Kari Hotakainen: Opetuslapsi

Kari Hotakainen: Opetuslapsi (Siltala 2022.

271 s.)

Opetuslapsi nimeltään Maria

"Nuorisopappi oli testaamaton humanisti, eli näitä, jotka näkevät päiväunta kaikkien ihmisten hyvyydestä ja joita ei ole koskaan kieritetty tervassa ja höyhenissä ja heitetty ojan pohjalle. näille ihmisille Jeesus on kaveri ja Jumala mukava maalaismies, joka kaitsee lampaita pilvien päällä." (s.143)

Ehdin lukemaan Kari Hotakaisen (s. 1957) uusimman romaanin Opetuslapsi (Siltala 2022). En ole kirjoittanut tänne mitään lähes kahteen kuukauteen. Ei ole huvittanut. Olen lukenut kirjoja, joista minulla ei ole ollut erityistä sanottavaa - tai sitten olen vain ollut laiska. Molemmat lienee totta. 

Mutta asiaan:

Opetuslapsi on taattua Hotakaista. Se toistaa Hotakaisen aiemmista romaaneista tuttua kaavaa rakennetta ja tyyliä myöten, tosin Raamattua mukaileva tyyli on enemmän keskiössä kuin esimerkiksi Jumalan sanassa (2011). Läsnä ovat kuitenkin samat teemat, kuten kosto (esim. Henkireikä, 2015), yhteyden saaminen toiseen ihmiseen (esim. Huolimattomat, 2006) ja ihmisten välinen eriarvoisuus (esim. Ihmisen osa 2009). Paikoin tuntuu siltä, että Hotakainen jatkaa suoraan siitä, mihin edellisissä romaaneissa jäi: jako testattuihin ja testaamattomiin, heikkoihin ja vahvoihin ihmisiin, nousee lyhytsanaisten lauseiden välistä useamman kerran. Voikin ehkä sanoa, ettei Hotakaisen tavassa katsoa maailmaa ja kirjoittaa siitä ole muuttunut mikään. Ainoastaan nyt hänellä on käsissään uudet hahmot, jotka ovat edellisten kaltaisia, ohuita ja karikatyyrimäisiä. 

Opetuslapsessa päähenkilön nimi on Maria, tapahtumahetkellä noin 30-vuotias, risaisen elämän elänyt nainen, joka päättää ryhtyä kostamaan hänelle suoraan tai epäsuorasti pahaa tehneille. Marian ensimmäinen kohde on maanviljelijä, jonka ohimoon hän kaivertaa sydämen. Tämän väkivallanteon jälkeen Maria käy sijaisvanhempiensa, Kirstin ja Laurin, kimppuun. 

Marian kostonhimon täyttämiseen nämä uhrit eivät kuitenkaan riitä, sillä niin suuri on katkeruus ja viha hänen sisällään. Lisää on saatava, ja niinpä Maria kaappaa kolme muuta henkilöä, jotka hän nimeää Purjehtijaksi, Syöjäksi ja Näyttelijäksi. Jokaisen näistä Maria katsoo syyllistyneen suuriin synteihin, joista vähäisin on yltäkylläinen elämäntyyli ja -tapa. Nämä uhrit Maria sulloo hylätyn huoltoaseman autokorjaamon rasvamonttuun, pitää nämä hengissä täplätuotteilla - sellaisella ruoalla, jolla köyhät elävät päivästä toiseen. Lukijan arvioitavaksi jääkin, onko Maria hullu vai täyshullu ja kostossaan täysin kohtuuton. Sen verran voin paljastaa, ettei tässä panttivankidraamassa nähdä Tukholma-syndroomaan viittaavaa toimintaa.

Keskiluokka maalitauluna

Opetuslapsi näyttää hyväosaisten ihmisten taipumuksen tekopyhyyteen, ulkokultaisuuteen ja moraaliposeeraukseen. Lauri ja Kirsti ottavat Marian sijaislapsekseen, koska haluavat todistaa itselleen ja toisille, että ovat hyviä ihmisiä. Kun perheeseen tulee uusi narttukoira, lipsauttaa Lauri huuliltaan, että "nytpä meidän perheessä on sitten kaksi sijoitusnarttua." Marian asema perheessä on kuin jonkin lemmikkieläimen. Ei ihme, että katkeruus sisimmässä kasvaa. 

Toinen teema, jonka Hotakainen ottaa käsittelyyn, koskee parempiosaisten ylenkatsetta ja halveksuntaa suhteessa niihin, joilla menee huonommin. Tähän Marian mukaan syyllistyy kaikki keskiluokkaan kuuluvat ihmiset. 

Osansa kritiikistä saa myös aikaamme läheisesti liittyvä vihreä siirtymä, polttomoottoriautojen korvaaminen sähköautoilla ja ekologisten valintojen tekeminen. Juuri näiden valintojen tekeminen jää keskiluokan (ja sen ylemmän) harteille. Tästä onkin sitten lyhyt matka elämäntyylipolitiikkaan, jossa kukkaron paksuus märittää poliittisen vaikutusvallan suuruuden. 

Kaikki eivät kuitenkaan voi saavuttaa tällä maapallolla tuollaista asemaa. Ristiriita on silminnähtävä jokapäiväisessä elämässä. Myöskään kuluttaminen ympäristönsuojelutapana ei liene se optimaalisin vaihtoehto. Parhaiten Hotakainen tiivistää Marian suulla nykykeskiluokan eksistentialistisen ongelman suhteessa aikamme ympäristökriiseihin näin:

 "Kirsti on persoonallinen ihminen. Hän haluaa erottua joukosta, niin kuin kaikki hänen kaltaisensa. Heitä on maailmassa miljoonia, eikä maapallo kestä enää heidän painoaan. Heidän valintansa tuhoavat luonnon, heidän vuokseen riisiä kuljetetaan, vaatteita lennätetään, avokadoja pakataan laivoihin, lentolippuja myydään, koiravaljakoita koulutetaan, polkuja tallataan, palkkoja lasketaan, hintoja poljetaan." 

Tuntuu siltä, että Marian keskiluokkakritiikissä on jotakin samaa kuin Pentti Linkolan, joka (huom. vapaasti siteeraten) on sanonut, ettei maapallo yksinkertaisesti kestä niin ja niin monta keskiluokkaista koulutettu Homo Sapiens -lajin edustajaa. 

Tämä on ongelma, jonka olemassaolo halutaan kollektiivisesti kiistä. 

Eipä siinä, kuulun itsekin tähän samaiseen kiistäjien ryhmään. Pyrin lunastamaan oman paikkani tuosta samaisesta pelastusveneestä. Siellä voi sitten tehdä niitä kuuluisia VALINTOJA. Ei ihminen pysty yhteiskunnan rakenteita muuttamaan, vaan sopeutumaan niihin. Köyhyys ja puute, josta romaanin Maria kärsii ja on kärsinyt koko ikänsä, on myös valinnanvapaudettomuutta. 

Lopuksi

Opetuslapsi ei päästä lukijaansa helpolla. Kirjan syyttävä sormi osuu lukijaan itseensä. Kirjan luettuaan suhtautuu yhä kriittisemmin ihmisten kauniisiin sanoihin, jotka eivät merkitse mitään ja joita on helppo suoltaa. Toivon, että tämän kirjan lukeminen ravistelee hiukan lukijoita (jotka keskimääräisesti ovat keskiluokkaisia, hyvinvoivia ihmisiä). Siinä mielessä Finlandia-ehdokkuus tai jopa voitto olisivat positiivisia asioita.