Rappiollista taiteilijaelämää

Kun mikään ei merkitse mitään

”Ensin oltiin viisaita. Hölmöjä meistä tuli vasta myöhemmin. Alussa halusin kuolla, tai en kai niin kuolla koska en kovin tarkkaan tajunnut, mitä se tarkoitti, mutta pois minä halusin. Pois. Sinne minä halusin. Katselin ympärilleni ja ajattelin, että tänne minä en kuulu, ei ole minun mestojani.”

Näillä sanoilla alkaa Hannu Ahon (1948-2012) toiseksi viimeiseksi jäänyt romaani Visto (1993). Se on inhorealistinen taitelijaromaani, joka kertoo samannimisestä taidemaalarista ja hänen ympärillään pörräävistä alkoholistiantisankareista. Kirjan teemoina on sivullisuus, taiteen ja elämän merkityksen etsinä, toisaalta myös päihdeongelmat, yleinen rauhattomuus, elämänhallintaongelmat ja rappio. Nämä teemat Aho maalaa esiin minämuodossa Visto-nimisen taiteilijan kehtyskaaren kautta.

”Toi on visto tyyppi”.

Kirjan alussa käydään läpi lyhyesti Viston lapsuus, kouluvuodet ja nuoruus. Kouluvuosilta on juontuu myös kertojan lempinimi Visto, jonka tämä saa eräältä pohjoisesta Tampereelle muuttaneelta Miralta, jonka mielestä kertoja on "visto tyyppi". Urbaanin sanakirjan mukaan visto tarkoittaa pohjoisen murteissa kutakuinkin samaa kuin inha, inhottava tai epämiellyttävä. Lieneekö nimi ollut enne, sillä kertojasta kasvaa kirjan edetessä aina vain vastenmielisempi tyyppi? Viston rinnastaminen Paavo Rintalan tunnettuun taiteilijaromaanin Jumala on kauneus (1959) on jo nimeä myöten vaikeaa, puhumattakaan siitä, kuinka erilaisia hahmoja Rintalan kuvaama kiihkeä Vilho Lampi ja Ahon luoma valju Visto ovat.  

Koulunkäynti ei Vistoa kiinnosta. Omien sanojensa mukaan hän lopetti kaiken ajattelemisen ja aloitti ajelehtimisen jo penskaiässä. 

Kuitenkin hän menee lukioon, ja ylioppilaaksi päästyään elää vetelehtivää elämää ystävänsä "Vallu" Wahlströmin luona. Tuona aikana hän tutustuu taiteilija Mäkiseen, jota hän kuvaa ensimmäiseksi ammattitaiteilijaksi, ”jonka ilmielävänä näin”. Alkuun Visto ryhtyy Mäkisen juoksu- ja oppipojaksi, mutta Mäkisen kuoltua tarttuu hän itsekin siveltimeen ja ryhtyy maalaamaan tauluja. Tätä voisi kutsua kohtallokkaaksi syntiinlankeumukseksi, tai sitten vahinko tapahtui jo paljon aikaisemmin. Esimerkiksi silloin, kun kertoja sairastui yksivuotiaana "ripuliin", joka oli viedä hengen. 

Lahjakas taiteilija tarvitsee tietenkin mesenaatin menestyäkseen. Tällainen löytyy manselaisesta kaljakuppilasta, ja eräänä aamuna Visto ja kumppanit sattuvat heräämään samasta kämpästä jostakin päin Teiskoa. Talon omistaja, Pellinen nimeltään, on häikäilemätön kyynikko, varakas ja viinaanmenevä, entinen erotettu tuomari. Hän näkee Viston teoksissa kaupallista potentiaalia, ja niinpä hän vuokraa taiteilijalle syrjäisen mökin Viljakkalasta. Juuri Viljakkalan erakkomökissä Visto onnistuu tekemään elämänsä parhaimmat teoksensa. Samaan aikaan hänellä on lyhyt mutta kiihkeä suhde naimissa olevan Ellan kanssa. Tämä kuitenkin päättyy siinä vaiheessa, kun väkivaltainen aviomies saa selvän suhteesta.

Visto palaa siis Tampereelle, jonne Pellinen on onnistunut järjestämään ensimmäisen taidenäyttelyn. Näyttelystä tulee kuin tuleekin menestys, vaikka avajaisissa pahasti ahdistunut Visto mokailee dokattuaan liikaa. Näyttelyn jälkeen Visto tapaa Kirsin. Kirsi on romaanin hahmoista ehkä ainut ns. järkevä ihminen. Kirsi ei kuitenkaan huoli Vistoa, sillä hän haluaa elää mieluummin yksin. Anita, Viston viimeiseksi jäävä nainen, sen sijaan viihtyy hiukan liiankin hyvin Viston seurassa, jopa niin, että Pellinen painostaa Vistoa jättämään hänet, koska hänen mukaansa Anita vain käyttää Vistoa pankkikorttina päihderiippuvuuden rahoittamisessa. 

Vaikka Viston maalaukset saavuttavatkin kaupallista menestystä, ei silti maineen ja rahan tulo tunnu tekevän miehen mielesterveydelle hyvää. Hän on edelleen järkkymättömän elämänkielteinen hahmo, jolle ominaista on eksistentialistinen ahdistus ja tyhjyyden kokemukset. Pahaa oloa pyritään korjaamaan alkoholilla. Tätä kirjassa tekevät lähes kaikki hahmot. Niinpä viina virtaa ja päämäärättömiä ryyppypakomatkoja tehdään Italiaan, Pariisiin ja Puolaan. 

Jos Viston elämä on solmussa, niin samaa voi sanoa myös Pellisen ja Wahlströmin elämästä. Milloin on sukset ristissä puolison kanssa, milloin taas huonosti menee töissä. 1990-luvun lama tuo tähän vielä oman lisämausteensa kirjan loppupuolella.

Eräs rappiota edelleen korostava sivuhahmo on Wahlströmin sisko Immu, josta kerrotaan jo kirjan alussa, että hän oli tullut alaikäisenä raskaaksi jollekin liikemiesretkulle ja heitetty vanhempien toimesta ulos kotoaan. Kirjan lopussa saadaan kuulla, että Immu on ties monnenen kerran katkolla, ja Wahlström katsoo siskonpojan perään. Ehkä hiukan kylmäävää on se, kuinka kertoja ei osoita pienintäkään empatiaa tai ymmärrystä tätä poikaa kohtaan, vaan kuvailee tätä läpi kirjan idiootiksi ja vähä-älyiseksi. 

Aho Camusin jalanjäljillä

Vistossa on paljon yhteistä Camusin Mersaultin kanssa, sillä hän suhtautuu kaikkeen elämässä välinpitämättömästi. Esimerkiksi omien vanhempiensa kuolema on hänellä pelkkä hautajaisten järjestelykysymys. Myöskään rahasta ja omaisuudesta hän ei ole kiinnostunut niin kuin monet muut kirjan hahmot. Sen hän jättääkin Pellisen hoteisiin. 

Kertojan pohdinnoissa liikutaan sulavasti yleistä, maailmaa ja ympäristöä koskevista pohdiskeluista käytännön toimintaan, ja viimeinen lause vetää aina maton lukijan jalkojen alta. Esimerkiksi Viljakkalan retriittimökissä: ”Kuura peitti aamuisin pihaa, jäätynyt ruoho ratisi askelta alla. Luonto, se oli sitä minkä kanssa ihminen oli aina elänyt, mistä ihminen oli tullut, mihin se takaisin menisi, jonakin päivänä, muuttuisi taas osaksi sitä. Kaunis järjestelmä, suorastaan aukoton systeemi, kornia vaan sen alkeellisuus, ja kornia katsella ympärilleen raiskattua maata, myrkytettyjä peltoja, saastuneita järviä, ja niitä katsellessaan ihmetellä, minkä takia ihminen vihasi itseään niin pohjattomasti, silmittömästi, järkeä vailla. Näitä mietin mutta sekin oli alkeellista ja liian yksinkertaista ja se myös näkyi kuvistani, jotka alkoivat vähitellen muuttua mekaanisiksi, niin että niissä luonto oli enemmän konetta kuin luontoa. Ei huvittanut tehdä mitään. Kuuntelin uutisia ja runkkasin.” (s. 63)

Ahon kieli on kaunista ja paikoin jopa runollista. Virkkeisiin sisältyy myös paljon mustaa huumoria, mikä jaksaa naurattaa kaiken synkkyydenkin keskellä. Tätä, eittämättä vähälle huomiolle jäänyttä kirjaa voi suositella kaikille kyynisyydestä ja mustasta huumorista pitäville lukijoille. 

Se ensimmäinen Pirkka-kirja

Kari Hotakainen: Helmi. Siltala. 2024. 293. sivua. 

Kari Hotakaisen uusin romaani sai sen verran julkisuutta, että varasin sen itsekin kirjastosta ja luin loppuun. Tempaus oli kaikessa ironisuudessaankin mukava keskisormen osoitus äänkirjapalvelujen suuntaan - ottamatta nyt sen kummemmin kantaa Pirkka-tuotteiden hyvyyteen tai huonouteen. 

”Huonokuntoinen vanhus löytyi metsästä hyväkuntoisena”. Tämä varmasti Jyvät & Akanat -palstalle mahtuva otsikko inspiroi haastattelujen mukaan Kari Hotakaista kirjoittamaan uusimman romaaninsa Helmi. Se kertoo kovasti lasta haluavasta pariskunnasta, Tonista ja Mirasta sekä tietysti muistisairaasta Helmistä ja hänen naapurissaan asuvasta vanhasta pariskunnasta, Oskarista ja Ailista. Romaanin alussa Toni tekee ääninäyttelijäntöitä ja Mira päiväkodissa. Helmi on eläkkeelle hierojanhommista jäänyt, entinen merkonomi ja rock-yhtyeen (Hanoi Rocks) manageri. Aili puolestaan on miehensä omaishoitaja, ollut sitä jo vuosikymmenten ajan. 

Tässäpä siis keskeiset henkilöhahmot ja pääjutut heistä. 

Romaani alkaa vauhdikkaasti. Ensin ollaan sienimetsästä, josta löydetään harhautunut, sekavan oloinen vanhus. Mira ja Toni ottavat naisen luokseen siksi aikaa, kunnes nimi ja asuinpaikka on selvillä. Tämän jälkeen tapahtuu eräitä kommeluksia ja väärinkäsityksiä, jotka johtuvat Helmiksi paljastuvan naisen muistihäiriöistä. Helmille Tonin ja Miran koti on "Hotelli". Björn Borgin laukkua kantava mies puolestaan oikea ruotsalainen tennispelaaja ja kannabista sisältävät paketit ovat Halva-makeisia.

Kirjan alkupuoli on sekava ja epäuskottava, mutta hapuilevan alun jälkeen Hotakainen onnistuu kuitenkin punonmaan irralliset juonenpätkät yhteen laajentamalla henkilöiden taustoja ja motiiveja. Lopputuloksena on helppolukuinen ja nopeasti unohtuva romaani. 

Verrattuna aiempiin Hotakaisen kirjoihin, onnistuu Helmi herättämään vahvoja tunteita vain muutamissa kohdissa. Kirja on edeltäjäänsä tylsempi ja haaleampi. Tuntuu siltä kuin sen huumorista olisi tylsynyt paras terä. Ei huvita nauraa sekoileville dementikoille, jotka sytyttelevät tulipaloja ja katoavat metsiin tai kaupungille. Myöskään aiemmista romaaneista tuttuja lakonisia arkihavaintoja ja kielellä leikittelyä ei ole vastaavissa määriin. Oma suosikkini ja melkeinpä ainut, mikä kirjaista jäi mieleen oli tämä: 

"Hyvä hiljaisuus on nimeltään tauko, tietoisesti rytmitetty muutaman sekunnin aika, joka kasvattaa seuraavan lauseen painoa. Huono hiljaisuus painaa itsessään niin paljon, että murskaa alleen kaikki seuraavat mahdolliset lauseet." (s. 214)

Aivan mainioita!

Tietenkin kirjan pääteemat, eli omaishoitajuus ja vanhojen ihmisten oikeus omat tarpeet huomioivaan, kunnialliseen ja ihmisarvoiseen elämään ovat tärkeitä. Hotakainen on kuitenkin aiemmissa romaaneissaan, kuten Luonnon laissa käsitellyt samoja teemoja laajemmalla ja yhteiskunnallisemmalla tasolla. Tässä romaanissa ne loistavat poissaolollaan, vaikka tosin Miran ja Tonin alanvaihdospäätöksen kautta tätä tasoa hiukan sivutaan. Näin ollen kirjasta jää pohjimmiltaan pinnallinen ja kolkko muisto.

Ehkäpä seuraavaksi luen ja postaan jostakin oikeasti hyvästä kirjasta.  

Lähde: https://www.is.fi/viihde/art-2000010659485.html

Kuin Pohjantähden alla

Rautavaaralaisittain

 Antti Heikkinen: Rautavaara – erään suvun tarina. WSOY. 2024. 402 sivua. 

Millainen romaani voi syntyä, kun Rautavaaran kunnanjohtaja ehdottaa naapuripitäjäläistä menestyskirjailijaa kirjoittamaan romaanin 150 vuotta täyttävän pitäjän kunniaksi?

Vastaus: yllättävän hyvä. Antti Heikkisen Rautavaara on kelpo lukuromaani, joka pitää otteessa alusta loppuun saakka ja viihdyttää lukijaa.

Romaanissa liikutaan kahdessa aikatasossa. Juoni on simppeli mutta elävä ja todentuntuinen. Nykyaikaan sijoittuvassa jaksossa ollaan hoivakodissa, jonne Kertun mummo on tuotu kuolemaa odottamaan. Työttömäksi jäätyään Kertulla on aikaa syventyä sukunsa historiaan. Niinpä hän koettaa tivata tajunnan tasoltaan ailahtelevalta mummoltaan vastauksia suvun menneisiin asioihin ja tapahtumiin – vielä kun voi. Mummon lisäksi johtolankoina tässä sukuselvityksessä toimii muutamat äänitallenteet ja Juhani Ahon romaani.  Tyhjät kohdat paikkaa vilkas mielikuvitus.

Heikkisen romaanissa keskiössä on Korkalaisen suku ja Mäki-niminen tilus jossakin päin Rautavaaraa. Kuvatuiksi tai vähintäänkin mainituiksi tulevat muun muassa Luostanlinnan pakkotyövankilaitos, Nurmeksen Porokylän palo, sortokauden adressin nimenkeruu, siirtolaisuus, sisällissota, Lapuan kyyditykset ja toinen maailmansota. Sotien jälkeinen jälleenrakennusaika ja lopulta vääjäämätön rakennemuutos.

Kerronta romaanissa on vetävää ja monet juonenkäänteet ovat uskottavia. Siitä saa realistisen käsityksen siitä, kuinka perusrahvas Suomen maaseudulla on aikoinaan elänyt, aina 1800-luvun lopulta sähkö- ja televisioaikaan. Korkalaisten elämä onkin tragediaa, pieniä iloja ja onnenpotkuja. Kitkuttamista velkaorjuudessa, äkkikuolemia ja niin poispäin. Kyseessä on siis moneen kertaan kerrottu perhe- ja sukutarina, jossa yhdistyy niin Metsolat kuin Väinö Linna. Myöskään Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjasta tuttua Hakalan sukua en malta olla mainitsematta lähiverrokkina, Päätalon Iijoki-sarjasta puhumattakaan. 

Vaikka kyseessä on tilaustyönä tehty juhlaromaani, ei se onneksi näy juurikaan laadussa. Rautavaara-viittauksia romaaniin on lopulta ripoteltu maltillisesti, eikä siinä sorruta maalailemaan paikkakunnasta mitään paratiisia. Romaanin perusteella Rautavaarasta tulee mieleen lähinnä Savon Puolanka, jossa pessimismi yhdistyy vaatimattomaan ja mitään odottamattomaan elämänasenteeseen.  

Romaanin kieli on tutun rehevää savon murretta kansanomaisuuksiaan myöten, josta myös pohjoiskarjalainen lukija saa paljon tärppejä. Myös Päätalo-viittauksia vilisee kaskuissa ja puheenparressa paikoin häiritsevyyteen saakka. Heikkinen on todellakin mukavuusalueellaan. 

Heikkisen tyyli jakaa varmasti kansaa. Toisaalta näin Baarijakkaran lukeneena, täytyy todeta, että Heikkinen on vahvimmillaan juuri kronikoitsijana. Joka kerta tarttuessani Heikkisen romaaneihin tekisi mieli paiskata kirja seinään siinä vaiheessa, kun ensimmäinen "entiijatteli" -tyylinen verbi sattuu silmäään. 

Lukijan ärsyttäminen on silti toimiva koukutustapa, ja todennäköisesti nielaisen myös seuraavan Heikkisen tuotoksen.