Pula-aikaa selkosessa
Takaisin Päätalon pariin. Iijoki-sarjan taittaminen jatkukoon! Nyt vuorossa on kolmas osa eli Kunnan jauhot (1973)
 |
| Kalle Päätalo: Kunnan jauhot (Gummerus 1973) 563 sivua |
Päätalolaisten tarina jatkuu suoraan siitä, mihin edellisessä osassa jäätiin. Kallen isän terveys, tarkemmin "hummeeti", reistailee pahemman kerran. Päätalo kirjoittaa "Merkitysten ja luulojen ajasta". Entinen "miehinen mies", "kova työntekkii", Hermanni Päätalalo, ≈ 42, makaa oblimovina sängyllä, laskeskelee laipion kannatusvuolia ja puhelee pian koittavasta kuolemastaan. Riittääpä kaikesta huolimatta Herkolla voimia vahdata Riitun menoja, sillä hän on niin sairaaloisen mustasukkainen "luulotautinsa" vallassa. Tasasin väliajoin hän höpäjää Taurijais-Herkosta ja Nakki-Jussista/Koskis-Jussista ja epäilee näiden säätävän, "lusseerautuvan" Riitun kanssa.
Tämä vaikeuttaa Kallen ja Riitu-äidin välistä kommunikointa. Ainoastaan vedenhakureissuilla nämä kykenevät juttelemaan vaikeasta tilanteesta kahden kesken. Toisaalta kahden keskeiset asiat syventävät Riitun ja Kallen välistä suhdetta.
Perheen ensimmäisestä joulusta uudessa pirtissä tulee hyvin surullinen, musta ja iloton. Muuten Kallen ja muun perheen arki pyrkii jatkumaan samanlaisena isän sairastumisesta huolimatta. Kalle käy koulua, mutta joutuu samaan aikaan kantamaan yhä suuremman vastuun perhestään sekä sen toimeentulosta.
Koulussa menestyminen aiheuttaa paineita, samoin kiinnijääminen välituntisista korttipeleistä. Kilpailu suosiosta on kovaa, sillä kouluun on syntynyt "puolueita" - nykyään niitä nimitettäisiin jengeiksi, jotka ottavat mittaa toisistaan. Pelko joutua kiusatuksi on todellinen. Pahinta on joutua "tipperisyyniin".
Ei voi kun todeta, että kyllä sitä lapset ovat osanneet olla jo 1930-luvullakin todella julmia toisiaan kohtaan.
Kun isä sairastaa, Kalle saa tehtäväkseen hakea kirkonkylältä lääkkeitä. Lääkkeenhakureissun ja myöhemmän lääkärireissun Päätalon kuvaa tyylilleen uskollisesti, eli hyvin laveasti ja yksityiskohtaisesti. Mitään ei jäteteä selvittämättä, ei kiveäkään kääntämättä.
Kunnan jauhoissa on läsnä koko kuohuvan kolmekymmentäluvun tapahtumat. Taivalkosken kylällä spekuloidaan, milloin ne Vihtori Kosolan jätkät tänne tulevat, kunnes kuullaan Mäntsälän kapinan tapahtumista ja liikkeen hiipumiseen johtaneesta laittomaksi julistamisesta. Muita merkittäviä kyläläisten huulilla pyöriviä tapahtumia on kieltolain kumoaminen 29.–30. joulukuuta 1931 pidetyllä kansanäänestyksellä. Selvä enemmistö, yli 70 prosenttia kannatti lain kumoamista. Laki astui voimaan 5. huhtikuuta 1932. Päätalo muistaakin mainita kirjan sivuilla, kuinka näki ensimmäistä kertaa viinapullon, jossa oli ihkaoikea Alkon vesileima!
Niin: ja vielä samaisena kesänä Jokijärven kylän lasten huomion vie Los Angelesin kesäolympialaiset.
Herkon sairautta koetetaan alkuun korjata "sillä millä se on tullutkin" eli työllä. Hiltu-Jakin avustuksella Herkko saadaan kyllä lähtemään savottatyömaille, mutta kauaa hän ei siellä pärjää. "Kyllä nyt tulloo lopullinen ruuperä ottaan", voihkii Herkko ja pyytää päästä takaisin kotiin Kallioniemeen.
Suuren maailmanlaajuisen laman seurauksena tekee pula-aika tuloaan myös Pohjolaan. Leipä on tiukassa muillakin kuin vain Päätalon pesueella. Tukkijätkät odottavat joen rannoilla nälkäisinä tienuuhommiin pääsyä. Vaikka savotat työllistävätkin käytännössä läpi vuoden, mahtuu sekaan kelirikkoaikoja, jolloin esim. uitto on mahdotonta. Luponviettoaikaa Päätalo kuvaa kirjan kappaleissa "Luppoilua" ja Jätkän hengenruokaa".
Kiusallinen odottaminen ei ole kuitenkaan pelkkä kynsien pureskelua ja vyön kiristämistä pula-aikana, sillä viihdykettä luppoa viettäville miehille järjestää mm. Huttu-Heikki ja vanha tuttu, Selkosten oma legenda, kukapa muukaan kuin Satusetä eli Antti Lohela, alias Korpi-Antti. Huttu-Heikin kolehtihattu kiertää tienuuhommiin pääsyä odottavien miesten kesken, ja pian kuullaan lauluja sekä esitetään kahta "kometiijjaa" Elinan surmaa ja Villen ja Heikin autto-onnettomuutta. Nämä ovat ehdottomasti romaanin hauskinta antia
Nykylukija kiinnittää helposti huomiota siihen, kuinka yksipuolinen oli Selkosten elinkeinorakenne: lähes kaikki miehet olivat savottajätkiä ja sekatyömiehiä. Naisten osa sen sijaan oli hoitaa kotia tai sitten työskennellä suuremmilla tiloilla palkollisina tai uitoissa ruoka- ja juomahuollon puolella.
Päätalo kiteyttää tarkasti, millaiset ominaisuudet oli toivottuja ja haluttaja tuolla seudulla. Tämän luettuani ymmärrän paljon paremmin oman sukuni, erityisesti yhä elossa olevan mummoni mielenmaisemaa:
"Ei ollut ihme, jos meillä sen ajan pojilla oli ihanteena eturivin työmies ja tavoitteena kasvaa itse sellaiseksi. Tulla tukkilaiseksi, jota ei sakoteta monena keväänä uitossa, vaan jolle herrat päinvastoin alkavat pistellä ylimääräisiä tunteja kirjaansa, kuten parhaille miehille tiedettiin tehtävän. "Kova työmies", "hyvä käsistään" ja " hyvä pölkkymies" olivat mainesanoja, jotka panivat meidät poikaset katsomaan tiettyjä miehiä suut ruutillaan.
Tyttöjen tulevaisuus riippui saman tapaisista ominaisuuksista. "Ahne työntekkiä", "hyvä käsityöihminen", "pittää siistit kurissa" - nämä mainesanat merkitsivät köyhien perheitten tyttärille ainoata alkupääomaa heidän maailmalle joutuessaan. Ja mökin tyttö sinne varmasti joutui, hyvä jos sai kotoa pitäen köydyksi rippikoulun."
Laiskuutta paheksuttiin enemmän kuin mitään muuta. Pahinta köyhän mökin tytölle oli olla "vähätöinen kutju". Pojista taas kammoksuttu nimitys oli tulla "heitemanniksi", työtävieroksuvaksi miehenkuvaksi.
Päätalon perheen ahdingosta huolimatta ei elämä pelkkää surussa rypemistä ole. Kallen elämään mahtuu iloja niin koulussa kuin myös uittotyömailla. Uittotyömailla hän osoittaa olevansa ahkera tekijä, ja koulussa hän kunnostautuu hyvien aineiden kirjoittajana. Kalle on myös onnekas, kun tämä saa Hiltu-Jakista luotettavan aikuisen, eräänlaisen varaisän, joka auttaa häntä elämässä eteenpäin.
Vähintäänkin toiseksi parasta kirjassa on lukea kuvauksia savotta-arjesta sekä matkanteosta selkosten upeissa maisemissa. Paikoin tuntuu kuin lukisi fantasiakertomusta, jossa samoillaan soilla, metsissä ja vaaroilla, liikutaan joilla ja järvillä veneillä. Nykylukijalla kuvaukset tukinuitosta ovat jo sen verta kaukaista aikaa, että tuntuu kuin kaikki tapahtuisi toisella planeetalla - eikä se Päätalon käyttämä vahva murrekieli ole aina niin kaukana Tolkienin haltiakielestä.
Iijoki-sarja on kuin elämä itse, koska välillä siinä on todella tylsiä kohtia, jolloin tekisi mieli vain lopettaa lukeminen. Silti - juuri kun on pitkästymäisillään - tapatuu jotakin yllättävää, mikä nostattaa lukumielialoja.
Päätaloa lukiessa on myös hyvä miettiä, mitkä asiat suomalaisessa yhteiskunnassa on noin sadassa vuodessa muuttuneet ja mitkä taas ei. Esimerkiksi samanlaista häpeää joutua kunnan elätiksi ei ehkä enää hyvinvointivaltion aikana tunneta kuin tuolloin? Toisaalta köyhyys on nykyään aivan yhtä viheliäistä ja nöyryyttävää kuin mitä se oli aiemmin. Turha siinä on nähdä mitään jaloa ja kunniakasta. Kunnan jauhojen perusteella vaikuttaa myös siltä, ettei Päätalosta ole köyhyyden myyttien luojaksi, vaan pikemminkin hän murskaa niitä arkirealistisella proosallaan.
Odotan innolla, kuinka tarina jatkuu osassa Täysi tuntiraha.
Vielä pikkusitaatti Selkosten elämänfilosofiasta:
"Riittäisi terveyttä, siunautuisi jokapäiväinen leipä, saisi päällensä vaatteet, joilla tarkenisi ulos talven ärjänteeseen. Terveyden sääteli Luoja. Sen uskovaiset sanoivat ääneen ja useat uskomattomatkin myönsivät mielessään. Leipä ja vaatekelmut taas olivat savotoista riippuvaisia: Että savotoita oli, että niihin pääsi töihin ja että taksat eivät olleet nälkärajan alapuolella. jo yhdestä savotasta saatu "pajupäätili" muutti metsätyömiehen perheen ilmankin kituvan elämän kurjuudeksi, saattoi pudottaa "kunnanelätin" halveksittuun kastiin."
Tässä ohessa vielä tekemäni sisällyluettelo:
• ENSIMMÄINEN LUKU: ”Merkitysten” ja luulojen aika alkaa (s. 9)
• Raittiit ja trokarit samassa kelkassa (s. 37)
• Viimeinen Iso Raha (s. 56)
• Kummun Patruunan unet (s. 105)
• TOINEN LUKU: Toiveitten aamu (s. 120)
• Askansydänmaa (s. 137)
• Latvalan savotassa (s. 141)
• Vierimakuu (s. 176)
• KOLMAS LUKU: Selkosten huvit (s. 181)
• Kitabiljardi (s. 186)
• Kunnanisät ”kuvvaavat kummasa” (s. 195)
• Eevi – kaupungin tyttö (s. 197)
• Lääkärissä (s. 204)
• Viimeinen lekku (s. 220)
• NELJÄS LUKU: Puolueitten aikaan (s. 226)
• Tipperisyynit (s. 248)
• Merkkikieltä järven yli (s. 256)
• ”Kijannan veleho” (s. 260)
• Pinhuusissa (s. 272)
• Eevin kipparointia (s. 284)
• VIIDES LUKU: Eräs köyhän penskan muistikuva (s. 290)
• Herännyt selkonen (s. 296)
• Luppoilua (s. 303)
• Jätkän hengenruokaa (s. 309)
• ”Lopullinen ruuperä otassa” (s. 316)
• Tammi murtuu (s. 324)
• Tukkilaisen aakkosille (s. 328)
• Venäläismutka (s. 334)
• Vonkamiehenä (s. 339)
• Mieroon ajetun natsuunan maisemilla (s. 348)
• Suomen suurimman simpukan vesillä (s. 359)
• Ammattinsa valioita (s. 367)
• KUUDES LUKU: Raivoon (s. 383)
• Jätkiä poltetaan (s. 395)
• Väsynyt jätkä (s. 403)
• Yksin tienestistä kotiin (s. 413)
• SEITSEMÄS LUKU: Tuurintynkää (s. 423)
• Juhannusjuhlat (s. 429)
• Los Angelesin kesänä (s. 462)
• Tikkuristi ja äidin Oulun-reissu (s. 479)
• KAHDEKSAS LUKU: Viljakärväistä kokkotuliin (s. 490)
• Pirran päässä (s. 497)
• Kunnan elätiksi (s. 500)
• Hyvien aineitten kirjoittaja (s. 504)
• Pesiönvaaralle (s. 512)
• Uskoa rukouksen voimaan (s. 515)
• Viesti piiriltä (s. 539)
• Viimeinen koulukevääni (s. 542)
• Yhteiskunnan armoilla (s. 546)
• Häväisty uittojätkä (s. 551)
• Täyttymätön haave (s. 555)
Sivunumerot vanhasta, kuvassa näkyvästä vuoden 1973 painoksesta.
