maanantai 27. helmikuuta 2023

Voltaire: Candide

Paljon muutakin kuin huumoria

Sain paikattua yhden aukon yleissivistyksestä, kun luin Voltairen Candiden (1759) (Suom. J. A. Hollo, Tammi 1953).


Voltaire: Candide (1759) (Suom. J. A. Hollo, Tammi 1953). 145 s. sis. kääntäjän esipuhe


Candide (ransk. Candide ou l'Optimisme)  lienee François-Marie Arouetin (1694–1778), paremmin kirjailijanimellä Voltaire, tunnetun aikakautensa edistyksellisen älykön tunnetuin teos. Se kuuluu oikeutetusti maailmankirjallisuuden parhaiden satiiristen teosten joukkoon. Candiden lisäksi Voltairelta on suomennettu ainakin Zadig ou la Destinée (1747) nimellä Sallimus: itämainen kertomus sekä filosofinen satu Luonnonlapsi (1767) (ransk. L'Ingénu), vaikka näitä ei olekaan merkitty Wikipedian "Suomennetut teokset" -osioon.

Pidin kirjasta kovasti. Ajan hammas ei ollut tylsyttänyt sen terää, vaan sen nerokas satiiri ja ironia teki yhä vaikutuksen. Eikä tämä J. A Hollon suomennoskaan mikään huono ole. Päinvastoin; sitä on mukava lukea. Olen sitä mieltä, että jokaisen olisi syytä lukea Candide edes kerran elämässä. 

Candide ei ole pelkästään humoristinen kirja, vaan se käsittelee ikiaikaisia teemoja, kuten pahuuden olemassaoloa ja ihmisen vallanhimoa. Kirjan idealististen, naiivien hahmojen kautta Voltaire pyrkii osoittamaan, ettei pelkkä valistusfilosofien vaalima edistyksen ihanne riitä. Vakuuttelut "parhaasta mahdollisesta maailmasta" on turhaa niin kauan kuin eletään maailmassa, jossa valitsee sota, kurjuus ja räikeä eriarvoisuus ihmisten välillä. Täyslaidallisen Voltairelta saa saksalainen filosofi, luonnontieteilijä, diplomaatti, matemaatikko, oikeus- ja valtiotieteilijä, historiantutkija, kielitieteilijä, kirjastonhoitaja ja yleisnero Gottfried Leibniz (1646 –1716), jonka kuuluisan sitaatin mukaan me elämme kaikista parhaassa mahdollisessa maailmassa. 

Kirjan tarina alkaa kuvauksella "paratiisista", paroni Thunder-ten-tronckhin linnasta, jossa Candide-niminen lauhkea ja vilpitön nuorukainen elelee. Ensimmäisillä sivulla esitellään myös paronin tytär, 17-vuotias Kunigunde ja tämän kotiopettaja Pangloss. Tarinan eteenpäin mennessä heistä tulee tärkeitä sivuhahmoja, joiden kohtaloiden kautta Voltaire haluaa osoittaa Leibnizin väitteet puppupuheiksi.   

Satutyyliä parodioiden, eräänä päivänä tapahtuu linnassa kummia: Kunigunde näkee Panglossin antavan "kokeellisen fysikan opetusta paronittaren kamarineidille". Kunigunde vaikuttuu näkemästään ja innostuu uteliaisuudesta kokeilemaan samaa Candiden kanssa. 

Kaikki menee kuitenkin pieleen, kun Kunigunden isä sattuu paikalle ja todistaa Candiden suutelemassa Kunigunden kättä. Iskujen kera Candide karkotetaan "kaikista maailman mahdollisista linnoista kaikkien kauneimmasta". Tässä tarinassa ei tarvita puraisua pahan tiedon puun hedelmästä, vaan pelkkä säädytön suudelma riittää. Myöhemmin selviää, että myös filosofi-kotiopettaja Panglos on häädetty samaisesta linnasta. 

"Maallisesta paratiisista karkotettu" Candide aloittaa huikeiden sattumien täyttämän retken, johon sisältyy luonnonkatastrofeja, murhia, tappoja, sotia, juonitteluja, autodafeita, orjakauppaa - mitä vielä. Kaikki kirjan hahmot ovat kokeneet tässä elämässä ymmärryskyvyn ylittäviä kauheuksia. He suorastaan kilpailevat siitä, kuka on kärsinyt kaikista eniten. 

Kirjassa piipahdetaan myös myyttisessä Eldoradossa, mutta sinne parivaljakko - nyt Candide ja Cacambo - ei halua jäädä, koska "ihminen näet haluaa liikkua maailmalla, olla olevinaan jotain maanmiestensä silmissä ja kerskua siitä, mitä on nähnyt matkoillaan". Rikkaudet mukanaan Candide palaa Etelä-Amerikan rannikkokaupunkiin ja aloittaa matkan kohti Venetsiaa, jossa tämän on määrä nähdä jälleen kaunis Kunigunde. 

Candidea lukiessa mieleeni nousee Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen (1945) - toki sillä erotuksella, että tässä on sivuja vain 1/10 osa siitä mitä Sinuhessa. Kuitenkin sen filosofiassa on paljon samaa: "Ei mitään uutta auringon alla, maailmassa tapahtuu karmeita asioita, eikä sille paraskaan ihminen juuri mitään mahda", voisi tiivistää. Waltarin Sinuhe löytää lopulta rauhan paikasta, jonne Horemheb hänet määrää. Hiukan samoin käy koko Candiden remmille kirjan lopussa.

Lopussa - hurjan tarinan kerrottuaan - Voltaire kehottaakin ihmisiä malttiin. Tärkeintä elämässä on keskittyä rauhanomaiseen työhön, joka pitää "ikävystymisen, paheen ja puutteen" loitolla.

Vaikka kaiken koetun jälkeen aineksia helppoon nihilismiin olisi, niin Voltaire välttää tämän sudenkuopan ja säilyttää kirjan alaotsikon (Candide ou l'Optimisme)  mukaisen optimismin - tai ainakin rippeitä siitä.  Viimeiset sanat: "Mutta meidän tulee viljellä puutarhaamme", on ikuistunut lentävien lauseiden kirjaan ja jättää lukijalle toiveikkaan mielialan.  

Aion yrittää lukea tämän seuraavaksi ranskaksi. 



perjantai 17. helmikuuta 2023

Noora Vallinkoski: Koneen pelko

Globalisaation häviäjät luokkakuvassa


Jatkan Noora Vallinkosken (s. 1981) parissa. Nyt bloggausvuorossa on hänen syksyllä 2022 julkaistu romaani Koneen pelko (Atena 2022). 

Noora Vallinkoski: Koneen pelko, (Atena 2022) 300 s.

Aivan aluksi täytyy todeta, että Koneen pelko on hyvin kirjoitettu, itseäni kovasti kiinnostanut romaani. Se kertoo työstä ja sen muutoksesta, yhteiskuntaluokista ja luokkiin liittyvistä eroavaisuuksista. Yhden perheen kautta se piirtää kuvan vuosituhannen taitteen Suomesta, jossa monet asiat muuttuvat ripeällä aikataululla: Tietoverkkoja rakennetaan, tietokoneita tulee kiihtyvällä tahdilla niin koteihin kuin työpaikoille. Lankapuhelimien johdot revitään töpseleistä, ja Suomi liittyy EU:hun 1995.
Yhdessä nämä kaikki aiheuttavat muutoksia - joko suoraan tai välillisesti - tapaan tehdä työtä. 

Syntyy sekä voittajia että häviäjiä. Koneen pelko käsittelee lähinnä jälkimmäisiä. 

Kun Vallinkosken esikoisromaanissa Perno Mega Cityssä maailmaa tarkkailtiinuoren tytön, Hannan, näkökulmasta, ottaa tässä romaanissa Hannan paikan Johanna. Johanna on kirjan preesensissä abiturientti-ikäinenuori nainen. Hän ovarttunut duunariperheessä, Aukko-nimisessä teollisuuslähiössä, jossa asukkaat ovat lannistuneita. nen perheeseensä kuuluu isä, äiti ja Jere-veli. Perheen äiti on jättänyt ankean turkulaislähiön taakseen ja muuttanut mukavammille seuduille lähemmäksi keskustaa. Isä ja Jere sen sijaan asuvat yhä Aukossa eikä heillä ole muuttohaaveita.

Johanna seuraa äidiperässä. 

Kirjan alussa kuvataan, kuinka Johanna lähtee Aukosta, hankkii itselleen oman vuokra-asunnon ja aloittaa itsenäisemmän elämän. Hän elättää itsensä työskentelemällä Turun kauppahallissa sijaitsevassa "Lounaskahvila Sapuskassa". n ei pidä työstään, mutta kykenee tekemään siinä sivussa teräviä havaintoja ihmisistä ja yhteiskunnasta. Näistä hän kirjoittaa lukijalle. 

Romaanissa liikutaan kahdella tasolla. Yksi luku koskee nykyhetkeä, seuraavat taas ovat takaumia pääasiassa 1990-luvulta. Kerrontaratkaisu on hyvä ja tukee tarinan eteenpäin viemistä. Poissaolollaan loistaa runsas sarkasmin ja ironian käyttö, jota kritisoin edellisessä postauksessani. Tilalla on runollinen kieli, josta irtoaa kauniita kielikuvia ja kuulaita lauseita. Ajankuva puolestaan välittyy myös hahmojen tekemisen kautta: Jere pelaa pleikkarilla Grand Theft Auto -peliä, äiti katsoo torstai-iltaisin Kotikatua teeveestä, ja Johanna pitää kädessään Game Boyta. Näin 2000-luvulla lapsuuttaan viettäneen lukijan nostalgiahermoa hyväillään.  


Vaikka Johanna menestyy erinomaisesti ylioppilaskirjoituksissa ja on matkalla kohti yliopistoa ja eräänlaista luokkanousua, vaikuttaa silti kotoa omaksutut asenteet ja mielipiteet hänessä epäilystä herättävällä tavalla. Ne nousevat pinnalle arkisissa tilanteissa: "Isän mielestä yhteisistä asioista päättää lauma tikkaa heittäviä apinoita." ja "että yliopistoon menijöissä on jotakin petollista." Johanna pitää yhteyttä perheeseensä sekä muutamiin ystäviinsä. Ei hän kuitenkaan halua kaikkia siteitä Aukkoon katkaista, vaan ottaa ainoastaan tervettä etäisyyttä tuohon elämänpiiriin.

Kirjan sivuhenkilöt ovat loistavia hahmoja. Johannan perheystävä, virolaissuomalainen Olev, antaa kasvot - sanoisinko työvoiman globaalille liikkuvuudelle. Itä-Saksasta Suomeen 7-vuotiaana muuttaneelle Tatulle sopeutumineniukkuustaloudesta yltäkylläiseen kulutusyhteiskuntaan tuottaa vaikeuksia. Hän säilyttää yhä muistona isänsä amputoitua sääriluuta. Se symboloinee elämän keskeneräisyyttä, rikkinäisyyttä ja haurautta. 

Suski ja tämän poika Jaxon kuvaavat nimiään myötelähiöiden alaluokan olemassaoloa. Johannan kanssa säätävä Mika edustaa valkokauluskeskiluokka. Ylemmän keskiluokan roolia kirjassa näyttelee "Ekonomi ja "Arkkitehti", joiden lapsia Johanna vahtii lukion alkuaikoina. Aukon ostarilla Mammutti-nimistä kebab-ravintolaa perheineepitävä Ibu tuo yhden näkökulman pakolaisena Suomeen tulleiden elämään.

Suurimman roolin kirjassa saa kuitenkin isän ja Jeren hahmot. Heidän kauttaan Vallinkoski tarkastelee "valkoisten työläismiesten ominaisuuksia", äijäkulttuuria ja miehen roolin muutosta yhteiskunnassa - niin kuin Helsingin Sanomien jutussa (11.9.22) todettiin.
Juuri tässä hyvä kirja eksyy sivuraiteille. Ensinnäkin taustalla on oletus aikakaudesta, jolloin "mies oli tuotannon perusyksikkö" ja että "nykyään mies ei ole enää mitään, nykyään on tietoyhteiskunta ja palvelusektori". Ehkä Yhdysvalloissa näin on ollutkin, mutta Suomessa tehtaissa työskenteli 1900-luvulla paljon naisia (osa tehtaista oli naisvaltaisia) - tosin räikeän epätasa-arvoisella palkalla suhteessa miehiin. On myös loukkaavaa väittää, että Suomejälleenrakennuksen olisivat suorittaneet pelkästään miehet niin kuin kirjassa kuvataan. 

Osa totuus ei ole koko totuus. Ihmiset kaipaavat ja janoavat maailmanselityksiä, ja medialla on tapana nostaa esille kirjailija, joka selittää yleisölle mistä mikäkin ilmiö johtuu. Kirjan markkinoinnin kannalta se on varmasti järkevä veto, mutta voisi olla silti parempi antaa itse teoksen puhua puolestaan. Koneen pelkoa on markkinoitu selityksenä Donald Trump -ilmiöön, Brexitiin, keltaliivien protesteihin ja Perussuomalaisten jytkyyn. "Kun duunarimiehet voivat huonosti, ne äänestävät typerien asioiden puolesta", voisi tiivistää viestin.

Ei väite täysin ole tuulesta temmattu, sillä esimerkiksi Yhdysvalloissa valkoisten työläismiesten keski-ikä on kääntynyt järkyttävään laskuun 2010-luvulla. Taustalla on tietenkin teollisten työpaikkojen katoaminen. 

Suomalaisen miehen ahdistusta ja kriisiä on käsitelty mieskirjailijoiden (esim. Hotakainen, Tervo, Seppälä, Raittila) toimesta koko 1990-luvun ja 2000-luvun ajan, ja aihe on jo sinänsä täysi klisee. Mikään ei ole kuluneempi kirjan aihe kuin miehen yksinäinen kamppailu koko modernia maailmaa vastaan. 

Jos jostakin, niin syrjäytymis- ja työttömyysluvut kertovat miesten hitaudesta (voisi sanoa myös heikkoudesta, mutta se ei välittämättä ole poliittisesti korrektia). Miehet on jääräpäitä, niiden on vaikeampi muuttua. Ne jäävät helpommin kiinni vanhaan kuin esimerkiksi kouluttautuvat täysin uudelle alalle. Kyllä, olen myös samaa mieltä, että fyysinen ja ahdas duunarikulttuuri vaikuttaa merkittävästi siihen, kuinka vaikeaa useammalle rakennemuutoksen jalkoihin jääneelle hiilikaivostyöntekijälle tai hitsaajalle on kouluttautua palvelualalle. Se ei kuitenkaan selitä kaikkea, ja onhan kirjassa mainitussa duunarikulttuurissakin paljon hyvää ja kaunista - ihmiseloa siinä missä paremmiksikin kuvitelluissa piireissä. Jääkiekkoa pelataan ja saslik-vartaita grillataan etc.

Todella päälle liimatulta kirjassa sen sijaan tuntuu loppuosajuonikuvio, jossa isä potee perhesurma-aikeita. Mikään hänen hahmossaan ei viittaa tällaiseen tuhoutumiseen. Tuntuu siltä, että juonikuvio on keksitty vahvistamaan stereotypiaa siitä, että mies purkaa oman ahdistuksensa väkivaltana muihin, hajoaa roihuten niin sanotusti. Passivoituminen ja vetäytyminen esim. päihteiden pariin on paljon yleisempi tapa osoittaa mieltä ja pettymystä maailmaan. Kirjan Jere kuuluu tähän kategoriaan.

Lopuksi voisin nostaa lukuisia hyviä sitaatteja romaanista. Ruotiessaan nykytyökulttuuria, Vallinkoski (tai kertoja-Johanna) osuu naulankantaan: "Johtamisopit saapuivat. Ruumiin rinnalle ja sen ohi nousivat työntekijä psyykkiset ominaisuudet. Johtamisoppien tavoitteena oli lisätä tuottavuutta, saada työmiehen ruumiista irti vielä enemmän ilman, että siitä ruumiin tai politiikan kielellä. Työpaikoilla alkoi pyöriä yhä kasvava joukko ihmisiä, jotka eivät osallistuneet tuotantoon. He keksivät työstressin ja työholismin, se kosketti heitä itseään, toimistotyössä haasteet olivat henkisiä." (s. 233)

Yhteiskunnan ja työn muutoksen valaisemisessa Koneen pelko on loistavimmillaan. Annan 3.5 tähteä tämä2020-luvun työläiskirjailijan toiselle romaanille

P.S.

Kahdella romaanillaan Noora Vallinkoski on osoittanut, että kykenee kirjoittamaan yhteiskunnallisesti kantaaottavia romaaneja. Jo esikoisromaanista lähtien Vallinkoski on korostanut suomalaisen kaunokirjallisuuden keskiluokkaisuutta ja taipumusta karttaa yhteiskunnallisuutta. Ollessaan etävieraana Tampereen työläiskirjallisuustapahtumassa, hän mainitsi kantavansa ylpeä työläiskirjailijan titteliä. Samalla hän kertoi kirjoittavansa parhaillaan kolmatta romaania, jonka aiheesta hän ei tosin vielä hiiskunut mitään. 
Jään odottamaan innolla tulevaa.  


maanantai 13. helmikuuta 2023

Noora Vallinkoski: Perno Mega City

Köyhyyden karikatyyrejä

Noora Vallinkoski: Perno Mega City - lähiöromaani Atena (2018) s. 350.


Joulukuussa luin Noora Vallinkoskea. Lukuohjelmassani oli Koneen pelko (2022) ja Perno Mega City (2018). Käsittelen tässä kirjoista jälkimmäistä.

Suomalainen kirjallisuus tuntee liudan niin kutsuttuja lähiöromaaneja. Ensimmäisenä mieleen tulee Anu Juvosen Lähiöokesennus (2013). Pirkko Saision alkupään tuotannosta tähän genreen voisi nostaa esimerkiksi romaanin Betoniyö (1981). Kolmantena mieleeni tulee Mathias Rosenlundin raastava autofiktiivinen tunnustuskirja Vaskivuorentie 20 (2013), mutta se ei mielestäni ehkä kuitenkaan aivan täytä tämän kerhon sisäänpääsyvaatimuksia. Jos joku tietää muita, niin kommentoikaa ihmeessä.

Myös Perno Mega Cityssä on autofiktiivisiä piirteitä, samoin kuin kitkeräkotiseuturomaanin, jossa oma kokemus verhotaan monitasoisen ironian ja sarkasmin kaapuun. Tässä mielessä se muistuttaa Saara Turusen romaania Rakkauden hirviö (2015) - niin tyylillisesti kuin myös temaattisesti. Molemmissa romaaneissa käsitellään yhteiskuntaluokkien ja tavallisuuden teemoja niitä ironisoiden, tosin Turunen keskittyy enemmän sukupuoleen ja naisen erilaisten roolimallien reflektioon:

"Me ei oltu porhoja vaan tavallisia. Tavallinen oli semmoista, että eteisessä oli kupristuneita sanomalehtiä toppakenkien alla. Että lattialla oli jumppamattoja tavallisina mattoina. Ja että kirjahylly seisoi erillisinä paloina ympäri olohuonetta kunnes isä vaivautuisi nostamaan perseensä nojatuolista ja tekemään asialle jotain. Äiti yritti laittaa vähän kauniimpaa ripustamalla jouluverhot ikkunaan, mutta ei sekään mikään ihmeidentekijä ollut. Lopulta äiti ja isä tottuivat siihen, että meillä oli tavallista ja sanoivat että sellaista se sitten on kun ollaan tavallisia. Ettei se siitä sen kummemmaksi muutu." (Perno Mega City35.)

"Tavallinen nainen on myös hieno. Hienous on jotakin sellaista, että ollaan niin kuin ei oltaisikaan, istutaan sievästi tuolilla, syödään nätisti kakusta pieniä palasia, sipaistaan hiukset korvan taakse ja sanotaan, että onpa ihanaa kakkua, saisinko myös tämän reseptin? Ja sen jälkeen kuitenkin jätetään puolet syömättä, ei puhettakaan että nuoltaisi kermat lautaselta. Tavallinen nainen ei tunge ruokaa suuhunsa niin paljon kuin ehtii ennen kuin häntä kielletään. Päinvastoin, hän osaa sanoa ei, ja pysyy näin laihana ja kauniina aina aikojen loppuun saakka." (Rakkauden hirviö, 59.)

Eikö tyylissä olekiselvästikin jotakin samaa? Paljon ironiaa, sarkasmia, hyperbolaa? Janten laki soi lauseissa vahvasti taustalla.

TuruseRakkauden hirviö on kasvutarina. Myös Perno Mega City (2019) on tyypillinen ihmisekasvutarina. Se alkaa kuvauksella minä-kertojan, Hannan, syntymästä Tyksissä. Elämä menee kuitenkijo heti alussa pieleen, sillä kertoja olisi mieluummin halunnut tulla maailmaaHeidekenin synnytyssairaalassa, jossa tämä olisi "ehkä saanut niin suuren annoksen kauneutta heti, ettei sen puutetta olisi myöhemmin tarvinnut kokea". Tuntuu hassulta, että jopa synnytyssairaala saattaisi vaikuttaa ihmisen tulevaan kohtaloon. No, sarkasmistahan tässä on kyse.

Viisihenkisen perheen elämä Perno-Pansion lähiössä jatkuuPerheen isä hitsaa arkipäivät Valmetin telakalla, äiti puolestaan tekee siivoojan töitä Salosen autokaupassa sekä myöhemmin Peltolan ammattikoululla. Molemmilla on siis työpaikat, ja sikäli perheen toimeentulo on taattu. Perheeseen syntyy vielä yksi tyttö lisää. Se ristitään Emmaksi. Eletään ilmeisesti vuotta 1984, koska Los Angelesissa on olympialaiset.

Perheen elämä ei kuitenkaan jatku kauaa tavallisena arkielämä, vaan tummia pilviä ilmaantuu taivaalle: Äidimielenterveysongelmat pahenevat, ja isä sairastuu syöpään. Alkaa kausi, jota määrittää epävarmuusKun Hanna aloittaa koulutiensä, havahtuu hän samalla ensimmäistä kertaa häpeämään omaa perhettään:

"Heinikonkadun päiväkodissa olimme kaikki olleet samanlaisia. Samojen talojen lapsia, työläisten tyttäriä ja poikia. Vanhemmillamme ei ollut varaa pukea meitä uusiin vaatteisiin tai viedä meitä ulkomaille. Joskus heillä sen sijaan oli varaa tupakkaan ja kaljaan, rokulipäiviin, joululahjoihin ja ammattiyhdistyksen kesälomamökkeihin.

Jotkut meidän luokkalaisista asuivat rivitaloissa, osa omakotitaloissa. Niiden isät olivat poliiseja ja teknikkoja. Luokkakavereille tuli Heppahullu tai Suosikki. Niillä oli käyräsarviset polkupyörät ja hajukumeja penaalissaan. Ohut, taipuisa vartalo ja laineille kääntyvät hiusten latvat. Liikuntatunteja varten kaksiosainen alusasu, johon kuului Amerikan lipuin koristeltu toppi ja samanlaiset alushousut. Pehmotarroja, tupsupäisiä kyniä, punaisella autolla koulunpihaan kurvaavia äitejä. Minut piti jättää Ladalla Keltaiselle kioskille. Livahdin äkkiä autosta. Inhottava Lada. Oksennuksen haju penkeissä, itsestään valuvat ikkunat. Menisi joskus edes rikki!"

1980- ja 1990-luvulla eletään jo täysin tuotemerkkien ja brändien maailmassa. Tämä näkyy Mega Cityssä korostetusti. Se on Hessu Hopo -Pezin -karkkiannostelijoiden, Hubba Dubba -purukumien, Roope-sedän taskukirjojen ja Tunturin kuntopyörien maailma - mainitakseni muutaman. Se on erilaisten merkkivaatebrändien maailma, puhtaan materialistinen kilvoittelun maailma. Onkin aiheellista kysyä, voiko sii olla koskaan tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi tyytyväinen, vaikka sitten varttuisi kaikista vauraimmassa perheessä? 

Epäilen suuresti. 

Se, että kykenee kuvaamaan omia lapsuuden ja nuoruuden olosuhteita ja tapahtumia sarkasmin kautta, ei välttämättä vaadi aidosti köyhää, onnetonta ja turvatonta lapsuutta. Kirjoittaja voi tehdä halutessaan kaikista läheisistään pieniä ja säälittäviä olentoja - näinhän kirjallisuudessa on tehty iät ja ajat. Olen tosin pannut merkille sen, että nykyaikana julkaistaan paljon sellaisia kirjoja, joissa köyhyyttä, kurjuutta ja huono-osaisuutta tai luokkaan tai kulttuuriin liittyviä tapoja ikään kuin karnevalisoidaan. On hyvä kysymys, kenen etuja se sitten palvelee?

Ehkä olen turhan tosikkomainen, mutta Perno Mega Cityssä kiusallisinta on lukea sivu tolkulla perno-pansiolaisia vähätteleviä, ylimieliseen sävyyn kirjoitettuja lauseita. Muun muassa omien vanhempiensa koulutustaustaa päähenkilö Hanna kuvaa näin: "Äiti oli käynyt pienenä Pansion koulua, mutta siitä oli niin kauan, että sen käsiala oli alkanut kallistua vasemmalle vaikka koulussa kirjaimet oli rautakangella väännetty oikealle. Isä taas ei muistanut koulusta mitään, se oli keskittynyt tärkeämpiin asioihin." (s. 82)

Myös muita lähiön henkilöhahmoja kuvataan vähättelevään, ylimieliseen sävyyn. Näistä tehdään karikatyyrimäisiä ihmisiä, joiden kohtalot mahtuvat todella yhteen tai kahteen lauseeseen: "Aikaisemmin Tarun äiti oli ollut töissä Härkämäen Iloisessa härässä, kaatanut juomia ja pyyhkinyt pöytää, kunnes oli kaatanut liian monta juomaa itselleen ja pyyhkinyt liian monesti omat oksennuksensa lattialta." (s. 166)

"Sirpa oli ollut Crichton-Vulcanilla kraanakuskina ennen kuin siitä tuli liian lihava kraanakoppiin ja se meinattiin irtisanoa. Kraanakuski oli sellainen, että se kiipesi aamulla kaupungin yläpuolelle ja käänteli nosturinnokassa vipuja koko päivän. Telakan nimi oli liian vaikea kenenkään lausuttavaksi. Kaikki sanoivat Kreittoni, työnjohtoa myöten. Oli helpotus, kun Kreittonin nimeksi muutettiin Wärtsilä Turun telakka. Sirpa ei jaksanut enää kiivetä kraanaan, ja insinöörit ihmettelivät mahtavatko telineetkään kestää." (s. 31)

Kurjia kohtaloita kaikki tyynni. On totta, että työturvallisuus 1980-luvun teollisuusympäristöissä oli vähän niin ja näin - ei se täydellistä ole vielä tänäkään päivänä, mutta ainakin siihen kiinnitetään enemmän huomiota. Töissä meni useisekä ikä että terveys. Eläkepäivät olivat monelle työläiselle kaukaista utopiaa. Yhteiskuntakritiikille on totisesti paikkansa, mutta onko tällainen sarkastinen tyyli silti paras keino saada viesti perille

Muuten kirjan ajankuva on tarkka, ja Suomen lähihistorian tapahtumat 1990-luvun talouslamoineen käsitellään tarkasti. Toisaalta, koska kirjan tapahtumapaikkaa ja ihmisiä ei ole verhottu juuri lainkaan (Perno, kadunnimet, ostarit yms), ei kirjailijalle oikeudessa annettu kunnianloukkaustuomio voinut tulla täysin yllätyksenä. Ainahan toki voi puolustautua ja sanoa, että huumoristahan tässä on vain kysymys. 

En tietenkään halua kiistää tai vähätellä kirjassa kuvatun lähiön ihmisten vaikeuksia ja ongelmia. Kertoohan se jotain alueesta, jos siellä asuvista joka neljännellä on maksuhäiriömerkintä ja työttömyysaste on luokkaa 35 %. Onhan se ihan tilastollinen fakta, että esim. Perno-Pansion kaltaisissa lähiöissä huono-osaisuus kasautuu. Mielestäni se ei kuitenkaan anna oikeuta sille, että sen asukkaita saa leimata miten vaan. Sitä paitsi: Ei köyhyydessä ja huono-osaisuudessa pitäisi olla mitään hauskaa tai juhlavaa. On suorastaan koulukiusaajamaista huumoria karnevalisoida näiden ihmisten kohtaloita. Vallinkosken asenne on päinvastainen, sanoisinko sille klassiselle kirjailijan eetokselle, kuvata ihmistä lämmöllä ja myötäeläväisesti. Perno Mega Cityä leimaa koulukiusaajamainen huumorintaju, jossa pientä ihmistä saa lyödä, koska se on köyhä, tyhmä ja huonosti koulutettu... 

Saattaisin ymmärtää kirjailijaviestin myös näin"Katsokaa mitä paskaa tämä lähiöelämä on. Käykää koulut hyvin ja nouskaa parempaan keskiluokkaan, jossa ei tarvitse tehdä pienipalkkaista ruumiillista työtä - tai asua lähiöissä. Silloin vältytte näiltä kaikilta kauheuksilta." 

Suosittu, mutta turhan yksinkertainen ratkaisu monimutkaiseen ongelmavyyhtiin. Ehkä on olemassa parempiakin keinoja parantaa työttömien ja matalapalkkaisten työläisten asioita?

Kirjassa Hanna varttuu nopeasti teini-ikään. Alkaa kaljanjuonnin ja kotibileiden aikakausi, kurjissa oloissa kasvaneiden "lähiöpentujen" kanssa hengailu Turun keskustassa. Tässä vaiheessa hän viimeistään sisäistää sen häpeän, jota pelkkä asuinpaikka tuottaa. Kirjasta saa sellaisen kuva, että Turussa tunnistetaalähiölapset jo kaukaa paremmilta seuduilta tulevista. Kuulemma sen tunnistaa jo pelkästä hajusta, jos kirjaa on uskominen.

Vaikka en pitänyt kirjasta paljoakaan, on sen loppukohtaus vahva ja mieleenpainuva. Siinä Vallinkoski uskaltaa viimein päästää irti sarkasmista. Myös välissä on vahvoja kohtia, jolloin kirjailija vakavoituu. Tästä hyvä esimerkki on kohta, jossa päähenkilö maailma avautuu isovanhempien kirjahyllyn edessä. "Pakomatkani oli alkanut (...) Halusin käpertyä kirjainten katveisiin. Keksiä kielen, jossa olisi sanoja Pernossa tapahtuville asioille eikä vain niille jotka tapahtuivat paikoissa joiden olemassaoloa kukaan ei kyseenalaistanut. Minun kieleni piirtäisi ääriviivat niille, jotka olivat onteloita ainemassassa. Reikiä emmentaljuustossa. Jotka kömpivät kellareista ja pohjakerroksista vain huomatakseen, että valo oli siirtynyt taas muutamaa kerrosta korkeammalle. Jotka väistivät suojatiellä, vaikka sade löi heidän lävitseen. Jotka nielimme vastalauseemme ja mykistyimme laatikkoomme. Ja jos meiltä joskus jotain kysyttiinkin, emme me tyhmyyttämme jättäneet vastaamatta vaan siksi, että kysyjä oli jo päättänyt miten me vastaamme. Sellaisen kielen minä haluaisin. Joka antaisi meille maailman. (s. 201)

Näin Perno Mega Citystä muodostuu myös kirja siitä, kuinka tullaan kirjailijaksi ja kuinka löydetään oikeat sanat, joilla kuvata todellisuutta. Siinä mielessä tärkeä puheenvuoro. 2.5/3 tähteä tälle voi hyvin antaa. 

Kaurismäkeläinen kolmiodraama

Ossi Nyman: Alkuhuuto. Teos. 271 s. Aluksi: Alkuhuudon kansikuva on upea. Se suorastaan pakottaa avaamaan kirjan. Minulle selviää, että kyse...