Tommi Uschanov: Mikä vasemmistoa vaivaa?

 

Hei, mitä kuuluu vasemmisto?

Tommi Uchanov julkaisi vuonna 2008 vasemmistopuolueiden kannatusalhoa ruotivan teoksen Mikä vasemmistoa vaivaa? Uschanov esittää teoksessaan 9 teesiä, jotka kuuluvat:

1. Vasemmistolta puuttuu psykologinen pelisilmä
2. Vasemmisto on liittoutumassa vastustajiensa kanssa ennenkuulumattomalla tavalla
3. Vasemmisto ei tunnusta estetiikan merkitystä
4. Vasemmisto ei anna luotettavaa kuvaa itsestään
5. Vasemmisto ei luota tosiasioiden voimaan
6. Vasemmisto ei jätä ihmistä rauhaan
7. Vasemmisto ei tunne kapitalismin historiaa
8. Kehitysoptimismi oli vielä taannoin oikeutettua, ja niinpä sen leimaaminen vääräksi tietoisuudeksi on usein kohtuutonta.
9. Kommunismi kelpaa kapitalisteille, eikä vasemmistolla ole tästä mitään sanottavaa. 

Lisäksi jokaiseen näistä teeseistä kuuluu alaluku, jossa Uschanov kirjoittaa muun muassa EU:n vastustuksesta, uskontokriisistä, taistolaisuudesta, nuorisosta, uusliberalismin kritiikistä, Ruotsista ja antaa viisitoista esimerkkiä siitä, kuinka käyttää tosiasioita vasemmistolaisesti.

Kuvaavaa on, ettei vuonna 2008 nykyajan poliittinen muotitermi eli identiteettipolitiikka esiinny vielä tuon käsitteen muodossa, vaikka sen kaikuja kyllä jo kuulee. Ihmisten niputtaminen, ahdas poissulkeva kategorisoiminen, jota harrastetaan erityisesti vasemmisto–oikeisto-akselisin molemmissa ääripäissä, on jo tullut osaksi poliittista ilmastoa. Tästä Uschanov antaa useita esimerkkejä. Surkuhupaisaa on lukea Paavo Arhinmäen vastakkainasettelua lietsovia möläytyksiä vuodelta 2006: ”ydinvoiman puolesta taistelevat homofoobikot, jotka äänestävät parisuhde- tai hedelmöityshoitolakia vastaan tai kannattavat Vuotosta ja ydinvoimaa." (Uschanov 2008, 23). Ei ihme että muuten vasemmistomyönteiset äänestäjät kaikkoavat muihin puolueisiin, sellaisiin joissa ei harrasteta vastaavaa suvaitsemattomuutta. Keskustaoikeisto voittaa. Vasemmisto tekee sen ihan itse.

Vaikka vasemmistoliitto mainosti vuoden 2019 vaalimainoksessa itseään sloganilla: ”kaikille, ei harvoille”, vaivaa puoluetta nimenomaan vähemmistösyndrooma. Uschanovin mukaan ”vasemmistolaisuus vaatii liian usein ihmiseltä tuskallisia persoonallisuuden, luonteen, identiteetin tai minän menetyksiä.” Hän väittää, että nimenomaan vasemmistolaisuus vaatii ihmiseltä paljon. Väitettä on vaikea allekirjoittaa kokonaan. Ajattelen, että pikemminkin kaikkeen puoluepolitiikkaan liittyminen vaatii aina luopumista yksilöllisyydestä jollakin asteella, sopeutumista puolueen ryhmä/laumaidentiteettiin ja -ajatteluun. Samalla puolueeseen kuuluva tulee aina ulkopuolisten silmissä kategorisoiduksi: persu, keskustalainen, kokoomuslainen, vihreä, demarin ja niin edelleen. Ehkä kumpaan tahansa poliittiseen ääripäähän liittyminen vaatii maltilliselta keskitien kulkijalta muutenkin liikaa?

Muutamissa kappaleissa Uschanov eksyy hakoteille ­– tai sitten aika on tehnyt tehtävänsä. Esimerkiksi pamfletin Ruotsi-osio, jossa hän kirjoittaa siitä, kuinka ”uusliberaalit ovat Ruotsissa pettymyksekseen saaneet huomata, ettei kulttuurisesti ja antropologisesti määräytyneitä toimintamalleja voi noin vain purkaa kuten Itä-Euroopan komentotaloutta.” Tätä on vaikea niellä, sillä aivan samalla tavalla kapitalismin uusliberalistinen kehitys on muuttanut ruotsalaista yhteiskuntaa siinä missä suomalaistakin. Se, mitä olen itse Ruotsista kuullut ja lukenut viimeisen 10 vuoden ajalta, on sielläkin tapahtunut vastaava ”yhtenäiskulttuurin kuolema” ja yhteiskunnan pirstaloituminen. Jo ruotsalaisen sosiologin Göran Therbornin kirjan nimi Kadotettu kansankoti - kuinka pääoma kaappasi Ruotsin (2019) tukee väitettäni. Fiktion puolelta mieleen tulee Lena Anderssonin uusin romaani Tytär - kertomus kansankodin hajoamisesta.

Vuonna 2008 nykyajan poliittinen muotitermi eli identiteettipolitiikka ei esiinny vielä tuon käsitteen muodossa, vaikka sen kaikuja kyllä kuulee. Ihmisten niputtaminen, ahdas poissulkeva kategorisoiminen, jota harrastetaan erityisesti vasemmisto–oikeisto-akselisin molemmissa ääripäissä, on jo tullut osaksi poliittista ilmastoa. Tästä Uschanov antaa useita esimerkkejä. Surkuhupaisaa on lukea Paavo Arhinmäen vastakkainasettelua lietsovia möläytyksiä vuodelta 2006: ”ydinvoiman puolesta taistelevat homofoobikot, jotka äänestävät parisuhde- tai hedelmöityshoitolakia vastaan tai kannattavat Vuotosta ja ydinvoimaa." (Uschanov 2008, 23). Ei ihme, että muuten vasemmistomyönteiset äänestäjät kaikkoavat muihin puolueisiin, joissa ei harrasteta vastaavaa identiteettipoliittista populismia. Vasemmisto karkottaa ne omalla retoriikallaan. Äänestäjiä ei kannata pitää typerinä, eikä omaa moraalista ylivertaisuutta kannata korostaa. Siinä olisi petraamista niin vasemmistoliitolla kuin myös vihreillä. 

Nyt, vuonna 2022 näyttää siltä, että vasemmistopuolueiden kannatuksen lasku on jäänyt historiaan. Vuodesta 2015 lähtien vasemmistolaisiksi luokiteltujen puolueiden yhteenlaskettu kannatus on lähtenyt pohjan jälkeen nousuun. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että pari vuotta jatkunut koronakurimus on satanut vasemmiston kuvitteelliseen laariin enemmän kuin oikeistopuolueiden. Tätä tukee se, että koronakriisi on paljastanut sen, kuka loppuviimeksi huolehtii sairastuneista ja työttömiksi jääneistä ihmisistä. Se on valtio tietenkin, ja vasemmistopuolueet perinteisesti kannattavat sen vahvana säilyttämistä. Uchanovin kirjassa siteerataan Aleksi Bardyä, jonka mukaan: ”Vasemmisto muuttuu tarpeettomaksi ja kuolee pois, kun jonakin päivänä Coca Cola onnistuu poistamaan köyhyyden Latinalaisesta Amerikasta, Merita-pankki (nyk. Nordea) työllistää työttömät ja puolustusvoimat rakentaa pyöreitä kaupunkeja keskustaan.”

Todennäköisesti seuraavissa vaaleissa tullaan käymään tiukkaa skapaa suurimman puolueen tittelistä kokoomuksen ja SDP:n välillä. Kolmossijasta kamppailevat keskusta ja persut, kun taas vasemmistoliitto ja vihreät voivat olla tasapuolinen kilpakaksikko 4. ja 5. sijoista. Merkille pantavaa on myös se, kuinka vihreiden linja on muuttunut Maria Ohisalon kautena entistä lähemmäksi Li Anderssonin vasemmistoliittoa. En osaa oikein nopealta kädeltä sanoa, mikä puolueet erottaa nykyään toisistaan, ainakin historia jos ei muu. Huhtikuuhun 2023 on vielä tovi aikaa.

Ulkoasu        222 s. ; 21 cm

Julkaisija     Helsinki : Teos 2008