Köyhyyden karikatyyrejä
Noora Vallinkoski: Perno Mega City - lähiöromaani Atena (2018) s. 350.
Joulukuussa luin Noora Vallinkoskea. Lukuohjelmassani oli Koneen pelko (2022) ja Perno Mega City (2018). Käsittelen tässä kirjoista jälkimmäistä.
Suomalainen kirjallisuus tuntee liudan niin kutsuttuja lähiöromaaneja. Ensimmäisenä mieleen tulee Anu Juvosen Lähiöokesennus (2013). Pirkko Saision alkupään tuotannosta tähän genreen voisi nostaa esimerkiksi romaanin Betoniyö (1981). Kolmantena mieleeni tulee Mathias Rosenlundin raastava autofiktiivinen tunnustuskirja Vaskivuorentie 20 (2013), mutta se ei mielestäni ehkä kuitenkaan aivan täytä tämän kerhon sisäänpääsyvaatimuksia. Jos joku tietää muita, niin kommentoikaa ihmeessä.
Myös Perno Mega Cityssä on autofiktiivisiä piirteitä, samoin kuin kitkerän kotiseuturomaanin, jossa oma kokemus verhotaan monitasoisen ironian ja sarkasmin kaapuun. Tässä mielessä se muistuttaa Saara Turusen romaania Rakkauden hirviö (2015) - niin tyylillisesti kuin myös temaattisesti. Molemmissa romaaneissa käsitellään yhteiskuntaluokkien ja tavallisuuden teemoja niitä ironisoiden, tosin Turunen keskittyy enemmän sukupuoleen ja naisen erilaisten roolimallien reflektioon:
"Me ei oltu porhoja vaan tavallisia. Tavallinen oli semmoista, että eteisessä oli kupristuneita sanomalehtiä toppakenkien alla. Että lattialla oli jumppamattoja tavallisina mattoina. Ja että kirjahylly seisoi erillisinä paloina ympäri olohuonetta kunnes isä vaivautuisi nostamaan perseensä nojatuolista ja tekemään asialle jotain. Äiti yritti laittaa vähän kauniimpaa ripustamalla jouluverhot ikkunaan, mutta ei sekään mikään ihmeidentekijä ollut. Lopulta äiti ja isä tottuivat siihen, että meillä oli tavallista ja sanoivat että sellaista se sitten on kun ollaan tavallisia. Ettei se siitä sen kummemmaksi muutu." (Perno Mega City, 35.)
"Tavallinen nainen on myös hieno. Hienous on jotakin sellaista, että ollaan niin kuin ei oltaisikaan, istutaan sievästi tuolilla, syödään nätisti kakusta pieniä palasia, sipaistaan hiukset korvan taakse ja sanotaan, että onpa ihanaa kakkua, saisinko myös tämän reseptin? Ja sen jälkeen kuitenkin jätetään puolet syömättä, ei puhettakaan että nuoltaisi kermat lautaselta. Tavallinen nainen ei tunge ruokaa suuhunsa niin paljon kuin ehtii ennen kuin häntä kielletään. Päinvastoin, hän osaa sanoa ei, ja pysyy näin laihana ja kauniina aina aikojen loppuun saakka." (Rakkauden hirviö, 59.)
Eikö tyylissä olekin selvästikin jotakin samaa? Paljon ironiaa, sarkasmia, hyperbolaa? Janten laki soi lauseissa vahvasti taustalla.
Turusen Rakkauden hirviö on kasvutarina. Myös Perno Mega City (2019) on tyypillinen ihmisen kasvutarina. Se alkaa kuvauksella minä-kertojan, Hannan, syntymästä Tyksissä. Elämä menee kuitenkin jo heti alussa pieleen, sillä kertoja olisi mieluummin halunnut tulla maailmaan Heidekenin synnytyssairaalassa, jossa tämä olisi "ehkä saanut niin suuren annoksen kauneutta heti, ettei sen puutetta olisi myöhemmin tarvinnut kokea". Tuntuu hassulta, että jopa synnytyssairaala saattaisi vaikuttaa ihmisen tulevaan kohtaloon. No, sarkasmistahan tässä on kyse.
Viisihenkisen perheen elämä Perno-Pansion lähiössä jatkuu. Perheen isä hitsaa arkipäivät Valmetin telakalla, äiti puolestaan tekee siivoojan töitä Salosen autokaupassa sekä myöhemmin Peltolan ammattikoululla. Molemmilla on siis työpaikat, ja sikäli perheen toimeentulo on taattu. Perheeseen syntyy vielä yksi tyttö lisää. Se ristitään Emmaksi. Eletään ilmeisesti vuotta 1984, koska Los Angelesissa on olympialaiset.
Perheen elämä ei kuitenkaan jatku kauaa tavallisena arkielämänä, vaan tummia pilviä ilmaantuu taivaalle: Äidin mielenterveysongelmat pahenevat, ja isä sairastuu syöpään. Alkaa kausi, jota määrittää epävarmuus. Kun Hanna aloittaa koulutiensä, havahtuu hän samalla ensimmäistä kertaa häpeämään omaa perhettään:
"Heinikonkadun päiväkodissa olimme kaikki olleet samanlaisia. Samojen talojen lapsia, työläisten tyttäriä ja poikia. Vanhemmillamme ei ollut varaa pukea meitä uusiin vaatteisiin tai viedä meitä ulkomaille. Joskus heillä sen sijaan oli varaa tupakkaan ja kaljaan, rokulipäiviin, joululahjoihin ja ammattiyhdistyksen kesälomamökkeihin.
Jotkut meidän luokkalaisista asuivat rivitaloissa, osa omakotitaloissa. Niiden isät olivat poliiseja ja teknikkoja. Luokkakavereille tuli Heppahullu tai Suosikki. Niillä oli käyräsarviset polkupyörät ja hajukumeja penaalissaan. Ohut, taipuisa vartalo ja laineille kääntyvät hiusten latvat. Liikuntatunteja varten kaksiosainen alusasu, johon kuului Amerikan lipuin koristeltu toppi ja samanlaiset alushousut. Pehmotarroja, tupsupäisiä kyniä, punaisella autolla koulunpihaan kurvaavia äitejä. Minut piti jättää Ladalla Keltaiselle kioskille. Livahdin äkkiä autosta. Inhottava Lada. Oksennuksen haju penkeissä, itsestään valuvat ikkunat. Menisi joskus edes rikki!"
1980- ja 1990-luvulla eletään jo täysin tuotemerkkien ja brändien maailmassa. Tämä näkyy Mega Cityssä korostetusti. Se on Hessu Hopo -Pezin -karkkiannostelijoiden, Hubba Dubba -purukumien, Roope-sedän taskukirjojen ja Tunturin kuntopyörien maailma - mainitakseni muutaman. Se on erilaisten merkkivaatebrändien maailma, puhtaan materialistinen kilvoittelun maailma. Onkin aiheellista kysyä, voiko siinä olla koskaan tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi tyytyväinen, vaikka sitten varttuisi kaikista vauraimmassa perheessä?
Epäilen suuresti.
Se, että kykenee kuvaamaan omia lapsuuden ja nuoruuden olosuhteita ja tapahtumia sarkasmin kautta, ei välttämättä vaadi aidosti köyhää, onnetonta ja turvatonta lapsuutta. Kirjoittaja voi tehdä halutessaan kaikista läheisistään pieniä ja säälittäviä olentoja - näinhän kirjallisuudessa on tehty iät ja ajat. Olen tosin pannut merkille sen, että nykyaikana julkaistaan paljon sellaisia kirjoja, joissa köyhyyttä, kurjuutta ja huono-osaisuutta tai luokkaan tai kulttuuriin liittyviä tapoja ikään kuin karnevalisoidaan. On hyvä kysymys, kenen etuja se sitten palvelee?
Ehkä olen turhan tosikkomainen, mutta Perno Mega Cityssä kiusallisinta on lukea sivu tolkulla perno-pansiolaisia vähätteleviä, ylimieliseen sävyyn kirjoitettuja lauseita. Muun muassa omien vanhempiensa koulutustaustaa päähenkilö Hanna kuvaa näin: "Äiti oli käynyt pienenä Pansion koulua, mutta siitä oli niin kauan, että sen käsiala oli alkanut kallistua vasemmalle vaikka koulussa kirjaimet oli rautakangella väännetty oikealle. Isä taas ei muistanut koulusta mitään, se oli keskittynyt tärkeämpiin asioihin." (s. 82)
Myös muita lähiön henkilöhahmoja kuvataan vähättelevään, ylimieliseen sävyyn. Näistä tehdään karikatyyrimäisiä ihmisiä, joiden kohtalot mahtuvat todella yhteen tai kahteen lauseeseen: "Aikaisemmin Tarun äiti oli ollut töissä Härkämäen Iloisessa härässä, kaatanut juomia ja pyyhkinyt pöytää, kunnes oli kaatanut liian monta juomaa itselleen ja pyyhkinyt liian monesti omat oksennuksensa lattialta." (s. 166)
"Sirpa oli ollut Crichton-Vulcanilla kraanakuskina ennen kuin siitä tuli liian lihava kraanakoppiin ja se meinattiin irtisanoa. Kraanakuski oli sellainen, että se kiipesi aamulla kaupungin yläpuolelle ja käänteli nosturinnokassa vipuja koko päivän. Telakan nimi oli liian vaikea kenenkään lausuttavaksi. Kaikki sanoivat Kreittoni, työnjohtoa myöten. Oli helpotus, kun Kreittonin nimeksi muutettiin Wärtsilä Turun telakka. Sirpa ei jaksanut enää kiivetä kraanaan, ja insinöörit ihmettelivät mahtavatko telineetkään kestää." (s. 31)
Kurjia kohtaloita kaikki tyynni. On totta, että työturvallisuus 1980-luvun teollisuusympäristöissä oli vähän niin ja näin - ei se täydellistä ole vielä tänäkään päivänä, mutta ainakin siihen kiinnitetään enemmän huomiota. Töissä meni usein sekä ikä että terveys. Eläkepäivät olivat monelle työläiselle kaukaista utopiaa. Yhteiskuntakritiikille on totisesti paikkansa, mutta onko tällainen sarkastinen tyyli silti paras keino saada viesti perille?
Muuten kirjan ajankuva on tarkka, ja Suomen lähihistorian tapahtumat 1990-luvun talouslamoineen käsitellään tarkasti. Toisaalta, koska kirjan tapahtumapaikkaa ja ihmisiä ei ole verhottu juuri lainkaan (Perno, kadunnimet, ostarit yms), ei kirjailijalle oikeudessa annettu kunnianloukkaustuomio voinut tulla täysin yllätyksenä. Ainahan toki voi puolustautua ja sanoa, että huumoristahan tässä on vain kysymys.
En tietenkään halua kiistää tai vähätellä kirjassa kuvatun lähiön ihmisten vaikeuksia ja ongelmia. Kertoohan se jotain alueesta, jos siellä asuvista joka neljännellä on maksuhäiriömerkintä ja työttömyysaste on luokkaa 35 %. Onhan se ihan tilastollinen fakta, että esim. Perno-Pansion kaltaisissa lähiöissä huono-osaisuus kasautuu. Mielestäni se ei kuitenkaan anna oikeuta sille, että sen asukkaita saa leimata miten vaan. Sitä paitsi: Ei köyhyydessä ja huono-osaisuudessa pitäisi olla mitään hauskaa tai juhlavaa. On suorastaan koulukiusaajamaista huumoria karnevalisoida näiden ihmisten kohtaloita. Vallinkosken asenne on päinvastainen, sanoisinko sille klassiselle kirjailijan eetokselle, kuvata ihmistä lämmöllä ja myötäeläväisesti. Perno Mega Cityä leimaa koulukiusaajamainen huumorintaju, jossa pientä ihmistä saa lyödä, koska se on köyhä, tyhmä ja huonosti koulutettu...
Saattaisin ymmärtää kirjailijan viestin myös näin: "Katsokaa mitä paskaa tämä lähiöelämä on. Käykää koulut hyvin ja nouskaa parempaan keskiluokkaan, jossa ei tarvitse tehdä pienipalkkaista ruumiillista työtä - tai asua lähiöissä. Silloin vältytte näiltä kaikilta kauheuksilta."
Suosittu, mutta turhan yksinkertainen ratkaisu monimutkaiseen ongelmavyyhtiin. Ehkä on olemassa parempiakin keinoja parantaa työttömien ja matalapalkkaisten työläisten asioita?
Kirjassa Hanna varttuu nopeasti teini-ikään. Alkaa kaljanjuonnin ja kotibileiden aikakausi, kurjissa oloissa kasvaneiden "lähiöpentujen" kanssa hengailu Turun keskustassa. Tässä vaiheessa hän viimeistään sisäistää sen häpeän, jota pelkkä asuinpaikka tuottaa. Kirjasta saa sellaisen kuva, että Turussa tunnistetaan lähiölapset jo kaukaa paremmilta seuduilta tulevista. Kuulemma sen tunnistaa jo pelkästä hajusta, jos kirjaa on uskominen.
Vaikka en pitänyt kirjasta paljoakaan, on sen loppukohtaus vahva ja mieleenpainuva. Siinä Vallinkoski uskaltaa viimein päästää irti sarkasmista. Myös välissä on vahvoja kohtia, jolloin kirjailija vakavoituu. Tästä hyvä esimerkki on kohta, jossa päähenkilö maailma avautuu isovanhempien kirjahyllyn edessä. "Pakomatkani oli alkanut (...) Halusin käpertyä kirjainten katveisiin. Keksiä kielen, jossa olisi sanoja Pernossa tapahtuville asioille eikä vain niille jotka tapahtuivat paikoissa joiden olemassaoloa kukaan ei kyseenalaistanut. Minun kieleni piirtäisi ääriviivat niille, jotka olivat onteloita ainemassassa. Reikiä emmentaljuustossa. Jotka kömpivät kellareista ja pohjakerroksista vain huomatakseen, että valo oli siirtynyt taas muutamaa kerrosta korkeammalle. Jotka väistivät suojatiellä, vaikka sade löi heidän lävitseen. Jotka nielimme vastalauseemme ja mykistyimme laatikkoomme. Ja jos meiltä joskus jotain kysyttiinkin, emme me tyhmyyttämme jättäneet vastaamatta vaan siksi, että kysyjä oli jo päättänyt miten me vastaamme. Sellaisen kielen minä haluaisin. Joka antaisi meille maailman. (s. 201)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti