ja vanhojen ihmisten oikeus omat tarpeet huomioivaan, kunnialliseen ja ihmisarvoiseen elämään ovat tärkeitä. Hotakainen on kuitenkin aiemmissa romaaneissaan, kuten Luonnon laissa käsitellyt samoja teemoja laajemmalla ja yhteiskunnallisemmalla tasolla. Tässä romaanissa ne loistavat poissaolollaan, vaikka tosin Miran ja Tonin alanvaihdospäätöksen kautta tätä tasoa hiukan sivutaan. Näin ollen kirjasta jää pohjimmiltaan pinnallinen ja kolkko muisto.
Ehkäpä seuraavaksi luen ja postaan jostakin oikeasti hyvästä kirjasta.
Lähde: https://www.is.fi/viihde/art-2000010659485.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti