Arto Salminen: Varasto

 

Arto Salminen: Varasto, WSOY (1998) 167 sivua

Seuraavaksi uppouduin Arto Salmisen maailmaan lukemalla Varaston. Varasto on sivumäärältään ohkainen kirja, mutta sitä painavampia sivut ovat sisällöltään.

2000-luvun työläiskirjailija

Arto Salminen (1959–2005) lienee tuttu nimi monelle kirjallisuuden harrastajalle. Vaikka Salminen ennätti urallaan kirjoittamaan vain kuusi romaania, jätti hän silti sitä syvemmän jäljen suomalaiseen kirjallisuuteen, erityisesti ns. työläiskirjallisuuteen. En tosin pidä käsitteestä työväenkirjailija, vaan jaan Väinö Linnan mielipiteen, jonka mukaan "työläisen, joka kirjoittaa, kannattaa kirjoittaessaan unohtaa olevansa työläinen." Vuonna 1949 Linna kirjoitti esseessään Työläiskirjailijoista ja heidän tehtävästään seuraavasti: 

”Lisäksi on koko työläiskirjailija-nimitys sikäli epämiellyttävä, että siinä ei rakkaalle lapselle ole annettu montaa nimeä, vaan sama nimi annettu monelle lapselle, ja se aiheuttaa tiettyä sekaannusta. Paha puoli on vielä se, että nimitys syntyy porvarillisen ammatin perusteella, joten kirjailijan laatua ei määrää se, mitä hän kirjoittaa, vaan vanhempien surkea epäonnistuminen elämäntaistelussa. Seikka on sinänsä merkityksetön, mutta koska kysymyksessä oleva nimitys laadultaan on jo tehtävän ilmaus, astutaan siinä niin painavan asian varpaille, että kukaan omasta persoonallisuudestaan tietoinen kirjailija ei voi sellaista hyväksyä.”

Olen aina tavannut ajatella, että taide- ja kirjallisuusmaailma on siinä mielessä tasa-arvoinen, että vain lahjakkuus ja sinnikkyys merkitsevät: vaikeista lähtökohdista huolimatta on mahdollista kohota vaikkapa Nobel-voittajaksi, niin kuin Knut Hamsunin (1859 - 1952) tai Harry Martinsonin (1904 - 1978) kohdalla kävi. Vastaavanlaisen "luokkaloikan" Suomessa teki niin Toivo Pekkanen kuin myös Väinö Linna. Siitä syystä on minusta halventavaa nimittää Salmista "pelkäksi työväenkirjailijaksi", sillä ennen kaikkea Salminen oli todella taitava kirjailija.

Se, että Salminen itse ehti työskentelemään elämänsä varrella vastaanottokeskuksessa,  rautakaupan varastossa, taksikuskina ja toimittajana, ei tee hänestä sen vähemmän arvostettua kirjailijaa. Uskon, että juurikin työskentely tavallisissa duunariammateissa antoi kirjailija Salmiselle sen tarkan ja sapekkaan näkemyksen 1990-luvun laman jälkeisen Suomen työelämään ja yhteiskuntaan. 

Uudenlainen luokkakonflikti ja tuhottu työväenluokka

"Pudotuspeli on käynnissä, ihmiset hakevat uusia asemia. Kansa jakautuu rosvoihin ja sankareihin."

Varaston tapahtumien keskuspaikkana toimii nimettömäksi jäävä rauta- tai sisustuskauppa, joka sijaitsee pääkaupunkiseudulla, jossain kehätien varrella. Tuon liikkeen varastossa päivätyötään tekevät kirjan päähenkilö, minä-kertoja Antero Rousku ja toinen varastomies nimeltään Raninen. Karita ja myymäläpäällikkö hääräävät enimmäkseen liikkeen puolella, josta heillä on suora puhelinyhteys varastoon. Aika ajoin Rouskun ja Ranisen työajalla perseilyn (jutustelun, poliittisen väittelyn ja tikanheiton) katkaisee puhelimen pärinä, johon on pakko vastata: ”Varasto, tuokaa kolmen litran valkoinen Pika-teho myymälään." 
"Joo, mä tuon."

Muita tärkeitä sivuhahmoja romaanissa ovat Jylhäkorpi ja ketjujohtaja Kataja, jotka pistäytyvät varastossa useampaan otteeseen, tosin täysin eri asialla: Jylhäkorpi ostaa Rouskulta pimeästi kassan ohi myymälätavaraa ja myymäläjohtaja Kataja puolestaan tekee kaikkensa saadakseen varkaan kiinni. He ovat siis kuin rosvo ja poliisi. Pimeän kaupan hieromisen lomassa Jylhäkorpi pitää poliittisia palopuheitaan Rouskulle tähän tyyliin:

”Työväenluokka aiotaan hävittää kokonaan. Semmoinen ylpeä ja sivistynyt ja järjestäytynyt duunari poljetaan kaulaa myöten sianpaskaan ja sanotaan, että nyt on lama. Ja sinne se jätetään, kilpailukyvyn nimissä. Tilalle on tullut työssäkäyvä köyhälistö, ihan niin kuin Amerikassa, Ammattiyhdistysliike on kirosana. Koko kansa on opetettu vihaamaan ässaakoota. Ay-liike on vanhoillinen ja jäykkä, sitä toitotetaan telkkarissa joka päivä. Ja läksyn osaa parhaiten ne jotka ilman työväenliikettä pärjäisi. Käy kysymässä Kannelmäen Maxin köyhimmältä kassatytöltä, että onko se liitossa.”

Työssäkäyvä köyhälistö ­– juurikin tuohon porukkaan Varaston rautakaupan remmi kuuluu. Voi hyvin sanoa, ettei yhdelläkään Varaston hahmoista mene kovin hyvin tässä globaalin markkinatalouden kilpajuoksussa. Takana on suuri 1990-luvun lama, joka on jakanut suomalaisen yhteiskunnan vahvasti voittajiin ja häviäjiin (vrt. sankarit ja rosvot). Voittajia ovat ne teeveetähdet, julkkikset, osakkeenomistajat ja koulutettu keskiluokka, häviäjiä taas työttömät, sairaat, huonosti kouluttautuneet ja vajaatyökykyiset, joille uusilla työmarkkinoilla ei ole mitään käyttöä. 

Salmisen kovasta yhteiskunnallisesta eetoksesta huolimatta väitän, että varaston porukka kuuluu pikemminkin väliinputoajakastiin. He elävät veitsenterällä. Yksi virhe töissä tai kiinni jääminen tavaran varastamisesta riittää syöksemään heidät absoluuttiseen köyhyyteen ja kurjuuteen, häviäjiin. Näin käy Varastossa Raniselle. Raninen saa fudut Rouskun varastamisen takia, mutta Rousku vain toteaa toteaa kylmäävästi: ”Tästä päivästä lähtien Raninen mahtui päälauseeseen”

Kaiken meneillään olevan elämäntaistelun lomassa, Rousku mennä paukauttaa Karitan raskaaksi. Rouskun painostuksesta huolimatta Karita ei suostu aborttiin, vaan tahtoo pitää lapsen. Mielellään Karita pitäisi myös Rouskun itsellään, sillä tarvitseehan lapsi elättäjän ja Karita miehentekeleen itselleen. Tästä "isäprojektista" kehkeytyy romaanin toinen juonikuvio, jossa aikaa kulutetaan synnytysvalmennuksessa, Karitan vanhempien luona ja lopulta synnytyssairaalassa. 

Vastuu ja vastuuttomuus

Varastossa yhdeksi teemaksi yhteiskunnallisen eriarvoisuuden rinnalle nousee kysymys vastuusta ja sen välttelystä. Kun Rouskua huolestuttaa varastamisesta kiinnijääminen, lohduttelee Jylhäkorpi häntä sanoilla: ”Mä kannan täyden vastuun. Ei sulla ole mitään vaaraa. Jos joku jotain huomaa niin mä olen se rikollinen. Sää voit vaikka sanoa, että olit paskalla ja sillä välin matot katosi.” 

Kun Karita paljastaa kiinalaisessa ravintolassa Rouskulle olevansa raskaana, eikä Rouskulle kyseessä ole niinkään iloinen perheyllätys. Tähän Karita vastaa kipakasta: ”Tommosia miehet on. Panemassa kyllä ollaan, mutta vastuuta ei tunneta" (s.45).

Vastuu, vastuu ja vastuu. Kaikki puhuvat siitä, mutta kukaan ei tunnu kantavan vastuuta aidosti. Voi sanoa, että yhteiskunnassa vallitsee puhtaan opportunistinen logiikka, jossa vain epärehellisyydellä ja ankaralla oman edun tavoittelulla pärjää. Rosvoksi ryhtyminen kannattaa. Se lienee Salmisen viesti. Rosvot ovat sankareita ja sankarit rosvoja. Myös Rousku palkitaan romaanin lopussa ylennyksellä, vaikka tämä ei sitä olisi todellakaan ansainnut.

Lopuksi

Varaston voi lukea useampaan kertaan. Se on hieno ja moniulotteinen (pienois-)romaani. Onnellinen loppukohtaus tuo mieleen Matti Ijäksen kulttielokuvan Katsastus (1988), jossa uusi kuluttaja avaa sairaalassa silmänsä ensimmäistä kertaa. Tähän on hyvä lopettaa.

Tuuve Aro: Kalasatama

 

Tuuve Aro: Kalasatama, WSOY, 2020. 295 sivua.

 

Tuuve Aron (s. 1973) uusin romaani Kalasatama  (WSOY, 2020) on vahvasti omakohtainen, autofiktioon kallellaan oleva romaani. Se alkaa sairaskuvauksella, jossa kirjailijan itsensä oloinen päähenkilö hortoilee hajonneena Kalasataman uudessa terveys- ja hyvinvointikeskuksessa. ”Tanssitauti oli oireista pahin”, aloittaa kertoja tarinansa. Epätoivo on käsin kosketeltavaa, sillä lääkkeiden sivuoireet ovat niin pahat, ja lääkäreille ei tunnu olevan aikaa muuhun kuin lääkereseptien kirjoittamiseen. ”Kyllä pilleri kaiken parantaa -tyyliin”, vakuuttelevat lääkärit ja hoitajat. Heidän on pakko, sillä resurssit ovat mitä ovat.

Viimein uudet lääkkeet apteekista saatuaan, päähenkilö ryhtyy käymään läpi omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä suhdetta vanhempiinsa. Hän kirjoittaa siitä, kuinka vanhemmat tapasivat toisensa, millainen hänen isänsä oli jne. Toisin sanoen hän pyrkii selvittämään ennen kaikkea itselleen, miksi on sellainen kuin on.

Koulukiusaamiskokemukset, oman seksuaalisen suuntautumisen ja -identiteetin vähättely, innostuminen taiteesta, kirjallisuudesta ja elokuvista – kaiken tämän Aro tuo esille hienosti. Erityisesti mieleen jäi kohtaus, jossa minä-kertoja havahtuu partion vaellusreissulla siihen, että on erilainen kuin nuo toiset. ”Ja siinä ikimetsän keskellä minuun laskeutui määrätön uupumus: kävelin tässä jonossa peruuttamattomasti erilaisena, katoavaisena ja yksin” (s.24).

Puolivälin paikkeilla kirjassa palataan yhä harvemmin nykyhetkeen. Aro keskittyykin ruotimaan provosoivasti nykykulttuuria, keskiluokkaisuutta, elokuvien heteronormatiivisuutta ja homokulttuurin muutosta. Nämä ovat ehdottomasti romaanin mehukkainta antia. Kalasatama onkin häpeilemättömän itsekeskeinen teos, jossa kirjailija roiskii vahvoja mielipiteitään ja väiteteitään suuntaan jos toiseen. Ei ole sikäli yllätys, että kirja on jakanut vahvasti mielipiteitä lukijoiden keskuudessa. 

Loistavia sitaatteja voisi poimia useita. Minua nauratti kohta, jossa Aro kirjoittaa: ”Lesboksi syntyminen on lahja. Siinä on kommervenkkinsa vain, jos lesboutta ei syystä tai toisesta saa vapaasti toteuttaa, toisin sanoen jos elinympäristö on Uganda, Pohjois-Karjala tai Whitney Houstonin perhe."

En itse kuuluu mihinkään Aron mollaamaan vähemmistö- tai enemmistöryhmään, joten en voinut "loukkaantua" muusta kuin tuon Pohjois-Karjalan ujuttamisesta samaan joukkoon. En usko, että nykyaikana Joensuussa homona, lesbona tai muun sukupuolisena eläminen on yhtään sen vaikeampaa kuin esim. Helsingissä. Luultavasti Aro on lukenut Saara Turusta, jonka teoksissa Pohjois-Karjala esitetään tunkkaisena ja ahdasmielisenä paikkana, oikeana yhteiskulttuurillisen perinteen tyyssijana.

Kuuntelin ja katsoin tätä kirjoitusta varten Aron haastattelun, jossa hän oli Seppo Puttosen (linkki) vieraana. Tuossa haastattelussa Aro puhui kirjailijoiden nykyisestä ”brändäyspakosta”, jonka ulkopuolella on lähes mahdotonta elää. Jos Kalasataman yhtenä tarkoituksena oli kohentaa kirjailijan omaa brändiä, niin siinä hän onnistui mielestäni erinomaisesti. Aion, mikäli aikaa vain on, lukea jossain vaiheessa Aron kirjoittamia novelleja sekä romaanin Karmiina (2004).