Poukkoilevaa autofiktiota arkisista
asioista
|
|
|
Ossi
Nyman: Häpeärauha (Teos, 2022. 351 s.) |
Ossi Nyman on näköjään palannut autofiktion pariin. Uusin romaani Häpeärauha (Teos, 2022) jatkaa esikoisromaanin Röyhkeys (2017) linjalla. Nyt kuitenkin päähenkilön elämäntilanne on täysin toisenlainen, sillä tämä on nyt kaksi romaania julkaissut ihka oikea kirjailija, joka koettaa totutella tavalliseen perhearkielämään. Työhaluttoman työttömän päivät ovat taakse jäänyttä aikaa.
Viiteen osaan jaettu Häpeärauha alkaa kuvauksella, jossa
kertoja on eroamassa nykyisestä vaimostaan Riikasta, muuttamassa kimppakämppään
ja virittelemässä uutta suhdetta Hanna-nimiseen naiseen. Hannalla on
omakotitalo ja tytär, Valma. Kertoja haluaa todistaa Hannalle kykenevänsä
elämään niin kuin tavallinen keskiluokkainen mies. Hän jopa pyrkii siivoojaksi
L&T:lle. Tästä muodostuukin romaanin johtomotiivi, jossa entinen
kapinoitsija, ideologisesti työtön, pyrkii ahtautumaan perheenisän perinteiseen
roolimalliin.
Kauaa miehen ei tarvitse asua kimppakämpässä, sillä asiat etenevät
nopeasti. Pian perheeseen tulla tupsahtaa vauva. Se todellakin tupsahtaa, sillä
odotusaikaa ja synnytystä ei romaanissa kuvata sanallakaan. Sivulla 84 kertoja
näkee vauvan ryömivän keittiön lattialla, kun vasta pari sivua sitten oli
ilmoitettu isäoletetun äidille, että "meille tulee vauva."
Muistan lukeneeni Röyhkeyden syksyllä 2018 bussimatkalla Helsingistä Tampereelle. Romaani itsessään ei tehnyt minuun suurta vaikutusta, mutta sen virittämää yhteiskunnallista keskustelua oli kiinnostava seurata. Ihmettelin Nymanin ulostulon aiheuttamaa moraalipaniikkia, sitä ylenkatseen läpäisemään kohtelua, johon hän julkisuudessa joutui. En henkilökohtaisesti näe suurena yhteiskunnallisena ongelmana sitä, että joku kieltäytyy työnteosta ja nostaa sosiaalietuuksia kattaakseen elämän peruskulut. "Rangaistus" tuonkaltaisesta elämäntyylistä on usein yhteiskunnallinen sivullisuus ja ulkopuolisuus, joka pitkään jatkuessaan helposti sairastuttaa. Täysin sivullisena ja ulkopuolisena on vaikea pysyä terveenä, hyvinvoivana ja onnellisena. Juuri työttömän ulkopuolisuuden kokemuksia Röyhkeydessä kuvattiin. Häpeärauhassa sivut täyttää sen sijaan arkisten asioiden ja toiminnan kuvailu. Mistään perinteisintä "avautumisautofiktiota" ei tosiaan ole kysymys, sillä päähenkilö ei reflektoi jokaista mielenliikahdustaan. Valikoituja avautumisia sentään kuulemme:
"Yritin kertoa, että olin ammentanut voimaa inhostani omaa tavallisuuttani ja keskinkertaisuuttani kohtaan ja että minun oli kerta kaikkiaan pakko tulla erityiseksi keinolla millä hyvänsä. Haastattelija tuntui silloin kiusaantuvan minun vastauksestani ja keskeytti minut siirtymällä seuraavaan kysymykseen. Minä olisin halunnut kertoa olleeni ennen julkisuuteen pääsyäni niin turhautunut ja vihainen, että olisin tilaisuuden tulle osallistunut vaikka Big Brotheriin tai tehnyt poliittisen murhan tullakseni nähdyksi."
Nykyisestä, melko seesteisen keskiluokkaisista puitteista huolimatta miehen elämän perusasenteessa ja tavassa katsoa maailmaa painaa tietty ulkopuolisuus. Paikoin tämä purkautuu vihana myös muihin ihmisiin: "Vitun idiootit", tiuskii mies useammalla sivulla. Lipsahtaa huulilta se n-sanakin, kun moottoritiellä tällä menee hermo erääseen kaahailijaan.
Romaanin puolivälin jälkeen päähenkilö saa Kulttuurisäätiöltä 26 000 euron apurahan uuden romaanin kirjoittamista varten. Vihdoin mies pääsee osallistumaan kunnolla kuluttamisen aktiin. Hän ostaa mm. uuden puvun, IPodin, laadukkaat kuulokkeet ja Bruce Bringsteenin litografikuvan, jonka kehystyksestä pulittaa reilun satasen. Kyllä nyt kelpaa!
Yhteiskunnallinen aktivisti
"Häpeärauha" (saks. Schandfrieden), romaanin nimi, viittaa ensimmäisen maailmansodan Versailles’n rauhansopimukseen, jossa Saksaa nöyryytettiin sodan aloittamisesta oikein kunnolla. Myöhemmin eräs herra Adolf Hitler käytti tuota nöyryytystä valtaannousun polttoaineena. Ihmettelen, miksi siitä on tullut autofiktiivisen romaanin nimi. Ehkä se tarkoittaa myös häpeästä vapaata elämää eli häpeärauhaa?
Kapitalistisessa yhteiskunnassa vallitsee kauttaaltaan kasva tai tyydy -mentaliteetti. Mitään ei saa ilmaiseksi, vaan jokaisen täytyy tehdä työtä saadakseen enemmän. Se, mitä tuo enemmän on, määritelköön jokainen omien prioriteettien mukaan.
Markkinatalous itsessään perustuu kasvuun, ei tyytymiseen. Nyman on niin julkisissa ulostuloissaan kuin myös romaanien minäkertojan kautta pyrkinyt tekemään kunnianhimottomuudesta ja tyytymisestä ihanteen. Myös hänen proosatyylissään korostuu tietty minimalismi, tyytyminen vähään. Uskon kyllä, että työmäärän suhteen hän sentään on hyvin kunnianhimoinen ja kurinalainen kirjoittaja.
Ennen kirjaan tarttumista en tiennyt, että Ossi Nyman oli feministisen puolueen (FP) kunnallisvaaliehdokkaan. Nytpä tiedän tämänkin. Kesän 2021 kunnallisvaaleissa Nyman sai 53 ääntä. Mediahuomion perusteella olisi voinut odottaa parempaakin vaalimenestystä.
Lopuksi
Nyman on luonut oman, tunnistettavan kirjoitustyylin, jota on miellyttävä lukea. Moni kriitikko ja bloggari on maininnut Nymanin tyylissä yhteyksiä Antti Hyryn proosaan. Myös Häpeärauhassa Hanna lukee Hyryn Aittaa päähenkilön suosituksesta.
Röyhkeys, Patriarkaatti ja Häpeärauha ovat jokainen omalla tavallaan poliittisia romaaneja. Käsittääkseni Antti Hyry oli tässä mielessä täysin päinvastainen kirjailija. On kiinnostavaa nähdä, jatkuuko kantaaottavien romaanien rustaaminen myös tulevaisuudessa vai kariseeko suorien mielipiteiden sanomisen tarve iän myötä. Onkohan Ossi asettumassa tulevana keväänä eduskuntavaaliehdokkaaksi?
Jään odottamaan... Kuulemiin.
