Arto Salminen: Kalavale

”Kukaan ei enää puhunut totta, siksi kenenkään ei tarvinnut valehdella. Sanojen alkuperäiset merkitykset oli kuopattu neljänteen ulottuvuuteen, ne mätänivät virtuaalisessa joukkohaudassa.”

Useat lukijat ovat bloganneet Arto Salmisen viimeiseksi jäänestä romaanista Kalavale (WSOY, 2005). Luettuani postauksia, vaikuttaa siltä, että kyseinen romaani on jakanut mielipiteitä. Toisten mielestä kirja on rujo ja inhottava, kun taas yhdet sanovat sen olevan täyttä asiaa. Kalavale oli Ylen 101 kirjaa -ohjelmassa mukana edustamassa vuotta 2005. Omasta mielestäni Kalavale ei ole missään tapauksessa Salmisen paras romaani, sanoisin sen olevan pikemminkin keskitasoa. Toisaalta se tarjoaa terävän kuvan vuosituhannen taitteen viihdemaailmaan, jossa tosi-tv ja lööppijulkisuus ovat vielä suht uusi ja tuore ilmiö Suomessa. 

Kirjan perusjuoni kuuluu: Kasperi haluaa lanseerata ja myydä Neloselle uudenlaisen tosi-tv -ohjelman. Syntyy Auschwitz, johon kilpailijoiksi kelpuutetaan ainoastaan työttömiä ja syrjäytyneitä aikuisia, mielellään nuoria, kauniita ja komeita ihmisiä. Ohjelmassa heidät jaetaan vankeihin ja vartijoihin. Lisäksi mukaan otetaan yleisöäänestys ja sähkötuoli. Kuulostaako kamalalta? Jotta satiiri olisi vieläkin purevampaa mukaan otetaan sponsoriyrityksiä. "Virran sähkötuoliin tarjoaa Fortum", kuuluu mainostauolla näytettävä slogan. Myös kondomivalmistajat lähtevät hankkimaan brändeilleen näkyvyyttä. Iltapäivälehdet puolestaan saavat kirjoittamisen aihetta, kun turhautuneet vangit pettävät puolisojaan tv-kameroiden edessä. Vähäosaisia hyväksi käyttävä viihde-ekosysteemi on syntynyt.  

Kuvaavaa on myös se, kuinka Auschwitzin osallistuvat kilpailijat laitetaan allekirjoittamaan sellainen sopimus, joka takaa sen, ettei tuotantoyhtiö joudu minkäänlaiseen vastuuseen ihmisten rääkkäämisestä, henkisten ja fyysisten vaurioiden aiheuttamisesta. Mieleeni muistuu viimekeväinen MOT:n dokumentti, jossa selvitettiin, millä tavalla ja millä ehdoilla suomalaista tosi-tv:tä tehdään. Salmisen fiktio ei ole kaukana todellisuudesta. Olisi ollut parempi, mikäli epäkohdat (joiden olemassaolosta kyllä oltiin tietoisia) oltaisiin tuotu vuosikymmentä aiemmin julkisuuteen. 

Takaisin kirjaan. Kriittisiä ääniä kuuluu myös Kalavaleessa. Aluksi vanhan polven viihdeguru, Kyösti "Fisu-Hanski" Hannula vastustaa Auschwitz-hanketta, mutta ohjelmaan juontajaksi palkattu Oona – Kasperin avustamana – onnistuu lopulta pehmittämään tämän pään. Moraalin voi hyvin unohtaa, kun kyse on rahan ja "viihteen" tekemisestä. Sitä ei tarvita mihinkään. Sen voi hyvin heittää mädäntymään sinne virtuaaliseen joukkohautaan muiden sanojen sekaan. 

Fisu-Hanskin puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että hän sentään pohtii sitä, mikä on oikein ja mikä on väärin. Vallitsevasta ajan hengestä hän ajattelee: ”En ollut tyytyväinen tähän aikaan, vaikka aika oli tyytyväinen minuun. Minua ei syytetty mistään, koska tein niin paljon vääryyttä. Ketään ei enää syytetty. Koko sana oli lopetettu tarpeettomana, oli ryhdytty syyllistämään, mutta vain köyhiä. Niitä syyllistettiin, koska ne eivät pystyneet varastamaan muuta kuin kaljaa Siwasta.”

Kalavaletta lukiessa on mielenkiintoista pohtia sitä, kuinka hyvin perusihminen sopeutuu omaan aikaansa ja oppii pitämään siinä esiintyviä ilmiöitä, kuten läpeensä kaupallista, etiikaltaan kyseenalaista tosi-tv:tä normaalina, ei-ongelmallisena asiana. Tähän samaan jatkumoon voi lukea myös sensaatiohakuiset viihdejuorulehdet, joissa mennään todella alhaiselle tasolle sisällön suhteen. Ei liene aivan sattumaa, että esimerkiksi Seiska perustettiin lamavuotena 1992, jolloin oli suurta kysyntää sirkushuveille ja kaljalle, kun kunnollista leipää ei ollut. Sittemmin Suomen talous lähti kyllä nousuun, mutta silti monet laman aikaiset ilmiöt jäivät elämään. Näistä pitkät ruokajonot ovat ehkä se vähiten hauska jäänne, jota todistamme joka viikko. 

Kalavaleen lopussa Herlevi ja Saunakukka käyvät Auschwitzin finaalijaksossa taistoa siitä, kuka kestää eniten milliampeereita sähkötuolissa. Groteski loppu on Salmisen tapa osoittaa nykykapitalismin raadollisuus: rahapalkinnon voittaa se, joka kestää eniten ja on myös yleisöäänestyksen suosikki. Häviäjät poistuvat studiosta tyhjin käsin. Kannattaa lukea itse.

                                                            ***

Nimi: Kalavale : kansalliseepos

Ulkoasu: 231, [1] s. ; 19 cm 

Julkaisija: Helsinki : WSOY 2007 (HUOM. ensimmäinen painos 2005)

ISBN: 9789510333792 sid.

Mistä: Lainasin kirjastosta. 

 

Miki Liukkonen: Elämä: esipuhe

”Mestari-Torkswift sanoo, että maanpäällinen elämämme on pelkkä esipuhe sitä seuraavalle elämälle ikuisessa bittiavaruudessa.”

Iso kirja, iso kuva

Sain viime viikolla maaliin Miki Liukkosen (synt. 1989) uusimman romaanin Elämä: Esipuhe (WSOY 2021). Joka kerta kun Liukkonen julkaisee uuden romaanin, noteerataan hänet suomalaisessa iltapäivälehdistössä. Lehdet kirjoittavat: ”Rankka romaanin jälkeinen ryyppyputki oli viedä kirjailija Miki Liukkosen hengen”. Tai suora lainaus: ”Menestyskirjailija Miki Liukkonen, 29, otti yliannostuksen lääkkeitä ja joutui sairaalaan - ”myrkytystila”. Dipsomania-tyyppisessä alkoholismissaan Liukkosen oireilut tuovat mieleen Mika Waltarin, joka kertoi aikanaan lehdistölle avoimesti masennus- ja juomakausistaan. Waltarin kaari oli: työn loppuun saattaminen, masennus, juomaputki, suhde tai ihastuminen, oivallus uudesta aiheesta ja työhön palaaminen.[i]

En tietenkään halua vähätellä Liukkosen terveysongelmia, mutta julkisuustemppu kirjailijan ulostuloissa kieltämättä haiskahtaa. Kullakin kirjailijalla on nykyaikana jonkinlainen kustannusyhtiön markkinointistrategia. Huomiotalous vaati sen. Julkisuudesta sivulla pysyttelevät Juha Seppälä ja Ilkka Remes ovat valinneet erilaisen tyylin. Imagovalinta sekin. Joka tapauksessa Liukkonen on osoittanut runoilla ja romaaneillaan olevansa yksi aikamme parhaista ja kunnianhimoisimmista suomalaisista kirjailijoista – oli sitten kirjailijan julkisesta imagosta mitä mieltä tahansa.

Syksyllä 2022 julkaistu Elämä: Esipuhe potee itse samaa infoähkyä kuin josta se haluaa lukijoilleen kertoa. Se on syönyt paljon dataa, monen lukijan mielestä aivan liikaa. Laajaan henkilökaartiin kuuluu muun muassa "Henri Classic, jonka tehtävänä on suunnitella aivan uudenlainen elokuvateatteri; Samuel Classic, joka harmittelee ettei ole elänyt atsteekkien aikaan; Silvia Classic, joka kirjoittaa lastenkirjoja täynnä koprofiliaa ja kunnallispolitiikkaa; Nikolei Bidé, joka on maankuulu hyönteisruokakokki; Olof Beskow, joka tekee ahdistavia mainoksia dildoista jotka eivät tyydytä. Ja monia, monia muita." Tämä on suoralainaus kirjan takakannesta. Siinä ei kuitenkaan mainita sanallakaan mystisestä WKVL:stä, joka toimii "Elämän" yhtenä keskuspaikkana. Myöskään Tobias Oodelia, Aila Torskwiftia tai Julia Mang-O-Lahtista ei mainita. 

WKVL eli Wienin Kansainvälinen Vaihtoehtojen Laitos on kuin David Foster Wallacen Päättymättömästä riemusta (Infinte Jest 1996. suom. Tero Valkonen 2020) tuttu ETA eli Enfieldin tennisakatemia. WKVL:n nurinkurinen opetussuunnitelma perustuu eksentrisen kellosepän, Davud Lecnerin kummalliseen filosofiaan, jonka perusperiaatteena on vaihtoehtojen rajaaminen, paluu yksinkertaisuuteen. Suomessa ja muualla Euroopassa omasta jälkikasvustaan huolestuneet vanhemmat tarttuvat tilaisuuteen ja lähettävät lapsensa WKVL:ään. Teini-ikäisten lasten koulunkäyntiä ja kasvamista seurataan kirjan osissa "Shakinvastainen sukupolvi" (välähdyksiä) 2004  ja "Yhdessä ja yksin" (lokakuu 2005), "Valittuja paloja elämistä seinien sisällä" (2002) sekä osassa "Hyökkäyksen iltapäivä" (2006). 

Jotta rakenne ei kuulostaisi liian yksinkertaiselta, sijoittuu Elämän preesens vuoteen 2019. Siinä on meneillään useampi juonikuvio päällekkäin: Henri Classic tuskailee elokuvateatteriprojektin ja ihmissuhteiden kanssa. Olof Beskowsia pyydetään ohjaamaan uusi elokuva, jonka aiheena olisi Henri Classic itse. Nikolai Bidé kamppailee jaksamisen rajoilla oman hyönteisruokaravintolan kanssa, ravintolan, josta on tullut äärimmäisen suosittu. Taiteilija Jona Lobomowich taas etsii uutta inspiraatiota taideuralleen. Näiden lisäksi sienalaisiksi itseään kutsuvat salaseuran jäsenet koettavat siirtää ihmisen tietoisuuden kokonaan virtuaalitodellisuuteen mestarinsa Eeli Torkswiftin johdolla. Sienalaisten täydelliseen kuolemattomuuteen tähtäävä projekti on suoraan kuin ranskalaiskirjailija Michel Houellebecqin romaanista Mahdollinen saari (2005). Liukkonen on tosin tyyliltään kepeä humoristi vailla kyynisen moralistin ääntä, joten siinä mielessä vertaaminen Houellebecqiin ontuu.

Suurinta osaa henkilöhahmoista yhdistää siis WKVL-menneisyys. Kuinka ollakaan, ei WKVL-jakso näytä kuitenkaan tuoneen luvattua selkeyttä ja yksinkertaisuutta siellä opiskelleiden nuorten elämään. Päähenkilöt tuntuvat oireilevan edelleen eri tavoin päästyään pois tuosta Wienin terapiakoulusta. Tasapainoon pääseminen itsen ja maailman kanssa näyttää näiden henkilöiden kohdalla mahdottomalta. Yksi järkyttävimmistä kuvauksista kirjassa on ”Tapaus Pietri Olki-Vanhava eli varoittava sananen plastiikkakirurgiasta ja kateudesta”. Tässä kappaleessa Liukkonen onnistuu tavoittamaan esikuvansa David Foster Wallacen kurjuuden ja epätoivon kuvaamisen tason. Ihmiskohtalo on niin surkea, että naurun ja itkun pidättäminen on vaikeaa. 

Kirjailijalle lienee haaste punoa yhteen monimutkainen tarina. Tässä Liukkonen onnistuu ajoittaisesta pitkäveteisyydestä huolimatta hyvin. Romaani pitää otteessaan paremmin kuin esimerkiksi O (2017), joka minulla on edelleen kesken. Taidan olla jossakin 550 sivun paikkeilla menossa... 

Liukkosen kieli on paikon kikkailevaa ja runollista. Yhdistelemällä klassisen musiikin ja lääketieteen sanastoa, Liukkonen saa aikaan hienolta kalskahtavia lauseita: ”haparoivien äänten tessiturasta” tai ”postprandiaalinen mielihyvä”. Elämää lukiessa oppii ainakin uusia sivistyssanoja jos ei muuta. 

                                                            ***

Ulkoasu:         1119 sivua ; 23 cm

Julkaisija:       Helsinki : Werner Söderström Osakeyhtiö [2021]

Mistä:            Lainattu kirjastosta

---

[i] https://fi.wikipedia.org/wiki/Mika_Waltari#Henkil%C3%B6kuva

Tommi Uschanov: Mikä vasemmistoa vaivaa?

 

Hei, mitä kuuluu vasemmisto?

Tommi Uchanov julkaisi vuonna 2008 vasemmistopuolueiden kannatusalhoa ruotivan teoksen Mikä vasemmistoa vaivaa? Uschanov esittää teoksessaan 9 teesiä, jotka kuuluvat:

1. Vasemmistolta puuttuu psykologinen pelisilmä
2. Vasemmisto on liittoutumassa vastustajiensa kanssa ennenkuulumattomalla tavalla
3. Vasemmisto ei tunnusta estetiikan merkitystä
4. Vasemmisto ei anna luotettavaa kuvaa itsestään
5. Vasemmisto ei luota tosiasioiden voimaan
6. Vasemmisto ei jätä ihmistä rauhaan
7. Vasemmisto ei tunne kapitalismin historiaa
8. Kehitysoptimismi oli vielä taannoin oikeutettua, ja niinpä sen leimaaminen vääräksi tietoisuudeksi on usein kohtuutonta.
9. Kommunismi kelpaa kapitalisteille, eikä vasemmistolla ole tästä mitään sanottavaa. 

Lisäksi jokaiseen näistä teeseistä kuuluu alaluku, jossa Uschanov kirjoittaa muun muassa EU:n vastustuksesta, uskontokriisistä, taistolaisuudesta, nuorisosta, uusliberalismin kritiikistä, Ruotsista ja antaa viisitoista esimerkkiä siitä, kuinka käyttää tosiasioita vasemmistolaisesti.

Kuvaavaa on, ettei vuonna 2008 nykyajan poliittinen muotitermi eli identiteettipolitiikka esiinny vielä tuon käsitteen muodossa, vaikka sen kaikuja kyllä jo kuulee. Ihmisten niputtaminen, ahdas poissulkeva kategorisoiminen, jota harrastetaan erityisesti vasemmisto–oikeisto-akselisin molemmissa ääripäissä, on jo tullut osaksi poliittista ilmastoa. Tästä Uschanov antaa useita esimerkkejä. Surkuhupaisaa on lukea Paavo Arhinmäen vastakkainasettelua lietsovia möläytyksiä vuodelta 2006: ”ydinvoiman puolesta taistelevat homofoobikot, jotka äänestävät parisuhde- tai hedelmöityshoitolakia vastaan tai kannattavat Vuotosta ja ydinvoimaa." (Uschanov 2008, 23). Ei ihme että muuten vasemmistomyönteiset äänestäjät kaikkoavat muihin puolueisiin, sellaisiin joissa ei harrasteta vastaavaa suvaitsemattomuutta. Keskustaoikeisto voittaa. Vasemmisto tekee sen ihan itse.

Vaikka vasemmistoliitto mainosti vuoden 2019 vaalimainoksessa itseään sloganilla: ”kaikille, ei harvoille”, vaivaa puoluetta nimenomaan vähemmistösyndrooma. Uschanovin mukaan ”vasemmistolaisuus vaatii liian usein ihmiseltä tuskallisia persoonallisuuden, luonteen, identiteetin tai minän menetyksiä.” Hän väittää, että nimenomaan vasemmistolaisuus vaatii ihmiseltä paljon. Väitettä on vaikea allekirjoittaa kokonaan. Ajattelen, että pikemminkin kaikkeen puoluepolitiikkaan liittyminen vaatii aina luopumista yksilöllisyydestä jollakin asteella, sopeutumista puolueen ryhmä/laumaidentiteettiin ja -ajatteluun. Samalla puolueeseen kuuluva tulee aina ulkopuolisten silmissä kategorisoiduksi: persu, keskustalainen, kokoomuslainen, vihreä, demarin ja niin edelleen. Ehkä kumpaan tahansa poliittiseen ääripäähän liittyminen vaatii maltilliselta keskitien kulkijalta muutenkin liikaa?

Muutamissa kappaleissa Uschanov eksyy hakoteille ­– tai sitten aika on tehnyt tehtävänsä. Esimerkiksi pamfletin Ruotsi-osio, jossa hän kirjoittaa siitä, kuinka ”uusliberaalit ovat Ruotsissa pettymyksekseen saaneet huomata, ettei kulttuurisesti ja antropologisesti määräytyneitä toimintamalleja voi noin vain purkaa kuten Itä-Euroopan komentotaloutta.” Tätä on vaikea niellä, sillä aivan samalla tavalla kapitalismin uusliberalistinen kehitys on muuttanut ruotsalaista yhteiskuntaa siinä missä suomalaistakin. Se, mitä olen itse Ruotsista kuullut ja lukenut viimeisen 10 vuoden ajalta, on sielläkin tapahtunut vastaava ”yhtenäiskulttuurin kuolema” ja yhteiskunnan pirstaloituminen. Jo ruotsalaisen sosiologin Göran Therbornin kirjan nimi Kadotettu kansankoti - kuinka pääoma kaappasi Ruotsin (2019) tukee väitettäni. Fiktion puolelta mieleen tulee Lena Anderssonin uusin romaani Tytär - kertomus kansankodin hajoamisesta.

Vuonna 2008 nykyajan poliittinen muotitermi eli identiteettipolitiikka ei esiinny vielä tuon käsitteen muodossa, vaikka sen kaikuja kyllä kuulee. Ihmisten niputtaminen, ahdas poissulkeva kategorisoiminen, jota harrastetaan erityisesti vasemmisto–oikeisto-akselisin molemmissa ääripäissä, on jo tullut osaksi poliittista ilmastoa. Tästä Uschanov antaa useita esimerkkejä. Surkuhupaisaa on lukea Paavo Arhinmäen vastakkainasettelua lietsovia möläytyksiä vuodelta 2006: ”ydinvoiman puolesta taistelevat homofoobikot, jotka äänestävät parisuhde- tai hedelmöityshoitolakia vastaan tai kannattavat Vuotosta ja ydinvoimaa." (Uschanov 2008, 23). Ei ihme, että muuten vasemmistomyönteiset äänestäjät kaikkoavat muihin puolueisiin, joissa ei harrasteta vastaavaa identiteettipoliittista populismia. Vasemmisto karkottaa ne omalla retoriikallaan. Äänestäjiä ei kannata pitää typerinä, eikä omaa moraalista ylivertaisuutta kannata korostaa. Siinä olisi petraamista niin vasemmistoliitolla kuin myös vihreillä. 

Nyt, vuonna 2022 näyttää siltä, että vasemmistopuolueiden kannatuksen lasku on jäänyt historiaan. Vuodesta 2015 lähtien vasemmistolaisiksi luokiteltujen puolueiden yhteenlaskettu kannatus on lähtenyt pohjan jälkeen nousuun. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että pari vuotta jatkunut koronakurimus on satanut vasemmiston kuvitteelliseen laariin enemmän kuin oikeistopuolueiden. Tätä tukee se, että koronakriisi on paljastanut sen, kuka loppuviimeksi huolehtii sairastuneista ja työttömiksi jääneistä ihmisistä. Se on valtio tietenkin, ja vasemmistopuolueet perinteisesti kannattavat sen vahvana säilyttämistä. Uchanovin kirjassa siteerataan Aleksi Bardyä, jonka mukaan: ”Vasemmisto muuttuu tarpeettomaksi ja kuolee pois, kun jonakin päivänä Coca Cola onnistuu poistamaan köyhyyden Latinalaisesta Amerikasta, Merita-pankki (nyk. Nordea) työllistää työttömät ja puolustusvoimat rakentaa pyöreitä kaupunkeja keskustaan.”

Todennäköisesti seuraavissa vaaleissa tullaan käymään tiukkaa skapaa suurimman puolueen tittelistä kokoomuksen ja SDP:n välillä. Kolmossijasta kamppailevat keskusta ja persut, kun taas vasemmistoliitto ja vihreät voivat olla tasapuolinen kilpakaksikko 4. ja 5. sijoista. Merkille pantavaa on myös se, kuinka vihreiden linja on muuttunut Maria Ohisalon kautena entistä lähemmäksi Li Anderssonin vasemmistoliittoa. En osaa oikein nopealta kädeltä sanoa, mikä puolueet erottaa nykyään toisistaan, ainakin historia jos ei muu. Huhtikuuhun 2023 on vielä tovi aikaa.

Ulkoasu        222 s. ; 21 cm

Julkaisija     Helsinki : Teos 2008

Pakopiste

”Onko jossain vaiheessa edessä kustannustoimittajien joukkoitsemurha, kun seuraavan vuoden sisällä niiden sähköposti tukkeutuu kirjailijoiden sadoista koronapäiväkirjoista?” – Jyrki Lehtola (Ilta-Sanomat, kolumni 10.4.2020.) 

Täytyy tunnustaa, että Pakopiste on ensimmäinen lukemani, korona-aikaa käsittelevä kirja. Kenenkään koronapäiväkirjoja – mikäli sellaisia jokin kustannusyhtiö on jo ehtinyt julkaisemaan, en ole lukenut. 

Pakopisteessä ääneen pääsee 10 suomalaista eturivin kirjailijaa. Jokainen kirjoittaa hyvin persoonallisesti (kustannusyhtiön määräämästä?) teemasta ”pysähtyminen”. Kullakin kirjoittajalla on omanlainen, persoonallinen ja jopa tunnistettava tapa lähestyä aihetta.

Esimerkiksi Antti Nylénin, jonka esseistiikka on lähes poikkeuksetta nautittavaa luettavaa, kirjoittaa esseessään Jäänmurtaja omista lempiaiheistaan. Siinä on kaikki Nylénin kirjoituksille tyypilliset elementit, kuten hengellisyys (Franciscus Assisilainen ja Juhani Rekola mainitaan), valokuvaus sekä kapitalismin, nykykulttuurin ja -keskiluokan arvostelu. Myöskään länsimaisen elintavan ja -tason seuraus eli ilmastonmuutos ei jää mainitsematta. Näin hän kirjoittaa pysähtymisen vaikeudesta: ”Tämän päivän suomalaiset ovat täysin sitoutuneet päivittäisen toimeentulonsa vaatimaan reuhtomiseen eli velkojensa maksuun, osaansa kapitalismin pantteina. Heidät hakataan, heidät tuhotaan, jos kyhäelmä kaatuu. Heille on turha maalata kauniita kuvia ylevästä kapinasta. Heitä on turha syyllistää, se ei auta. Uhrejahan he ovat. Tämän päivän suomalaisia voisi sääliä, elleivät he voisi niin hyvin.”

Hannu-Pekka Björkman käsittelee esseesään Työn sankari hänelle hyvin läheistä teatterimaailmaa. Björkman kirjoittaa henkilökohtaisista terveysongelmistaan sekä näyttelijän tinkimättömästä työmoraalista, irti päästämisen ja pysähtymisen vaikeudesta. Kuitenkin koronavirus on se biosfääristä kumpuava ”muuttuja”, joka keskeyttää Björkmanin työrupeaman kuin seinään. Tämä kaikki saa kokeneen näyttelijän ajattelemaan asioista uudesta vinkkelistä. Ehdottomasti yksi kokoelman parhaista esseistä.

Jenni Kirveen essee Ylitse harmaan kiven jää eniten pinnalliselle tasolle. Essee sopisi hyvin paikallislehteen, jossa haaleat kolumnit ja esseet ovat tyypillistä tavaraa. Kirves vertaa koronatilannetta talvi- ja jatkosotaan. Mielestäni vertaus ontuu pahasti, sillä kriisit ovat tyypiltään niin erilaisia. Sitä paitsi: ei Suomi 16.3.2020 ”pysähtynyt”. Se siirtyi ainoastaan juridisesti poikkeustilaan. Muuten ihmiset elivät kutakuinkin samalla tavalla, mutta suurin osa asioista pyrittiin suorittamaan etänä. 

Finlandia-palkittu kirjailija ja teatteriohjaaja Juha Hurme tietää, että sama tarinan toistaminen on tehokas tapa tehdä itsestään tunnettu. Niinpä hän käyttää tilaisuuden hyväksi kirjoittamalla omasta psykoosistaan ja siitä toipumisesta esseessä nimeltään Torni. Hurmeen tarina oli minulle jo aiemmasta tuttu, eikä se oikeastaan liity mitenkään korona-aiheeseen, korkeintaan sairastumisen ja toipumisen kuvauksena ehkä.

Toinen Juha – Seppälä siis – kirjoittaa otsikolla Myrskyn mentyä siitä, kuinka koronapandemian päätyttyä kaikki palaa kutakuinkin ennalleen: taloudellisen kasvun tavoittelu jatkuu, lentoliikenne ja massaturismi palaavat pandemiaa edeltäviin mittasuhteisiin. Seppälä siteeraa Daniel Defoen Ruttovuotta: ”Kaikki oli muuttunut pahemmaksi ­ –  – karaistuneina tuosta kokemastaan vaarasta, kuten merimiehet myrskyn mentyä ohi, ihmiset olivat nyt entistä häijympiä ja typerämpiä, entistä röyhkeämpiä ja paatuneempia ja siveettömyyksissään…”

Oma suosikkini kokoelmasta, Nina Honkasen essee Ei vielä viimeinen ilta menee todella ihon alle. Mielestäni kokoelman ylivoimaisesti paras kokonaisuus. 

Helena Sinervon essee Kaipuu yksinkertaiseen elämään on kaikista poliittisin ja jyrkkäsanaisin esitys. Se käsittelee länsimaisen elämäntavan kieroutunutta suhdetta luontoon ja  valloillaan olevaan kuoleman kieltämisen kulttuuriin. Sinervo toteaa: "Jatkuva elintason ja eliniänodotteen nostamispyrkimyksellä me kuvittelemme pakenevamme kuoleman niskalenkkiä, mutta käykin päinvastoin: saamme elintasosairauksia, kärsimme masennuksesta sekä urbaanista ahdistuksesta ja yksinäisyydestä, hävitämme luonnon monimuotoisuutta kunnes se uhkaa ruokatuotantoa."

Tommi Melanderin Kirjoituksia yöstä taas pureutuu kirjoittamiseen, nuoruuden taideheräämiseen ja todellisen maailman ja haavemaailman ristiriitaisuuksiin. "Poikkeustila menee hengitykseen, verenkiertoon, tietoisuuteen, valtaa ihmisen kuin inhottava loinen. En tainnut valvoa yhtäkään yötä, olin liian ahdistunut ollakseni levoton. Saatoin vain haaveilla ajasta, jolloin saan pimeän tunnit takaisin sellaisena kuin olen oppinut ne tuntemaan."

Anniina Holmberg lähestyy pysähtymiseen teemaa kirjoittamalla omasta sairastumisestaan koronavirukseen ja roolistaan eräänlaisena "koronamannekiinina". Samassa kirjoituksessaan hän käsittelee oman isänsä saattohoitoa, kuoleman odotusta, jonka ilmaantumista on lähes mahdoton tarkkaan kellonaikaan ennustaa. "Mutta joka kerta kun olimme todenneet, että siinä se nyt oli, loppu on tässä, isän rintakehä oli noussut kuin uusilla pattereilla ladatulla Duracell-pupulla ja sydän alkanut taas lyödä."

Pakopiste-esseekokoelman päättää Hannu Raittila kirjoituksellaan Pysähdy sinäkin. Vaikka Raittila ei ole julkaissut mitään pitkään aikaan, on hänen tunnistettava tyylinsä yhä tallella. Insinööriproosa puree ja puskee eteenpäin, tällä kertaa Lapin ja Kainuun maisemissa. En tosin ensimmäisellä lukukerralla saanut oikein kiinni, mistä novellimaisessa kirjoituksessa oli oikein kyse. Ehkäpä luen sen vielä kerran uudelleen ennen kuin vien kirjan takaisin kirjastolle. 

Pakopiste

• Toimittaneet Hannu-Pekka Björkman ja Ninan Honkanen
• Into, 2020
• 161 sivua