Laura Gustafsson: Korpisoturi

Lauta Gustafsson: Korpisoturi. Into 2016, 257 s. 

 

Laura Gustafsson (s.1983) on mielenkiintoinen kirjailija. Jokaisessa teoksessaan hän on käsittelyt raskaita aiheita. Esikoisteoksessa Huorasatu (2010) teemana oli naisiin kohdistuva väkivalta ja vuonna 2012 julkaistussa romaanissa Anomalia ihmisen pahuus, julmuus ja raadollisuus, lapsiin kohdistunut väkivalta... 

Kutakuinkin samoilla linjoilla jatkaa myös Korpisoturi. Sen teemoihin kuuluvat survivalismi ja yksin elämisen mahdollisuus ja mahdottomuus. 

Korpisoturin päähenkikö, Ahma-niminen mies, päättää jättää kaupungin ja muuttaa pysyvästi Itä-Suomen korpirajoille elämään omavaraisesti. Hänen esikuvinaan toimivat Pentti Linkola ja muut "kulttuuripessimistit", jotka eivät usko ihmiskunnan selviävän tällaisella nykyelämäntyylillä. Vertaistukea projektiinsa Ahma saa, mistäpä muusta kuin verkon keskustelupalstoilta. Tuolla hän tutustuu muun muassa Lynx-nimiseen naiseen, joka tulee aivan romaanin loppupuolella mukaan reaalimaailman kuvioihin.

Ahma ei varaudu turhaan, sillä kirjan puolivälissä Suomi joutuu poikkeustilaan: sähköverkko romahtaa, pakolaisia tulvii maahaan ja näyttää siltä, ettei paluutta enää ole entiseen maailmanaikaan. Alkaa eloonjäämiskamppailu, jossa vahvimmat jyrää alleen heikoimmat. Kamppailua käydään erityisesti ruoasta, jota ei riitä jokaiselle. Ahman hankkimat ruokavarastot oli mitoitettu yhdelle hengelle, ei neljälle tai viidelle. 

Yksi suosikkikirjoistani on Don DeLillon Omgepiste (Point Omega, 2010 suom. 2011). Siinä Richard Elster -niminen puolustusministeriön hallituksen entinen neuvonantaja asuu hökkelissä keskellä paahtavan kuumaa autiomaata, keskittyen päivästä toiseen ajattelemiseen. Myös Korpisoturissa  sivuilla 169-170 on kappale nimeltään ”Saarna ajasta”: ”Ihminen keksi ajan, ja aika teki hänestä orjan. Hän jäi ajan kiirastuleen, ainaisesti pyrkimään eteen- tai taaksepäin. Odottamaan tilaisuutta hetken levähdykseen, mutta tilaisuus ei koskaan koita. Minulla on nöyrä ehdotus ihmiselle. Jätä aika. Ota tilalle vuodenkierto, päivänkierto, kuunkierto. Jätä numerot, ehkä voit jopa unohtaa sanat, jotka viittaavat menneeseen ja tulevaan.” Hyvin samanlaisia keloja on myös Omegapisteen Richrad Elsterillä.

Gustafssonin proosa ei ole mitään ruonnollista kikkailua. Tapahtumia ja miljöötä kuvaillaan hyvin niukkasanaisesti. Paikoin tuntuu siltä kuin lukisi näytelmä/elokuvakäsikirjoitusta. Tyyli toimii tällaisessa lakonisessa romaanissa. Tosin täytyy myöntää, että dialogit karikatyyrimäisten hahmojen välillä ovat paikoin todella kankeita, mikä haittaa lukemista. 

Romaanissa kysytään, voiko ihminen selvitä ilman yhteiskuntaa. Voimmeko palata sellaiseen yksinkertaisuuteen, jolloin ihmisellä ei ollut tuskanaan kello ja monimutkainen teknologia? Huonolta se ainakin tämän romaanin perusteella vaikuttaa, sillä meininki muuttuu loppupuolella hyvin brutaaliksi. Korpisoturi on hyvä tutkielma erakoitumisen vaikeudesta keskinäisriippuvaisessa maailmassa. Suosittelen tutustumaan

Jouko Puhakka: Takametsien evankeliumi

 

Jouko Puhakka: Takametsien evankeliumi (WSOY, 1973. 221 s.)

Takametsien evankeliumi vai metsäkansan testamentti?

Tutustuinpa seuraavaksi vähemmälle huomiolle jääneeseen – ainakin näin 1990-luvulla syntyneen perspektiivistä – kirjailija Jouko Puhakan teokseen Metsäkansan evankeliumi. Kirja on julkaistu 1973, eli samana vuonna kuin Heikki Turusen kuuluisa esikoisteos Simpauttaja. Romaanin teema on pitkälti sama kuin Simpauttajassa, mutta tässä keskitytään maaltamuuttoaallon aiheuttamaan yhteiskunnalliseen heräämiseen, ei nuoren miehen ahdistukseen.

Kirjailija Jouko Puhakka tuli tunnetuksi etenkin romaanista Kaupunkiin (1963), josta sovitettiin menestysnäytelmä Hyvästi Mansikki (1969). Näytelmän ohjasi silloinen Joensuun kaupunginteatterin johtaja Jouko Turkka. Kuulin itse asiassa Jouko Puhakasta ensimmäistä kertaa luettuani muutama viikko takaperin. Ismo Björnin toimittamaa maakuntahistoriikkia Rajan maakunta – Pohjois-Karjalan historia 1939–2014. Tuossa kirjassa käytiin läpi kohahduttaneet "teatterisodat" ynnä muut suuret ja pienet maakunnalliset merkkitapahtumat, kuten SMP:n "Iso Jytky" vuoden 1970 eduskuntavaaleissa, jolloin puolue sai peräti 23,9 prosenttia äänistä Pohjois-Karjalan vaalipiirissä.

Juuri SMP:n nousua ja erään pienviljelijän (Eino Poutiainen) poliittista innostumista Puhakka tässä satirisoi. Henkilöhahmot ja puolueet on verhottu niin kepeästi, ettei lukijalle jää epäselväksi, mitä Metsäpuolueella tarkoitetaan ja kuka on Vehviäinen. Myös itse puolueen puheenjohtaja, profeetta-messias Vennamo vilahtaa romaanissa muutaman kerran, mutta pääpaino on silti Vehviäisen elämän kuvaamisessa. Vaikka romaanin nimessä on sana evankeliumi, niin silti kirjailija käyttää harkiten uskonnollista kieltä. Mitään ähkyä ei sen suhteen tule. 

Tarina alkaa kohtauksella, jossa keskikokoiseen maalaistupaan kokoontuu kaikenikäistä väkeä ympäri maalaisvaarojen ja -salojen. He ovat saapuneet kuulemaan Veikko Vennamoa, joka pitää populistisella retoriikalla kyllästetyn puheen maaseudun `unohdetulle kansalle´. "Hyvät ystävät", Vennamo aloittaa palopuheensa. 

Kirjoittajana Puhakka ei halua asettua suoraan millekään puolelle, vaan pyrkii ymmärtämään ihmisiä kaikin tavoin vaikean tilanteen keskellä. Oikeastaan kirjailijan oma asenne ja näkökulma käy hyvin ilmi seuraavasta kappaleesta: ”Ihminen oli kerta kaikkiaan sellainen hamaan kuolemaan tai keskitysleiriin saakka, turhan uskoja. Siksi ne mielellään kuuntelivat toisenlaista puhetta, ostivat hintaa kyselemättä toivoa lupailijoilta. Näin oli ja hyvä niin. Sillä lupauksia enempää tuskin oli kenenkään tehtävissä. Raamatun päivistä kansat olivat etsineet luvattua maata ja järjestelmää, löydöksistä ei kannattanut tehdä numeroa. Eihän kuitenkaan ollut paha mies se joka osasi kaupitella toivoa, varistaa ihmisten päälle kultasadetta harmaista pilvistä.”

Romaanissa on hetkensä, ja voi hyvin sanoa, että se on kestänyt yllättävän hyvin aikaa – onhan myös SMP:n raunioille muodostunut Perussuomalaiset onnistuneet vakiinnuttamaan kannatuksensa siihen 10-20 prosentin tietämille viime vuosikymmenen aikana. Tästä voisi päätellä, että edelleenkin "kansan syvissä riveissä" koetaan samaa tyytymättömyyttä, eriarvoisuutta ja siitä kumpuavaa kokemusta arvostusta vaille jäämisestä kuin 1970-luvulla. Jotkin asiat eivät vain muutu.

Takametsien evankeliumin keski- ja loppuvälillä Vehviäisen seura alkoi jo hieman tökästämään ja minun piti kiihdyttää lukutahtia hieman, että pääsisin viimeiselle sivulle asti. En halua paljastaa, kuinka romaanissa lopulta käy, vaan suosittelen jokaista lukijaa tarttumaan tähän "unohdetun kansan" unohdettuun satiiriin. Kyllä kansa tietää, jos tietää...

Jouni Hynynen: Kadonnutta tavaraa etsimässä

 

Jouni Hynynen: Kadonnutta tavaraa etsimässä (2018, LIKE, 299 sivua.)

Joulukuun alussa sain koeluettavaksi erään pohjoiskarjalalaisen kirjailijanalun esikoistekeleen. Tuosta innostuneena päätin tutustua minulle hieman vieraaseen hupi/viihdegenreen. En kuitenkaan hankkinut niitä Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjoja, vaan kävin lainaamassa kirjastosta Jouni Hynysen esikoisteoksen Kadonnutta tavaraa etsimässä.

Kirjan takakannessa kirjaa mainostetaan lauseella: "röyhkeä kujanjuoksu kadotetun nuoruuden kannoilla." Sitä se eittämättä on. "Epätoivoinen kujanjuoksu" kuvaisi vielä paremmin. 

Romaanin päähenkilönä toimii Hynysen jonkinasteinen alter ego nimeltään Jari Koponen. Koponen on keski-ikäinen parin lapsen isä, joka soittaa työkseen Kansanturva-nimisessä yhtyeessä bassoa. Koposella ei kuitenkaan mene kovinkaan hyvin: bändin ura on laskusuuntainen, taloremontti kesken ja alkoholinkäyttö kovaa. Tästä kaikesta ahdistuneena, Koponen päättää ottaa hatkat ja lähteä tien päälle "etsimään itseään", tarkemmin ilmaistuna tekemään oman elämänsä inventaariota. 

Kuljettajaksi Koposelle lähtee luottokuski Suikka sekä pari muuta lappeenrantalaista duunariäijää, Kosander ja Kiitäjä. Kirjan (kaikki) päähenkilöt ovat siis viinaan meneviä keski-ikäisiä miehiä, jotka lähtevät "vähän repimään märkää", kuten asia Jaajo Linnonmaan kielellä ilmastaan. 

”Nyt alkoi juominen, sanoi Jamppa Tuominen." huudahtaa Koponen. Romaani on täynnä tällaisia muka nokkelia kännisutkauksia.  

Ihan ensimmäiseksi porukka suuntaa Vantaalle, josta jatkavat ryyppymatkaa Tampereelle, Turkuun ja lopulta Helsingin kautta takaisin kotikonnuille Lappeenrantaan. Välissä sattuu ja tapahtuu. Koponen koettaa jallittaa vanhoja säätöjään vaihtelevin lopputuloksin. Muut sivuhenkilöt eivät tee muuta kuin juovat viinaa koko romaanin ajan, ja välillä käydään sairaalassa paikattavana hyvinvointivaltion piikkiin. Romaani on täynnä humalaista juoppokohellusta, joka naurattaa harvoin. "Miehen mieli on musta kuin Tero Vaaran alitajunta."

Kirjan henkilöitä yhdistää alaluokkaisuus ja alatyylinen kielenkäyttö. Olleessaan Ylen kulttuurivieraana joulukuussa 2021, Hynynen kertoi, että hänen ´olemustaan leimaa edelleen duunaritausta.´ Kotiteollisuus on duunariväen musiikkia, ja Kadonnutta tavaraa etsimässä on suunnattu samalle kohdeyleisölle kuin Kotiteollisuuden musiikki. En itse lukeudu Kotiteollisuus-faneihin, enkä pidä kirjan alatyylisestä huumorista. Niinpä lukeminen tuntui pitkälti ajanhukalta. Positiivista romaanissa oli kuitenkin hallittu suomen kielen käyttö. Se piti lukuinnon yllä. Myöskään romaanin lyhyys ja helppolukuisuus olivat muita syitä, joiden takia päätin lukea kirjan loppuun. Seuraavaksi jotakin parempaa luettavaksi ja blogattavaksi. 

Mukavaa alkanutta vuotta kaikille!