”Mestari-Torkswift sanoo, että maanpäällinen elämämme on pelkkä esipuhe sitä seuraavalle elämälle ikuisessa bittiavaruudessa.”
 |
| Iso kirja, iso kuva |
Sain viime viikolla maaliin Miki Liukkosen (synt. 1989)
uusimman romaanin Elämä: Esipuhe (WSOY 2021). Joka kerta kun Liukkonen
julkaisee uuden romaanin, noteerataan hänet suomalaisessa iltapäivälehdistössä.
Lehdet kirjoittavat: ”Rankka romaanin jälkeinen ryyppyputki oli viedä
kirjailija Miki Liukkosen hengen”. Tai suora lainaus: ”Menestyskirjailija
Miki Liukkonen, 29, otti yliannostuksen lääkkeitä ja joutui sairaalaan -
”myrkytystila”. Dipsomania-tyyppisessä alkoholismissaan Liukkosen oireilut
tuovat mieleen Mika Waltarin, joka kertoi aikanaan lehdistölle
avoimesti masennus- ja juomakausistaan. Waltarin kaari oli: työn loppuun saattaminen,
masennus, juomaputki, suhde tai ihastuminen, oivallus uudesta aiheesta ja
työhön palaaminen.[i]
En tietenkään halua vähätellä Liukkosen terveysongelmia, mutta julkisuustemppu kirjailijan ulostuloissa kieltämättä haiskahtaa. Kullakin kirjailijalla on nykyaikana jonkinlainen kustannusyhtiön markkinointistrategia. Huomiotalous vaati sen. Julkisuudesta sivulla pysyttelevät Juha Seppälä ja Ilkka Remes ovat valinneet erilaisen tyylin. Imagovalinta sekin. Joka tapauksessa Liukkonen on osoittanut runoilla ja romaaneillaan olevansa yksi aikamme parhaista ja kunnianhimoisimmista suomalaisista kirjailijoista – oli sitten kirjailijan julkisesta imagosta mitä mieltä tahansa.
Syksyllä 2022 julkaistu Elämä: Esipuhe potee itse samaa infoähkyä kuin josta se haluaa lukijoilleen kertoa. Se on syönyt paljon dataa, monen lukijan mielestä aivan liikaa. Laajaan henkilökaartiin kuuluu muun muassa "Henri Classic, jonka tehtävänä on suunnitella aivan uudenlainen elokuvateatteri; Samuel Classic, joka harmittelee ettei ole elänyt atsteekkien aikaan; Silvia Classic, joka kirjoittaa lastenkirjoja täynnä koprofiliaa ja kunnallispolitiikkaa; Nikolei Bidé, joka on maankuulu hyönteisruokakokki; Olof Beskow, joka tekee ahdistavia mainoksia dildoista jotka eivät tyydytä. Ja monia, monia muita." Tämä on suoralainaus kirjan takakannesta. Siinä ei kuitenkaan mainita sanallakaan mystisestä WKVL:stä, joka toimii "Elämän" yhtenä keskuspaikkana. Myöskään Tobias Oodelia, Aila Torskwiftia tai Julia Mang-O-Lahtista ei mainita.
WKVL eli Wienin Kansainvälinen Vaihtoehtojen Laitos on kuin David Foster Wallacen Päättymättömästä riemusta (Infinte Jest 1996. suom. Tero Valkonen 2020) tuttu ETA eli Enfieldin tennisakatemia. WKVL:n nurinkurinen opetussuunnitelma perustuu eksentrisen kellosepän, Davud Lecnerin kummalliseen filosofiaan, jonka perusperiaatteena on vaihtoehtojen rajaaminen, paluu yksinkertaisuuteen. Suomessa ja muualla Euroopassa omasta jälkikasvustaan huolestuneet vanhemmat tarttuvat tilaisuuteen ja lähettävät lapsensa WKVL:ään. Teini-ikäisten lasten koulunkäyntiä ja kasvamista seurataan kirjan osissa "Shakinvastainen sukupolvi" (välähdyksiä) 2004 ja "Yhdessä ja yksin" (lokakuu 2005), "Valittuja paloja elämistä seinien sisällä" (2002) sekä osassa "Hyökkäyksen iltapäivä" (2006).
Jotta rakenne ei kuulostaisi liian yksinkertaiselta, sijoittuu Elämän preesens vuoteen 2019. Siinä on meneillään useampi juonikuvio päällekkäin: Henri Classic tuskailee elokuvateatteriprojektin ja ihmissuhteiden kanssa. Olof Beskowsia pyydetään ohjaamaan uusi elokuva, jonka aiheena olisi Henri Classic itse. Nikolai Bidé kamppailee jaksamisen rajoilla oman hyönteisruokaravintolan kanssa, ravintolan, josta on tullut äärimmäisen suosittu. Taiteilija Jona Lobomowich taas etsii uutta inspiraatiota taideuralleen. Näiden lisäksi sienalaisiksi itseään kutsuvat salaseuran jäsenet koettavat siirtää ihmisen tietoisuuden kokonaan virtuaalitodellisuuteen mestarinsa Eeli Torkswiftin johdolla. Sienalaisten täydelliseen kuolemattomuuteen tähtäävä projekti on suoraan kuin ranskalaiskirjailija Michel Houellebecqin romaanista Mahdollinen saari (2005). Liukkonen on tosin tyyliltään kepeä humoristi vailla kyynisen moralistin ääntä, joten siinä mielessä vertaaminen Houellebecqiin ontuu.
Suurinta osaa henkilöhahmoista yhdistää siis WKVL-menneisyys. Kuinka ollakaan, ei WKVL-jakso näytä kuitenkaan tuoneen luvattua selkeyttä ja yksinkertaisuutta siellä opiskelleiden nuorten elämään. Päähenkilöt tuntuvat oireilevan edelleen eri tavoin päästyään pois tuosta Wienin terapiakoulusta. Tasapainoon pääseminen itsen ja maailman kanssa näyttää näiden henkilöiden kohdalla mahdottomalta. Yksi järkyttävimmistä kuvauksista kirjassa on ”Tapaus Pietri Olki-Vanhava eli varoittava sananen plastiikkakirurgiasta ja kateudesta”. Tässä kappaleessa Liukkonen onnistuu tavoittamaan esikuvansa David Foster Wallacen kurjuuden ja epätoivon kuvaamisen tason. Ihmiskohtalo on niin surkea, että naurun ja itkun pidättäminen on vaikeaa.
Kirjailijalle lienee haaste punoa yhteen monimutkainen tarina. Tässä Liukkonen onnistuu ajoittaisesta pitkäveteisyydestä huolimatta hyvin. Romaani pitää otteessaan paremmin kuin esimerkiksi O (2017), joka minulla on edelleen kesken. Taidan olla jossakin 550 sivun paikkeilla menossa...
Liukkosen kieli on paikon kikkailevaa ja runollista. Yhdistelemällä klassisen musiikin ja lääketieteen sanastoa, Liukkonen saa aikaan hienolta kalskahtavia lauseita: ”haparoivien äänten tessiturasta” tai ”postprandiaalinen mielihyvä”. Elämää lukiessa oppii ainakin uusia sivistyssanoja jos ei muuta.
***
Ulkoasu: 1119 sivua ; 23 cm
Julkaisija: Helsinki : Werner Söderström Osakeyhtiö [2021]
Mistä: Lainattu kirjastosta
[i] https://fi.wikipedia.org/wiki/Mika_Waltari#Henkil%C3%B6kuva
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti