Kuin Pohjantähden alla

Rautavaaralaisittain

 Antti Heikkinen: Rautavaara – erään suvun tarina. WSOY. 2024. 402 sivua. 

Millainen romaani voi syntyä, kun Rautavaaran kunnanjohtaja ehdottaa naapuripitäjäläistä menestyskirjailijaa kirjoittamaan romaanin 150 vuotta täyttävän pitäjän kunniaksi?

Vastaus: yllättävän hyvä. Antti Heikkisen Rautavaara on kelpo lukuromaani, joka pitää otteessa alusta loppuun saakka ja viihdyttää lukijaa.

Romaanissa liikutaan kahdessa aikatasossa. Juoni on simppeli mutta elävä ja todentuntuinen. Nykyaikaan sijoittuvassa jaksossa ollaan hoivakodissa, jonne Kertun mummo on tuotu kuolemaa odottamaan. Työttömäksi jäätyään Kertulla on aikaa syventyä sukunsa historiaan. Niinpä hän koettaa tivata tajunnan tasoltaan ailahtelevalta mummoltaan vastauksia suvun menneisiin asioihin ja tapahtumiin – vielä kun voi. Mummon lisäksi johtolankoina tässä sukuselvityksessä toimii muutamat äänitallenteet ja Juhani Ahon romaani.  Tyhjät kohdat paikkaa vilkas mielikuvitus.

Heikkisen romaanissa keskiössä on Korkalaisen suku ja Mäki-niminen tilus jossakin päin Rautavaaraa. Kuvatuiksi tai vähintäänkin mainituiksi tulevat muun muassa Luostanlinnan pakkotyövankilaitos, Nurmeksen Porokylän palo, sortokauden adressin nimenkeruu, siirtolaisuus, sisällissota, Lapuan kyyditykset ja toinen maailmansota. Sotien jälkeinen jälleenrakennusaika ja lopulta vääjäämätön rakennemuutos.

Kerronta romaanissa on vetävää ja monet juonenkäänteet ovat uskottavia. Siitä saa realistisen käsityksen siitä, kuinka perusrahvas Suomen maaseudulla on aikoinaan elänyt, aina 1800-luvun lopulta sähkö- ja televisioaikaan. Korkalaisten elämä onkin tragediaa, pieniä iloja ja onnenpotkuja. Kitkuttamista velkaorjuudessa, äkkikuolemia ja niin poispäin. Kyseessä on siis moneen kertaan kerrottu perhe- ja sukutarina, jossa yhdistyy niin Metsolat kuin Väinö Linna. Myöskään Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjasta tuttua Hakalan sukua en malta olla mainitsematta lähiverrokkina, Päätalon Iijoki-sarjasta puhumattakaan. 

Vaikka kyseessä on tilaustyönä tehty juhlaromaani, ei se onneksi näy juurikaan laadussa. Rautavaara-viittauksia romaaniin on lopulta ripoteltu maltillisesti, eikä siinä sorruta maalailemaan paikkakunnasta mitään paratiisia. Romaanin perusteella Rautavaarasta tulee mieleen lähinnä Savon Puolanka, jossa pessimismi yhdistyy vaatimattomaan ja mitään odottamattomaan elämänasenteeseen.  

Romaanin kieli on tutun rehevää savon murretta kansanomaisuuksiaan myöten, josta myös pohjoiskarjalainen lukija saa paljon tärppejä. Myös Päätalo-viittauksia vilisee kaskuissa ja puheenparressa paikoin häiritsevyyteen saakka. Heikkinen on todellakin mukavuusalueellaan. 

Heikkisen tyyli jakaa varmasti kansaa. Toisaalta näin Baarijakkaran lukeneena, täytyy todeta, että Heikkinen on vahvimmillaan juuri kronikoitsijana. Joka kerta tarttuessani Heikkisen romaaneihin tekisi mieli paiskata kirja seinään siinä vaiheessa, kun ensimmäinen "entiijatteli" -tyylinen verbi sattuu silmäään. 

Lukijan ärsyttäminen on silti toimiva koukutustapa, ja todennäköisesti nielaisen myös seuraavan Heikkisen tuotoksen.