Maria Katajavuori: Valas lasimaljassa: miten vangitsemme itsemme ympäristötuhon ansaan

Ihmisen toimintaa selittämässä

Don Dellillon "Hiljaisuuden" jälkeen luin kuvassa näkyvän kirjan. 

Katariina E. M. Vuorinen eli Maria Katajavuori (s. 1993) on suomalainen ekologi, tutkija ja kirjailija. Katajavuori astui julkisuuteen vuonna 2019 kirjalla Kuoleman ja elämän kysymys. Miten yksilöt, lajit ja yhteiskunnat altistavat itsensä tuholle. Teos palkittiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla ja se herätti runsaasti keskustelua mm. Hesarin sivuilla. 

Nyt Katajavuori jatkaa tieteen yleistajuistajan työtä teoksella Valas lasimaljassa (Atena, 2022). Siinä Katajavuori pyrkii ennen kaikkea löytämään syitä sille, miksi ympäristökriisit etenevät, vaikka ihmisillä on tietoa niiden syy–seuraussuhteista jo riittämiin. Kirjoittajan äänestä puskee läpi turhautuminen ja tuohtumus. Kyytiä saavat mm. ihmisen lyhytnäköisyys, välinpitämättömyys, taipumus itsepetokseen sekä perimmäinen ahneus. 

"Olemme taitavia syyttämään olosuhteita, kieltämään ongelmia ja vaihtamaan identiteettiä, koska nämä kyvyt ovat auttaneet meitä oikeuttamaan energiaa säästäneen lusmuilun. Samasta syystä taidamme selitellä ylikuluttamisen hyväksytyksi, etäännyttää itsemme ympäristöongelmista ja uskotella itsellemme pienten ekotekojen kompensoivan isoja ekosyntejä. Evolutiivisen perintömme ansiosta vaihdamme tänäkin päivänä epämiellyttävät faktat miellyttäviin valheisiin." Hienosti kiteytetty.

Katajavuori on teräväsanainen kirjoittaja, ja hän olisi vieläkin parempi, ellei hän viljelisi niin kosolti kansantajuistetuista tietokirjoista tuttuja me-muotoisia passiivilauseita tyyliin: 

"Janoamme meriittejä, koska ne ovat auttaneet meitä hurmaamaan laatukumppaneita evolutiivisessa historiassamme. Siinä missä arvostusta sai entisaikaan laulutaidolla, puukeihäillä ja metsästysstrategioilla, nykyään päitä kääntävät kitarakyvyt, pörssivoitot ja tiedepalkinnot. Etsimme haasteita ja riskejä, koska hyvällä tuurilla ne voivat paitsi kasvattaa meriittilistaa myös osoittaa seksikästä uskallusta ja uhmaa - mikä tuottaa kaikenlaisia lieveilmiöitä pikkurikollisuudesta benjihyppäämiseen. Pidämme sosiaalisista aktiviteeteista..."  

Myös sinä-passiivin runsas käyttö ärsyttää:  

"Jälkeläisten saaminen ei tietenkään fyysisesti vaadi, että olisit sijoitushai tai seurapiiriperhonen, että kykenisit voittamaan Nobelin tai soittamaan Paranoidin."

Tällä hetkellä ihmiskunnan tulevaisuuden edistysusko nojaa kahteen pilariin: koulutukseen ja teknologiaan. Uskotaan yleisesti siihen, että kouluttamalla ihmisistä tulee vastuullisempia, parempia kuluttajia, ja uuden huipputeknologian avulla sopeudutaan muuttuvaan elinympäristöön sekä vähennetään kasvihuonepäästöjä. Katajavuori kuitenkin uskaltaa rohkeasti kyseenalaistaa nämä "myytit". Tutun kapitalisimin tilalle hän tosin ehdottaa jonkinasteista suunnitelmataloutta, jonka soveltamisesta on historiassa toistaiseksi vain huonoja kokemuksia. 

Eräs toinen teema, jota Katajavuori käsittelee kirjan esseessä "Valaan kokoinen häpeä", koskee lajimme prososiaalisuutta eli altruistista toimintaa toisten hyväksi. Tutkimusten mukaan ihmiset käyttävät prososiaalisesti ystävien, tuttavien ja perheenjäsenten kesken, mutta prososiaalinen käytös vähenee sitä mukaa, kun ihmiset eivät enää tunne toisiaan. Ihmisen käytös- ja kulutustapojen muuttamisessa vastaan taitaa tulla kuuluisa Dunbarin luku, jonka mukaan yksilöt voivat tuntea riittävän hyvin ainoastaan noin 150 ihmistä. Tällöin sosiaalinen kontrolli ja sitä kautta ekotekojen valvonta hankaloituu. 

Mihin sitten toivo kannattaisi ankkuroida, mikäli haluaa olla (inho)realisti? Uusiutuvaan energiaan ja ihmisten kulutuskäyttäytymisen muutoksiin?

Ehkä ei mihinkään näistä. Lakonisen kuluneen argumentin mukaan ihmisiä (kuluttajia) on yksinkertaisesti liikaa (hetki sitten uutisoitiin, että maapallolla on marraskuussa 2022 huikeat 8 miljardia ihmistä) ja siten kauneimmatkin ympäristöteot eivät suuressa kuvassa merkitse mitään. Tämä lienee fakta, jonka pyrin kieltämään ja unohtamaan jok'ikinen päivä.

Elää silti kannattaa reippain mielin ja tulevaisuuteen uskoen - vaikka sitten itseään hiukan huijaten. Kuudennen joukkosukupuuton ja ilmastokriisin keskellä on lohdullista on ajatella, että moni muu eliölaji tästä ihmisen ajasta kyllä selviää ja jatkaa elämää. Suuria tappiota tulee, mutta se kuuluu joukkosukupuuttojen luonteeseen. Eihän se muuten mikään joukkosukupuutto olisi...

Lopuksi

Yleistajuistettujen tietokirjojen genreen kuuluu vahvasti "matkan tekeminen jonkin eläimen, ihmisen tai esineen matkassa", mutta tässä kirjassa se ei oikein toimi. Esseitä olisi paljon mukavampi lukea itsenäisinä ilman, että kirjoittaja yrittää liittää niitä yhteen kömpelöin aasinsilloin. Toivoisin seuraavasta kirjasta vähemmän kansantajuista. Kiitos.

                                                                ***

Tekijä: Maria Katajavuori

Julkaisija: Jyväskylä : Atena [2022]

Ulkoasu: 262 sivua ; 22 cm

Mistä: lainattu kirjastosta

Don Dellillo: Hiljaisuus

Tekniikan pettämisen jälkeen hiljaisuus

”Mitä pitemmälle kehittynyttä, sitä haavoittuvampaa. Tarkkailujärjestelmämme, kasvojentunnistuslaitteet, kuvien resoluutio. Mistä tiedämme keitä me olemme? Tiedämme, että tulee kylmä. Mitä tapahtuu, kun meidän on pakko lähteä? Ei valoja, ei lämmitystä. Kotimatka kun asuu siellä missä minä asun, Truth and Beauty -nimisen ravintolan yläpuolella, jos metro ja bussit eivät kulje, jos taksia ei saa, jos rakennuksen hissi ei toimi ja jos ja jos ja jos. Rakastan kopperoani, mutta en halua kuolla tänne ”

Ensin ajattelin, että nyt ei toimi yhtään: ikääntynyt Don DeLillo (synt. 1936) ei ole enää entisessä vedossaan. Miehen uusin romaani Hiljaisuus (2020, suom. 2022) on kuin huono parodia hänen aiemmista teoksistaan. Kuitenkin toisella lukukerralla kirja ei tuntunut enää niin huonolta. Päinvastoin, alle satasivuinen pienoisromaani onnistuu tavoittamaan hyvin sen avuttomuuden ytimen, johon ihminen vajoaa, kun ympäröivä tekniikka pettää. Juuri tämän muutoksen kuvaajana Don DeLillo on aina ollut haka. Mainittakoon esimerkiksi Valkoisen kohinan ”myrkkytapahtuma”, jota Jack Gladney perheineen pakenee.

Hiljaisuudessa katastrofi tapahtuu kahdella näyttämöllä samanaikaisesti. Pariskunta, Jim Kripps ja Tessa Barens, ovat lentokoneessa palaamassa Pariisista, toinen porukka, pariskunta, Martin ja Dianne sekä heidän ystävänsä Max valmistautuvat New Yorkin kotikatsomossa vuoden 2022 Super Bowliin, kun jotakin kummaa tapahtuu. Sähköt katoavat, mihinkään verkkoon ei saada yhteyttä. Lentokone joutuu tekemään hätälaskun, TV-ruutu sammuu. Palaako kaikki vielä normaaliksi vai onko tämä nyt sitten menoa? miettivät romaanin henkilöt. 

Hiljaisuutta on vaikea hyväksyä. T.S Elliot kirjoitti Autio maassa (1922, suom. Kai Mäkinen) "Tällä tavoin maailma loppuu ei paukahtaen vaan kitisten." (Tiedän, että tätä jaksetaan siteerata usein.) Ehkä "kitinän" jälkeen tuulee todella kuolemanhiljaisuus. 

Kuluneiden vuosien aikana olemme saaneet lukea paljon median tuottamia apokalyptisia uutisia. Milloin kyseessä ovat olleet metsäpalot Australiassa, milloin Kaliforniassa. Kesällä 2022 Etelä,- Keski- ja Länsi-Euroopassa sekä Brittien saarilla kärsitään hirmuhelteistä, ja Pohjois-Italiaa vaivaa ”ennennäkemätön kuivuus”. Eilen 19.7 MTV:n uutissivuilla kirjoitettiin, kuinka Ranskaa ja Britanniaa riivaa ”apokalyptisen raivokas kuumuus”. Kuulostaa aika pahalta...

Vaikuttaa siltä, että maapallon ekosysteemien romahdus on jo alkanut – ainakin jos uutisiin on uskominen. Myös IPCC:n edustajat ja erinäiset aktivistit rummuttavat siitä, kuinka aika on loppumassa tai se on jo peräti loppunut. 

Sitten ruutu pimeni. Max painoi virtanappulaa. Päälle, pois, päälle. Hän ja Diane tarkistivat puhelimensa. Sammuneet. Diane meni huoneen poikki kokeilemaan kotipuhelinta, lankapuhelinta, sentimentaalista muinaismuistoa. Ei väliääntä. Kannettava tietokone oli hengetön. Diane meni viereisen huoneen tietokoneen luo ja paineli näppäimiä, mutta näyttö pysyi harmaana. (s. 28)

Tätä on hiljaisuus: ihmiset huulet pyöreinä katselemassa heidän tuntemansa maailman sortumista. Koska yhteiskuntia, ihmisten elin- ja elämäntapoja ei kyetä muuttamaan kyllin merkittävästi (vapaaehtoisesti siis), on otettava vastaan kaikki se, mitä on tulossa. Tällä hetkellä suuri enemmistö tekee juurikin näin: katsoo sivusta ja pyrkii sopeutumaan muutokseen niin hyvin kuin mahdollista. Juurisyille, eli fossiilisen energian ja luonnonvarojen ylikulutukselle ei kuitenkaan tehdä mitään. 

Näin tekevät myös Hiljaisuuden henkilöt. Apokalypsin tullessa he pyrkivät tarttumaan johonkin tuttuun, kuten viinapulloon tai toisiinsa, sillä puhelimet, tietokoneet ja teeveet eivät toimi. Alkaa viimeisten elintuntien ja -päivien laskeminen. Väkeä kerääntyy kaduille, jossa liikenne on pysähtynyt ja mainosvalot sammuneet.

"Meidän jälkeemme hiljaisuus", laulaa folk-yhtye Viitasen Piia. Samaan lopputulemaan päätyy Don DeLillo, mikäli tämä jää menestyneen kirjailijan viimeiseksi romaaniksi.

	*** Tekijä: Don DeLillo (The Silence, 2020). Suomentanut Helene Bützow.  Julkaisija: Helsinki : Tammi [2022] Ulkoasu: 99 sivua ; 21 cm Mistä: lainattu kirjastosta