Kalle Päätalo: Täysi tuntiraha

Kurjuuden syvä pääty

Iijokisarjan 4. osa  vuodelta 1974. Julkaisija: Gummerus. 619 sivua.  

Tämä postaus jäi roikkumaan. Luin Täyden tuntirahan jo huhtikuussa, mutta en saanut aikaiseksi blogitekstiä. Lisäksi ongelmia tuotti löytää fyysinen kirja, sillä kirjastoissa ei enää ole vastaavaa Päätalo-rivistöä kuin joskus ennen. Myöskään kirpputoreilla tai kierrätyskeskuksissa en ole nähnyt Iijoki-sarjan alkupään teoksia, vaikka niitä olen koettanut metsästää. Onneksi kirjastojen varausjärjestelmiin voi sentään luottaa. 

Täydessä tuntirahassa pula-aika selkosessa jatkuu ankarampana kuin miesmuistiin. Töitä ei tahdo riittää joka iikalle, ja liksat ovat painuneet alas. Ilonaiheet ovat kerrassaan vähissä.

Kallioniemen pesuetta tämä koettelee sitäkin karummin, sillä perheen pääelättäjä, Herkko, on kirjan alussa yhä piirillä.

Jo edellisessä osassa eli Kunnan jauhoissa esiteltiin lukijoille Taivalkosken kunnan jauholaput ja jauhosäkit. Aikana, jolloin ei tunnettu Kelan toimeentulotukea, saattoi avustuksesta päättää kunnan nimittämä piirimies. Vielä Kunnan jauhoissa se oli erään tyräjärveläisen isännän vastuulla, mutta tähän kirjaan tultaessa lankeaa piirimiehen rooli jokijärveläisen Hiltu-Iikan harteille. Päätalon perheen epäonneksi Hiltu-Iikka on saidampi jakamaan avustussäkkejä.  

Mutta nyt menen asioiden edelle.  

Samoin kuin Kunnan jauhoissa, aloittaa Päätalo tämän kirjan kirkonkyläreissun kuvauksella. Tosin sillä erotuksella, että nyt päähenkilö ei lähde hakemaan isälle lääkettä kirkonkylältä, vaan maksamaan "ränttyjä ja kuolletuksia". Samaan aikaan Riitu ja tyttäret lähtevät kerjuulle lähitaloihin.

Kauaa ei ehdi Iijoessa vesi virrata, kun Hemma yllättäen palaa kotiin piiriltä. Kallen huomio kiinnittyy heti Hemman muuttuneeseen olemukseen: Leuanalus nääveli on poissa! Ei, ei isä muutenkaan vielä ole tervehtynyt, puhuukin edelleen niin oudosti. Kohta alkaa taas horina Taurijais-Herkosta ja Koskis-Jussista, Kalle ajattelee.

Näinhän siinä käy. Hemman ensimmäinen kotiuttaminen ei vielä tuota tulosta. Terveen mieheen sijaan takaisin tulee Riitun mielestä entistäkin hullumpi mies. 

Huolimatta miehen silmin nähden huonosta kunnosta, koetetaan kyläläistenkin toimesta Herkkoa patistella työn syrjään kiinni. "Jos ei työtä tee, niin silloin ei pidä syödäkään", he ajattelevat. "Pehmeisiin keinoihin" ei uskota mielenterveyden hoitotyössä, vaan ainoastaan koviin sellaisiin. 

Koska Herkko kieltäytyy tekemästä työtä, passitetaan tämä työleirille. Ja jotta perheen häpeäkuorma vielä hiukan nousisi, päättää kunta sijoittaa Herkon vaivaistaloon! 

Sillä tavalla sitä kuule sairasta ihmistä parhaiten hoidetaan...

Leipä on niin tiukassa, ettei kaukana ole näiden rankkojen vuosien aikana koko perheen hajottaminen ja Kallioniemen paikan jäädyttäminen. Onneksi kuitenkin kunnasta löytyy viisaita päättäjiä, jotka puoltavat tuen antamista vaikeassa asemassa olevalle perheelle. Päätalojen talouteen tulee myös yksi ruokittava suu lisää, kun Kallen serkku, pikku-Lyyti, muuttaa pirttiin. Kunta maksaa hänestä elatusrahaa, jonka turvin voidaan ostaa ruokaa useammalle suulle. Toisaalta Kalle kykenee onneksi ansaitsemaan markkoja savotoilta, heinäpelloilta, tietyömailta ja polttopuuhommista, ja onhan Kallen pikkuveli, Manne, kova kalamies. Hän nostelee järvestä särvintä pöytään alta aikayksikön. 

Niin sitä vain selvitään pahimman yli.

  

                                                                                        *** 

Kallen teini-ikään sijoittuva Täysi tuntiraha on Iijoki-sarjan tähänastisista romaaneista synkin, karuin ja ahdistavin lukukokemus. Köyhyys ja köyhyyden nostattamasta häpeästä tulee yksi kirjan vahvimmista teemoista. "Kunnanelätti" oli paha haukkumanimitys, joka jätti Kalle Päätalon ikuiset arvet. Jälkeenpäin voi spekuloida myös sillä, olisko Päätalosta tullut kirjailijaa ilman näitä rankkoja aikoja? Köyhyyden jättämästä häpeästä ja alemmuuden tunnosta tuli Päätalolle luova voima, taikinajuuri, jota hän annosteli jokaiseen teokseen - niin kuin Tommi Liimatta asian ilmaisi Suuressa serkkuteoriassaan.  

No, hieman taas opitaan lisää paikallistietoa ja 1930-luvun ajankuvaa. Minulle tuli uutena tietona, että tuohustaminen, tai myöhemmin tuulastaminen, oli laiton kalastusmuoto ainakin selkosissa. Vaikka huumoria tässä kirjassa on vähemmän, on silti muutamia huvittavia kohtauksia, kuten kuuluissa kuvaus Jakista IKL:llän vaalitilaisuudessa. Jakki päättää ryhtyä osoittamaan mieltä äärioikeistolaista ideologiaa vastaan heittäytymällä pitkäkseen kesken palopuheiden. En muista, kuka aikoinaan sanoi, että pahinta, mitä esimerkiksi diktaattorit pelkäävät on naurunalaiseksi joutuminen. Tämän harkitun vittuilun taidon Jaakko Hiltunen osasi. 

Mikko Niskasen ohjaamissa elokuvissa Matti Tuominen antoi kasvot Hiltu-Jakille. Minun on oikeastaan hyvin vaikea lukea Päätalon tekstiä kuvittelematta Hiltu-Jakin rooliin juuri häntä. Yhtä ikonisia ovat myös Martti Kainulaisen esittämä Hermanni Päätalo ja Pirjo Leppäsen Riitu. 

Kirjan lopussa tapahtuu pienoinen ihme: Hermanni osoittaa selkeitä tervehtymisen merkkejä. Työ maistuu taas ja hourailut jäävät pois. Traagisilta tapahtumilta ei kuitenkaan täysin vältytä, sillä Kallen Matti-eno kuolee sydäntautiin sairaalassa. Kalle puolestaan pääsee poikuudesta eräänä sonnien yöksi nimettynä kesäyönä, heiluttuaan ensin Keisarin pelloilla heinäjätkänä. Savoitolla hänestä tulee täyden tuntirahan mies, eli hänelle maksetaan samaa liksaa kuin muillekin jätkille. Myös rippikoulu tulee läpäistyä. Edessä siintä valoisampi tulevaisuus. 

 

Alla kirjan "sisällysluettelo":

·       ENSIMMÄINEN LUKU: ”Räntyt” ja kuoletukset (s. 5)

·       Kerjuulla (s. 16)

·       Kadonnut nääveli  (s. 39)

·       TOINEN LUKU: Murhasuon tarina (s. 53)

·       Päiväyksiä niittysaunan hirteen (s. 56)

·       Valtatie n:o 5 työntyy selkoseen (s. 77)

·       KOLMAS LUKU: ”Pirruisa heittäytyny” (s. 103)

·       Pottujätkänä (s. 117)

·       Mannisen saunalla (s. 129)

·       NELJÄS LUKU: Uusi surkeus (s. 149)

·       Pikku-Lyyti (s.157)

·       Rantemiehenä (s.162) 

·       Ahvenen ruodinnan jatkokurssilla (s. 168)

·       Uuden sävyn kirje (s. 174)

·       Maallisen kunnian hinta (s. 186)

·       VIIDES LUKU: Hevospäiviä kunnalta (s. 190)

·       Yönseutuja Itäpään-Keisarin hovissa (s. 198)

·       Ahoniemen muori (s. 222)

·       Anni, selkosen tyttö (s. 226)

·       Rankalaudat luojan armoille (s. 236)

·       KUUDES LUKU: ”Tenikko mies” (s. 248)

·       Uusi piirimies (s. 258)

·       ”Pöllinmerkihtyssä” (s. 278)

·       IKL:n seurat (s. 290)

·       Jätkien koulu (s. 310)

·       SEITSEMÄS LUKU: Kyrpäluu (s. 325)

·       Luppoilua kalsean talon pirtissä (s. 353)

·       Nuori voima (s. 365)

·       Sivakkalekko (s. 370)

·       Kumiterä räjähtää (s. 374)

·       Opas (s. 387)

·       KAHDEKSAS LUKU: Likahommissa (s. 397)

·       Tiilipoikana (s. 406)

·       Ammattimiehet (s. 412)

·       Aaveauto (s. 414)

·       Hassulla makkaraa (s. 420)

·       Pyhävaatteet (s. 426)

·       Tuskien kuusikymmenkiloinen (s. 434)

·       Rippikoulusyksy (s. 442)

·       Velhonkonsteja (s. 451)

·       YHDEKSÄS LUKU: Jätkä ahtaan edessä (s. 470)

·       Puhdas paita (s. 497)

·       Luihu jätkä (s. 499)

·       Vaivaistalon lumimies (s. 510)

·       Keisarin hevosmies (s. 512)

·       Ruunan kummiksi (s. 526)

·       Karkuri (s. 529)

·       Viikatemies (s. 534)

·       KYMMENES LUKU: Keisarin heinäjätkä (s. 540)

·       Sonnien yö (s. 544)

·       Huono hevosmies (s. 564)

·       Abessinian sodan syksynä (s. 572)

·       Kartanopehtuuri (s. 577)

·       Kalajoen tukinlaskussa (s. 581)

·       Loppuunajettu ihminen (s. 591)

·       Täyden tuntirahan mies (s. 596)

·       Kotona odottaa yllätys (s. 600)

·       Akanottolupa (s. 605)

·       Vaimo lapikkaat kainalossa (s. 611)

(Sivunumerot kuvan kirjasta.) 

Veikko Huovinen: Hamsterit

Talvivarautumisen opaskirja

- Katsopas,Minni-hiiri!  Nyt laitan sinulle uuden kätkön. Pane merkille, kiilusilmä, pane visusti merkille nämä maapähkinät! Ne sitten vasta ovatkin hyviä, niin hirmuisen hyviä, ettet sinä osaa sitä kuvitellakaan.  Yöllä sitten narskuttelet niitä.

Veikko Huovinen: Hamsterit (WSOY, 1953) s.184

Veikko Huovisen vuonna 1957 julkaisema (pienois)romaani Hamsterit on jälleen ajankohtainen teos. Syitä tähän on ainakin kolme. Ensinnäkin elokuvateattereissa on pyörinyt vuoden alusta asti joensuulaisen Markku Pölösen ohjaama elokuva Hamsterit, jonka pääosassa nähdään Peter Franzen. Lisäksi Venäjän aikaan saama Ukrainan kriisi on tuonut uudenlaista epävarmuutta globaaliin talouteen ja korostanut varautumisen merkitystä. Eipä myöskään koronakriisistä ole vielä vierähtänyt niin paljoa aikaa, etteikö sitä muistaisi, kuinka silloin hamstrattiin mm. säilykkeitä ja vessapaperirullia.

Juoni lyhyesti:

Huovisen romaanin tapahtumat alkavat kuvauksella Hamsteri-nimisestä haaveilijasta, joka on asustellut jo toista vuotta maaseudulla punaisessa, seitsemän askelta pitkässä ja viisi askelta leveässä mökissä, ainoana kaverinaan lemmikkihiiren, Minnin, kanssa. 

Miehen tavallinen arkirauha hiukan järkkyy, kun viereiseen huvilaan muuttaa viisihenkinen perhe kaupungista. Ensiksi Hamsteri tapaa perheen pihalla leikkivät lapset, joiden kautta hän tutustuu lasten vanhempiin, Rurikiin ja Tessuun. 

Nopeasti käy ilmi, että Rurikin aika maalla käy pitkäksi. Hän masentuu huvilalla, kun ei ole mitään tähdellistä tekemistä. Tähän Hamsteri keksii oivallisen ratkaisun: talvivarautumisen. Se on jo aloitettava hyvissä ajoin loppukesästä, sillä "muuten tuhoutuu". 

Rurik innostuu Hamsterin ideoista.

Mieleeni juolahtaa, että Hamsteri soluttautuu perheen taloon kuin Rasputin aikoinaan Talvipalatsiin. Hän antaa vinkkejä, konsultoi siis, mitä kaikkea tarvitaan, jotta ankarasta talvesta selviytyy hengissä. Listaan kuuluu muun muassa 120 kiloa sokeria, 3 palvattua lammasta, hilloja ja paloviinaa. Maksua Hamsteri ei tästä työstä ota - mitä nyt lounastaa perheen pöydässä ja maistelee hilloja ja lopussä myös hiukan viinaksia. 

Hamsterit on sitä humaania, lämmintä Huovista. Se kuuluu ehdottomasti samaan kategoriaan kuin Koirankynnen leikkaaja tai Siintävät vuoret (joista olen tänne jo aikaisemmin kirjoittanut). Pääpaino siinä on ihmselon pienten mutta välttämättömien asioiden asioiden ihmettelyssä ja niistä merkityksen löytämisessä. "Pientä ja kaunista elämää", sitä on Hamsterit-romaani pullollaan. Ehkäpä joku voi saada kirjasta myös apuoppaan varautumiseen pahimman varalle. 

Paikoin tosin minusta tuntuu, että Huovisen luontokuvaukset menevät hiukan yliyrittämisen puolelle tässä romaanissa. Sen sijaan hahmojen välinen värikäs dialogi kantaa teosta viihdyttävästi eteenpäin. Paikoin se on oikeaa nauruhermoja pistelevää, räiskyvää ilotulista. 

Kirjan loppu on vahva, vaikka avoimeksi jää, kuinka perheelle lopulta käy. Pölösen elokuva antaa tähän hiukan enemmän vastauksia. Muutenkin elokuvassa on käytetty melko paljon taiteellisia vapauksia, vaikka pääpiirteiltään se on melko uskollinen Huovisen romaanille.  

Muutama sananen vielä hamstereista. Wikipedian mukaan itse hamsteri-eläinlaji "tulee Saksan sanasta hamstern, joka tarkoittaa rohmuamista. Suomen kieleen hyvinkin ajankohtainen "hamstraus" tulee ruotsin kielen sanasta hamstra. Kirjastot.fi:n "Kysy kirjastonhoitajalta" tiesi kertoa, että ruotsin ja saksan hamster-sana puolestaan pohjautuu muinaiskirkkoslaavin sanaan chomestoru.

Okei, se siitä.

Ei hassumpi kirja. Suosittelen lukemaan.

Kalle Päätalo: Kunnan jauhot

Pula-aikaa selkosessa

Takaisin Päätalon pariin. Iijoki-sarjan taittaminen jatkukoon! Nyt vuorossa on kolmas osa eli Kunnan jauhot (1973)

Kalle Päätalo: Kunnan jauhot (Gummerus 1973) 563 sivua 

Päätalolaisten tarina jatkuu suoraan siitä, mihin edellisessä osassa jäätiin. Kallen isän terveys, tarkemmin "hummeeti", reistailee pahemman kerran. Päätalo kirjoittaa "Merkitysten ja luulojen ajasta". Entinen "miehinen mies", "kova työntekkii", Hermanni Päätalalo, ≈ 42, makaa oblimovina sängyllä, laskeskelee laipion kannatusvuolia ja puhelee pian koittavasta kuolemastaan. Riittääpä kaikesta huolimatta Herkolla voimia vahdata Riitun menoja, sillä hän on niin sairaaloisen mustasukkainen "luulotautinsa" vallassa. Tasasin väliajoin hän höpäjää Taurijais-Herkosta ja Nakki-Jussista/Koskis-Jussista ja epäilee näiden säätävän, "lusseerautuvan" Riitun kanssa. 

Tämä vaikeuttaa Kallen ja Riitu-äidin välistä kommunikointa. Ainoastaan vedenhakureissuilla nämä kykenevät juttelemaan vaikeasta tilanteesta kahden kesken. Toisaalta kahden keskeiset asiat syventävät Riitun ja Kallen välistä suhdetta. 

Perheen ensimmäisestä joulusta uudessa pirtissä tulee hyvin surullinen, musta ja iloton. Muuten Kallen ja muun perheen arki pyrkii jatkumaan samanlaisena isän sairastumisesta huolimatta. Kalle käy koulua, mutta joutuu samaan aikaan kantamaan yhä suuremman vastuun perhestään sekä sen toimeentulosta. 

Koulussa menestyminen aiheuttaa paineita, samoin kiinnijääminen välituntisista korttipeleistä. Kilpailu suosiosta on kovaa, sillä kouluun on syntynyt "puolueita" -  nykyään niitä nimitettäisiin jengeiksi, jotka ottavat mittaa toisistaan. Pelko joutua kiusatuksi on todellinen. Pahinta on joutua "tipperisyyniin". 

Ei voi kun todeta, että kyllä sitä lapset ovat osanneet olla jo 1930-luvullakin todella julmia toisiaan kohtaan.

Kun isä sairastaa, Kalle saa tehtäväkseen hakea kirkonkylältä lääkkeitä. Lääkkeenhakureissun ja myöhemmän lääkärireissun Päätalon kuvaa tyylilleen uskollisesti, eli hyvin laveasti ja yksityiskohtaisesti. Mitään ei jäteteä selvittämättä, ei kiveäkään kääntämättä. 

Kunnan jauhoissa on läsnä koko kuohuvan kolmekymmentäluvun tapahtumat. Taivalkosken kylällä spekuloidaan, milloin ne Vihtori Kosolan jätkät tänne tulevat, kunnes kuullaan Mäntsälän kapinan tapahtumista ja liikkeen hiipumiseen johtaneesta laittomaksi julistamisesta. Muita merkittäviä kyläläisten huulilla pyöriviä tapahtumia on kieltolain kumoaminen 29.–30. joulukuuta 1931 pidetyllä kansanäänestyksellä. Selvä enemmistö, yli 70 prosenttia kannatti lain kumoamista. Laki astui voimaan 5. huhtikuuta 1932. Päätalo muistaakin mainita kirjan sivuilla, kuinka näki ensimmäistä kertaa viinapullon, jossa oli ihkaoikea Alkon vesileima!  

Niin: ja vielä samaisena kesänä Jokijärven kylän lasten huomion vie Los Angelesin kesäolympialaiset.

Herkon sairautta koetetaan alkuun korjata "sillä millä se on tullutkin" eli työllä. Hiltu-Jakin avustuksella Herkko saadaan kyllä lähtemään savottatyömaille, mutta kauaa hän ei siellä pärjää. "Kyllä nyt tulloo lopullinen ruuperä ottaan", voihkii Herkko ja pyytää päästä takaisin kotiin Kallioniemeen. 

Suuren maailmanlaajuisen laman seurauksena tekee pula-aika tuloaan myös Pohjolaan. Leipä on tiukassa muillakin kuin vain Päätalon pesueella. Tukkijätkät odottavat joen rannoilla nälkäisinä tienuuhommiin pääsyä. Vaikka savotat työllistävätkin käytännössä läpi vuoden, mahtuu sekaan kelirikkoaikoja, jolloin esim. uitto on mahdotonta. Luponviettoaikaa Päätalo kuvaa kirjan kappaleissa "Luppoilua" ja Jätkän hengenruokaa".

Kiusallinen odottaminen ei ole kuitenkaan pelkkä kynsien pureskelua ja vyön kiristämistä pula-aikana, sillä viihdykettä luppoa viettäville miehille järjestää mm. Huttu-Heikki ja vanha tuttu, Selkosten oma legenda, kukapa muukaan kuin Satusetä eli Antti Lohela, alias Korpi-Antti. Huttu-Heikin kolehtihattu kiertää tienuuhommiin pääsyä odottavien miesten kesken, ja pian kuullaan lauluja sekä esitetään kahta "kometiijjaa" Elinan surmaa ja Villen ja Heikin autto-onnettomuutta. Nämä ovat ehdottomasti romaanin hauskinta antia

Nykylukija kiinnittää helposti huomiota siihen, kuinka yksipuolinen oli Selkosten elinkeinorakenne: lähes kaikki miehet olivat savottajätkiä ja sekatyömiehiä. Naisten osa sen sijaan oli hoitaa kotia tai sitten työskennellä suuremmilla tiloilla palkollisina tai uitoissa ruoka- ja juomahuollon puolella.

Päätalo kiteyttää tarkasti, millaiset ominaisuudet oli toivottuja ja haluttaja tuolla seudulla. Tämän luettuani ymmärrän paljon paremmin oman sukuni, erityisesti yhä elossa olevan mummoni mielenmaisemaa:

"Ei ollut ihme, jos meillä sen ajan pojilla oli ihanteena eturivin työmies ja tavoitteena kasvaa itse sellaiseksi. Tulla tukkilaiseksi, jota ei sakoteta monena keväänä uitossa, vaan jolle herrat päinvastoin alkavat pistellä ylimääräisiä tunteja kirjaansa, kuten parhaille miehille tiedettiin tehtävän. "Kova työmies", "hyvä käsistään" ja " hyvä pölkkymies" olivat mainesanoja, jotka panivat meidät poikaset katsomaan tiettyjä miehiä suut ruutillaan. 

Tyttöjen tulevaisuus riippui saman tapaisista ominaisuuksista. "Ahne työntekkiä", "hyvä käsityöihminen", "pittää siistit kurissa" - nämä mainesanat merkitsivät köyhien perheitten tyttärille ainoata alkupääomaa heidän maailmalle joutuessaan. Ja mökin tyttö sinne varmasti joutui, hyvä jos sai kotoa pitäen köydyksi rippikoulun."

Laiskuutta paheksuttiin enemmän kuin mitään muuta. Pahinta köyhän mökin tytölle oli olla "vähätöinen kutju". Pojista taas kammoksuttu nimitys oli tulla "heitemanniksi", työtävieroksuvaksi miehenkuvaksi.

Päätalon perheen ahdingosta huolimatta ei elämä pelkkää surussa rypemistä ole. Kallen elämään mahtuu iloja niin koulussa kuin myös uittotyömailla. Uittotyömailla hän osoittaa olevansa ahkera tekijä, ja koulussa hän kunnostautuu hyvien aineiden kirjoittajana. Kalle on myös onnekas, kun tämä saa Hiltu-Jakista luotettavan aikuisen, eräänlaisen varaisän, joka auttaa häntä elämässä eteenpäin. 

Vähintäänkin toiseksi parasta kirjassa on lukea kuvauksia savotta-arjesta sekä matkanteosta selkosten upeissa maisemissa. Paikoin tuntuu kuin lukisi fantasiakertomusta, jossa samoillaan soilla, metsissä ja vaaroilla, liikutaan joilla ja järvillä veneillä. Nykylukijalla kuvaukset tukinuitosta ovat jo sen verta kaukaista aikaa, että tuntuu kuin kaikki tapahtuisi toisella planeetalla - eikä se Päätalon käyttämä vahva murrekieli ole aina niin kaukana Tolkienin haltiakielestä.

Iijoki-sarja on kuin elämä itse, koska välillä siinä on todella tylsiä kohtia, jolloin tekisi mieli vain lopettaa lukeminen. Silti - juuri kun on pitkästymäisillään - tapatuu jotakin yllättävää, mikä nostattaa lukumielialoja. 

Päätaloa lukiessa on myös hyvä miettiä, mitkä asiat suomalaisessa yhteiskunnassa on noin sadassa vuodessa muuttuneet ja mitkä taas ei. Esimerkiksi samanlaista häpeää joutua kunnan elätiksi ei ehkä enää hyvinvointivaltion aikana tunneta kuin tuolloin? Toisaalta köyhyys on nykyään aivan yhtä viheliäistä ja nöyryyttävää kuin mitä se oli aiemmin. Turha siinä on nähdä mitään jaloa ja kunniakasta. Kunnan jauhojen perusteella vaikuttaa myös siltä, ettei Päätalosta ole köyhyyden myyttien luojaksi, vaan pikemminkin hän murskaa niitä arkirealistisella proosallaan. 

Odotan innolla, kuinka tarina jatkuu osassa Täysi tuntiraha.

Vielä pikkusitaatti Selkosten elämänfilosofiasta:

"Riittäisi terveyttä, siunautuisi jokapäiväinen leipä, saisi päällensä vaatteet, joilla tarkenisi ulos talven ärjänteeseen. Terveyden sääteli Luoja. Sen uskovaiset sanoivat ääneen ja useat uskomattomatkin myönsivät mielessään. Leipä ja vaatekelmut taas olivat savotoista riippuvaisia: Että savotoita oli, että niihin pääsi töihin ja että taksat eivät olleet nälkärajan alapuolella. jo yhdestä savotasta saatu "pajupäätili" muutti metsätyömiehen perheen ilmankin kituvan elämän kurjuudeksi, saattoi pudottaa "kunnanelätin" halveksittuun kastiin."

Tässä ohessa vielä tekemäni sisällyluettelo: 

• ENSIMMÄINEN LUKU: ”Merkitysten” ja luulojen aika alkaa (s. 9)

• Raittiit ja trokarit samassa kelkassa (s. 37)

• Viimeinen Iso Raha (s. 56)

• Kummun Patruunan unet (s. 105)

• TOINEN LUKU: Toiveitten aamu (s. 120)

• Askansydänmaa (s. 137)

• Latvalan savotassa (s. 141)

• Vierimakuu (s. 176)

• KOLMAS LUKU: Selkosten huvit (s. 181)

• Kitabiljardi (s. 186)

• Kunnanisät ”kuvvaavat kummasa” (s. 195)

• Eevi – kaupungin tyttö (s. 197)

• Lääkärissä (s. 204)

• Viimeinen lekku (s. 220)

• NELJÄS LUKU: Puolueitten aikaan (s. 226)

• Tipperisyynit (s. 248)

• Merkkikieltä järven yli (s. 256)

• ”Kijannan veleho” (s. 260)

• Pinhuusissa (s. 272)

• Eevin kipparointia (s. 284)

• VIIDES LUKU: Eräs köyhän penskan muistikuva (s. 290)

• Herännyt selkonen (s. 296)

• Luppoilua (s. 303)

• Jätkän hengenruokaa (s. 309)

• ”Lopullinen ruuperä otassa” (s. 316)

• Tammi murtuu (s. 324)

• Tukkilaisen aakkosille (s. 328)

• Venäläismutka (s. 334)

• Vonkamiehenä (s. 339)

• Mieroon ajetun natsuunan maisemilla (s. 348)

• Suomen suurimman simpukan vesillä (s. 359)

• Ammattinsa valioita (s. 367)

• KUUDES LUKU: Raivoon (s. 383)

• Jätkiä poltetaan (s. 395)

• Väsynyt jätkä (s. 403)

• Yksin tienestistä kotiin (s. 413) 

• SEITSEMÄS LUKU: Tuurintynkää (s. 423)

• Juhannusjuhlat (s. 429)

• Los Angelesin kesänä (s. 462) 

• Tikkuristi ja äidin Oulun-reissu (s. 479)

• KAHDEKSAS LUKU: Viljakärväistä kokkotuliin (s. 490) 

• Pirran päässä (s. 497)

• Kunnan elätiksi (s. 500)

• Hyvien aineitten kirjoittaja (s. 504) 

• Pesiönvaaralle (s. 512)

• Uskoa rukouksen voimaan (s. 515) 

• Viesti piiriltä (s. 539)

• Viimeinen koulukevääni (s. 542)

• Yhteiskunnan armoilla (s. 546)

• Häväisty uittojätkä (s. 551)

• Täyttymätön haave (s. 555)

Sivunumerot vanhasta, kuvassa näkyvästä vuoden 1973 painoksesta.

Voltaire: Candide

Paljon muutakin kuin huumoria

Sain paikattua yhden aukon yleissivistyksestä, kun luin Voltairen Candiden (1759) (Suom. J. A. Hollo, Tammi 1953).

Voltaire: Candide (1759) (Suom. J. A. Hollo, Tammi 1953). 145 s. sis. kääntäjän esipuhe

Candide (ransk. Candide ou l'Optimisme)  lienee François-Marie Arouetin (1694–1778), paremmin kirjailijanimellä Voltaire, tunnetun aikakautensa edistyksellisen älykön tunnetuin teos. Se kuuluu oikeutetusti maailmankirjallisuuden parhaiden satiiristen teosten joukkoon. Candiden lisäksi Voltairelta on suomennettu ainakin Zadig ou la Destinée (1747) nimellä Sallimus: itämainen kertomus sekä filosofinen satu Luonnonlapsi (1767) (ransk. L'Ingénu), vaikka näitä ei olekaan merkitty Wikipedian "Suomennetut teokset" -osioon.

Pidin kirjasta kovasti. Ajan hammas ei ollut tylsyttänyt sen terää, vaan sen nerokas satiiri ja ironia teki yhä vaikutuksen. Eikä tämä J. A Hollon suomennoskaan mikään huono ole. Päinvastoin; sitä on mukava lukea. Olen sitä mieltä, että jokaisen olisi syytä lukea Candide edes kerran elämässä. 

Candide ei ole pelkästään humoristinen kirja, vaan se käsittelee ikiaikaisia teemoja, kuten pahuuden olemassaoloa ja ihmisen vallanhimoa. Kirjan idealististen, naiivien hahmojen kautta Voltaire pyrkii osoittamaan, ettei pelkkä valistusfilosofien vaalima edistyksen ihanne riitä. Vakuuttelut "parhaasta mahdollisesta maailmasta" on turhaa niin kauan kuin eletään maailmassa, jossa valitsee sota, kurjuus ja räikeä eriarvoisuus ihmisten välillä. Täyslaidallisen Voltairelta saa saksalainen filosofi, luonnontieteilijä, diplomaatti, matemaatikko, oikeus- ja valtiotieteilijä, historiantutkija, kielitieteilijä, kirjastonhoitaja ja yleisnero Gottfried Leibniz (1646 –1716), jonka kuuluisan sitaatin mukaan me elämme kaikista parhaassa mahdollisessa maailmassa. 

Kirjan tarina alkaa kuvauksella "paratiisista", paroni Thunder-ten-tronckhin linnasta, jossa Candide-niminen lauhkea ja vilpitön nuorukainen elelee. Ensimmäisillä sivulla esitellään myös paronin tytär, 17-vuotias Kunigunde ja tämän kotiopettaja Pangloss. Tarinan eteenpäin mennessä heistä tulee tärkeitä sivuhahmoja, joiden kohtaloiden kautta Voltaire haluaa osoittaa Leibnizin väitteet puppupuheiksi.   

Satutyyliä parodioiden, eräänä päivänä tapahtuu linnassa kummia: Kunigunde näkee Panglossin antavan "kokeellisen fysikan opetusta paronittaren kamarineidille". Kunigunde vaikuttuu näkemästään ja innostuu uteliaisuudesta kokeilemaan samaa Candiden kanssa. 

Kaikki menee kuitenkin pieleen, kun Kunigunden isä sattuu paikalle ja todistaa Candiden suutelemassa Kunigunden kättä. Iskujen kera Candide karkotetaan "kaikista maailman mahdollisista linnoista kaikkien kauneimmasta". Tässä tarinassa ei tarvita puraisua pahan tiedon puun hedelmästä, vaan pelkkä säädytön suudelma riittää. Myöhemmin selviää, että myös filosofi-kotiopettaja Panglos on häädetty samaisesta linnasta. 

"Maallisesta paratiisista karkotettu" Candide aloittaa huikeiden sattumien täyttämän retken, johon sisältyy luonnonkatastrofeja, murhia, tappoja, sotia, juonitteluja, autodafeita, orjakauppaa - mitä vielä. Kaikki kirjan hahmot ovat kokeneet tässä elämässä ymmärryskyvyn ylittäviä kauheuksia. He suorastaan kilpailevat siitä, kuka on kärsinyt kaikista eniten. 

Kirjassa piipahdetaan myös myyttisessä Eldoradossa, mutta sinne parivaljakko - nyt Candide ja Cacambo - ei halua jäädä, koska "ihminen näet haluaa liikkua maailmalla, olla olevinaan jotain maanmiestensä silmissä ja kerskua siitä, mitä on nähnyt matkoillaan". Rikkaudet mukanaan Candide palaa Etelä-Amerikan rannikkokaupunkiin ja aloittaa matkan kohti Venetsiaa, jossa tämän on määrä nähdä jälleen kaunis Kunigunde. 

Candidea lukiessa mieleeni nousee Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen (1945) - toki sillä erotuksella, että tässä on sivuja vain 1/10 osa siitä mitä Sinuhessa. Kuitenkin sen filosofiassa on paljon samaa: "Ei mitään uutta auringon alla, maailmassa tapahtuu karmeita asioita, eikä sille paraskaan ihminen juuri mitään mahda", voisi tiivistää. Waltarin Sinuhe löytää lopulta rauhan paikasta, jonne Horemheb hänet määrää. Hiukan samoin käy koko Candiden remmille kirjan lopussa.

Lopussa - hurjan tarinan kerrottuaan - Voltaire kehottaakin ihmisiä malttiin. Tärkeintä elämässä on keskittyä rauhanomaiseen työhön, joka pitää "ikävystymisen, paheen ja puutteen" loitolla.

Vaikka kaiken koetun jälkeen aineksia helppoon nihilismiin olisi, niin Voltaire välttää tämän sudenkuopan ja säilyttää kirjan alaotsikon (Candide ou l'Optimisme)  mukaisen optimismin - tai ainakin rippeitä siitä.  Viimeiset sanat: "Mutta meidän tulee viljellä puutarhaamme", on ikuistunut lentävien lauseiden kirjaan ja jättää lukijalle toiveikkaan mielialan.  

Aion yrittää lukea tämän seuraavaksi ranskaksi.