Ville Hytönen: Suomalainen utopia eli kuinka kaksi miekkosta istui taivaanrannassa ja puhui.

Ville Hytönen: Suomalainen utopia. 2021 Enostone, 293 sivua.

Toinen kesäkirja, jonka luin loppuun, oli Ville Hytösen Suomalainen utopia (Enostone 2021). Kustannusyhtiön verkkosivuilla Hytösen kirjaa kuvaillaan seuraavasti:

"Suomalainen utopia on romaani, pamfletti ja toimenpide-ehdotus, jota kirjoittaja on kirjoittanut useamman vuoden keräten yhteiskunnallisen kehittymisen alalta ideoita ja haaveita. Se on konkreettinen, kaunokirjallinen ja filosofinen utopia, joka on kirjoittajansa ideaali. Se on tarina, jossa vanhus, Liston ja nahkatakkinen nuorimies istuvat Aurajoen rannalla ja puhuvat."

Tosiaan tällaista on luvassa. Laitapuolen kulkijat juopottelevat yhteensä kolme päivää Turun ympäristössä ja keskustelevat vanhuksen, siis Cokaygnen eli Hullu-Ekin näkemästä päiväunesta, jossa hänelle näytettiin visio huomisen maailmasta. Tuossa maailmassa monet tänä päivänä yhä lapsenkengissä olevista keksinnöistä, tuotteista ja palveluista on otettu laajaan käyttöön ja niitä on kehitetty ja paranneltu entisestään. Hullu-Ekin visiossa huomisen ihmisten elämä on helpompaa, hauskempaa, terveempää ja rennompaa kuin koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa. Tämänhetkiset ihmiskuntaa uhkaavat kriisit on saatu hallintaan. Suurta huolta huomisesta ei ole, eletäänhän siis utopiassa. 

Kirjailija Ville Hytönen on seurannut aikaansa, ja siksipä monet utopian visioista on tuttuja tavalliselle mediaa seuranneelle lukijalle. Utopian maailmassa kaikki energia  tuotetaan vähäpäästöisesti, taide ja kulttuuri kukoistaa yhteiskunnassa. Alustatalouden piirissä toimivat startup-yritykset ovat kasvaneet todella suuriksi vientiyrityksiksi, jotka rahoittavat suomalaisten hyvinvoinnin. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. Sanalla sanoen: kaikilla tuntuu menevän helvetin hyvin.

Tuntuu siltä, että elämme synkkää apatian aikakautta. Tämä näkyy melkeinpä kaikkialla. Dystopiat ovat olleet jo useamman vuosikymmen kantava aihe niin kirjallisuudessa kuin elokuvissakin. Myös mediakenttä täytyy huonoista uutisista päivittäin: palavia metsiä, tulvia, hirmumyrskyjä- ja helteitä, äärimmäistä kuivuutta ja viruspandemioita - kaikkia ilmastonmuutoksen ja ekologisen kriisin muassaan tuomia vitsauksia. 

Mielestäni Suomalainen utopia on ennen kaikkea utopiakirjallisuuden elvytysyritys: sellaisenaan hyvä, mutta valitettavasti se jää hieman väkinäiseksi, hutaistuksi kirjaksi. Olen varma, että kirjasta olisi tullut parempi, jos kirjailija olisi malttanut odottaa muutaman vuoden. Esimerkiksi viitaukset koronan jälkeiseen aikaan ovat melko epäuskottavia. Saako yksi pandemia koko ihmislajin muuttamaan toimintatapojaan?! Hytösen mukaan kyllä. 

Toinen kysymys, joka mieleeni nousi kirjaa lukiessa, koski kirjan päähenkilöitä. Miksi Hytönen laittaa yhteiskunnan laitapuolen miehet kertomaan tarinoita paremmasta tulevaisuudesta? Eikö esimerkiksi "sisäpiiriin" kuuluvat yritysjohtajat tai tiedehenkilöt olisi luotettavampia visionäärejä "ulkopuolisten" katujuoppojen sijaan? Kummallinen kirja totisesti. Annan silti arvosanaksi 3/5. 

Suomalaisella utopialla on myös oma verkkosivu ja Twitter-tili. 

Joonas Kallonen: Giljotiini

Joonas Kallonen: Giljotiini. 2021 WSOY, 445 s.

Kuluneen vuoden aikana olen lukenut hävettävän vähän kirjoja. Kuitenkin innostuin Joonas Kallosen esikoisteoksesta Giljotiini Suomen Kuvalehden jutun perusteella. Huolimatta suurista odotuksista, tarina ei oikein lähtenyt vetämään, ja minulla kestikin melkein koko kesä yhtä kirjaa lukiessa.

Mutta asiaan.

Giljotiini sijoittuu Suomeen ja Pariisiin. Se on yhdenpäivänromaani taiteesta ja terrorismista – ja tietysti rakkaudesta. Päähenkilöt Mikael ja Sofia ovat sisarukset, tarkemmin ottaen kaksoset. Mikael "koettaa" opiskella Pariisin yliopistossa yhteiskuntatieteitä ja sosiologiaa, Sofia puolestaan viimeistelee dramaturgian maisteriopintojaan Helsingin teatterikorkeakoulussa. He molemmat potevat pahaa maailmantuskaa ja tahtovat toiminnallaan muuttaa maailmaa sekä ihmisten käyttäytymistä. Sofian keino on rauhanomainen teatteritaide, Mikael puolestaan valitsee terrorismin idoliensa Unabomberin ja muiden "radikaalien" kirjoitusten aivopesemänä. Hän muotoillee mm. 10 teesiä, joissa hän vakuuttelee ennen kaikkea itselleen, kuinka päin helvettiä asiat ovat.

Trillerimäisesti etenevä Kallosen esikoisteos on jaettu kolmeen osaan: aamu, päivä ja ilta. Luvut (yhteensä 64) on nimetty kunkin kertojan mukaan siten, että lukija kestää mukana intensiivisesti etenevässä tarinassa. Ongelmallista tarinan uskottavuudelle on mielestäni se, että jokaisen henkilön minäkertojan ääni on liian samanlainen – aivan kuin jokainen todella vatvoisi oman elämän, maapallon ja yhteiskunnan ongelmia samalla melankolisen ahdistuneella äänellä?!

Kallosen kuvaama maailma on synkkä ja lohduton. Ihmisillä ei ole toivoa. Kuuntelin pari päivää sitten Samuli Putron radioesseesarjaa, jossa hän puhui mm. ilmastonmuutoksesta ja muista ihmiskuntaa uhkaavista eksistentialistisista kriiseistä. Putron mukaan: "vaikka peli olisi 7–2 jalkapallo-ottelun 3. erässä, niin silti kannattaisi pelata loppuun asti ja tehdä parhaimpansa." Tätä etenkään romaanin Mikael ei näe vaihtoehtona, vaan rynnistää kohti tuhoa, verta ja kyyneleitä.  

Teoksessa on lainauksia niin Dostojevskin Idiottista, Unabomberin eli Theodore Kazcynskin manifestista Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus sekä Marguerite Durasin Sodan vihkoista. Suosittelen lukemaan joka tapauksessa, vaikka itse en kirjasta juuri pitänyt.