Voltaire: Candide

Paljon muutakin kuin huumoria

Sain paikattua yhden aukon yleissivistyksestä, kun luin Voltairen Candiden (1759) (Suom. J. A. Hollo, Tammi 1953).

Voltaire: Candide (1759) (Suom. J. A. Hollo, Tammi 1953). 145 s. sis. kääntäjän esipuhe

Candide (ransk. Candide ou l'Optimisme)  lienee François-Marie Arouetin (1694–1778), paremmin kirjailijanimellä Voltaire, tunnetun aikakautensa edistyksellisen älykön tunnetuin teos. Se kuuluu oikeutetusti maailmankirjallisuuden parhaiden satiiristen teosten joukkoon. Candiden lisäksi Voltairelta on suomennettu ainakin Zadig ou la Destinée (1747) nimellä Sallimus: itämainen kertomus sekä filosofinen satu Luonnonlapsi (1767) (ransk. L'Ingénu), vaikka näitä ei olekaan merkitty Wikipedian "Suomennetut teokset" -osioon.

Pidin kirjasta kovasti. Ajan hammas ei ollut tylsyttänyt sen terää, vaan sen nerokas satiiri ja ironia teki yhä vaikutuksen. Eikä tämä J. A Hollon suomennoskaan mikään huono ole. Päinvastoin; sitä on mukava lukea. Olen sitä mieltä, että jokaisen olisi syytä lukea Candide edes kerran elämässä. 

Candide ei ole pelkästään humoristinen kirja, vaan se käsittelee ikiaikaisia teemoja, kuten pahuuden olemassaoloa ja ihmisen vallanhimoa. Kirjan idealististen, naiivien hahmojen kautta Voltaire pyrkii osoittamaan, ettei pelkkä valistusfilosofien vaalima edistyksen ihanne riitä. Vakuuttelut "parhaasta mahdollisesta maailmasta" on turhaa niin kauan kuin eletään maailmassa, jossa valitsee sota, kurjuus ja räikeä eriarvoisuus ihmisten välillä. Täyslaidallisen Voltairelta saa saksalainen filosofi, luonnontieteilijä, diplomaatti, matemaatikko, oikeus- ja valtiotieteilijä, historiantutkija, kielitieteilijä, kirjastonhoitaja ja yleisnero Gottfried Leibniz (1646 –1716), jonka kuuluisan sitaatin mukaan me elämme kaikista parhaassa mahdollisessa maailmassa. 

Kirjan tarina alkaa kuvauksella "paratiisista", paroni Thunder-ten-tronckhin linnasta, jossa Candide-niminen lauhkea ja vilpitön nuorukainen elelee. Ensimmäisillä sivulla esitellään myös paronin tytär, 17-vuotias Kunigunde ja tämän kotiopettaja Pangloss. Tarinan eteenpäin mennessä heistä tulee tärkeitä sivuhahmoja, joiden kohtaloiden kautta Voltaire haluaa osoittaa Leibnizin väitteet puppupuheiksi.   

Satutyyliä parodioiden, eräänä päivänä tapahtuu linnassa kummia: Kunigunde näkee Panglossin antavan "kokeellisen fysikan opetusta paronittaren kamarineidille". Kunigunde vaikuttuu näkemästään ja innostuu uteliaisuudesta kokeilemaan samaa Candiden kanssa. 

Kaikki menee kuitenkin pieleen, kun Kunigunden isä sattuu paikalle ja todistaa Candiden suutelemassa Kunigunden kättä. Iskujen kera Candide karkotetaan "kaikista maailman mahdollisista linnoista kaikkien kauneimmasta". Tässä tarinassa ei tarvita puraisua pahan tiedon puun hedelmästä, vaan pelkkä säädytön suudelma riittää. Myöhemmin selviää, että myös filosofi-kotiopettaja Panglos on häädetty samaisesta linnasta. 

"Maallisesta paratiisista karkotettu" Candide aloittaa huikeiden sattumien täyttämän retken, johon sisältyy luonnonkatastrofeja, murhia, tappoja, sotia, juonitteluja, autodafeita, orjakauppaa - mitä vielä. Kaikki kirjan hahmot ovat kokeneet tässä elämässä ymmärryskyvyn ylittäviä kauheuksia. He suorastaan kilpailevat siitä, kuka on kärsinyt kaikista eniten. 

Kirjassa piipahdetaan myös myyttisessä Eldoradossa, mutta sinne parivaljakko - nyt Candide ja Cacambo - ei halua jäädä, koska "ihminen näet haluaa liikkua maailmalla, olla olevinaan jotain maanmiestensä silmissä ja kerskua siitä, mitä on nähnyt matkoillaan". Rikkaudet mukanaan Candide palaa Etelä-Amerikan rannikkokaupunkiin ja aloittaa matkan kohti Venetsiaa, jossa tämän on määrä nähdä jälleen kaunis Kunigunde. 

Candidea lukiessa mieleeni nousee Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen (1945) - toki sillä erotuksella, että tässä on sivuja vain 1/10 osa siitä mitä Sinuhessa. Kuitenkin sen filosofiassa on paljon samaa: "Ei mitään uutta auringon alla, maailmassa tapahtuu karmeita asioita, eikä sille paraskaan ihminen juuri mitään mahda", voisi tiivistää. Waltarin Sinuhe löytää lopulta rauhan paikasta, jonne Horemheb hänet määrää. Hiukan samoin käy koko Candiden remmille kirjan lopussa.

Lopussa - hurjan tarinan kerrottuaan - Voltaire kehottaakin ihmisiä malttiin. Tärkeintä elämässä on keskittyä rauhanomaiseen työhön, joka pitää "ikävystymisen, paheen ja puutteen" loitolla.

Vaikka kaiken koetun jälkeen aineksia helppoon nihilismiin olisi, niin Voltaire välttää tämän sudenkuopan ja säilyttää kirjan alaotsikon (Candide ou l'Optimisme)  mukaisen optimismin - tai ainakin rippeitä siitä.  Viimeiset sanat: "Mutta meidän tulee viljellä puutarhaamme", on ikuistunut lentävien lauseiden kirjaan ja jättää lukijalle toiveikkaan mielialan.  

Aion yrittää lukea tämän seuraavaksi ranskaksi.